Jari Tervon kirjasta (Myyrä) täällä käyty keskustelu on suorastaan huvittavaa. Tervon kirja on romaani, jossa ei ole faktoja, vaan ainoastaan fiktiivinen tarina Presidentistä ja tohtorinväitöskirjaa tekevästä Supon miehestä.
Ilmeisesti täällä Kekkosta puolustavien mielestä kirja osuu niin lähelle totuutta Kekkosen toiminnasta ja toimenpiteistä, että Tervon kirja ja Jari Tervo on lytättävä sitä lukemattakin.
Onko totuus siis se, että niin Maalaisliiton kuin Kekkosenkin toiminnassa oli jotain sellaista hämärää, jota vielä lähes kaksikymmentä vuotta Kekkosen kuoleman jälkeen täytyy puolustella.
Ilmeisesti täällä Kekkosta puolustavien mielestä kirja osuu niin lähelle totuutta Kekkosen toiminnasta ja toimenpiteistä, että Tervon kirja ja Jari Tervo on lytättävä sitä lukemattakin.
Onko totuus siis se, että niin Maalaisliiton kuin Kekkosenkin toiminnassa oli jotain sellaista hämärää, jota vielä lähes kaksikymmentä vuotta Kekkosen kuoleman jälkeen täytyy puolustella.
Vastaukset 47
Vanhimmat
nyt puhumattakaan!
Miten Holkeri ja Koivisto liittyvät Maalaisliiton ja Kekkosen tekemisiin?
"Suomettunutta" ulkopolitiikan linjaa vielä "Kekkoslaisemmin" kuin Kekkonen konsanaan.
Hyökkäys on paras puolustus. Käänsit katsee pois Maalaisliitosta ja Kekkosesta. Kyllä te kepuloiset osaatte.
että, kannattaisi siivota oma pesä ensin ja sitten vasta naapurin!
Nythän kyllä näyttää siltä että, Demareilla on siivous alkanut.
Kuten avaaja toteaa, kirja on fiktiota, jossa on siteeksi mukana todellisia tapahtumia. Itse kirja on samanlainen kuin Tervon muutkin kirjat eli sekava ja tekonäppärä, sanalla sanoen sellainen, jonka lukeminen on tuskallista.
Uskallan väittää, että Myyrä on eniten kesken jätetty kirja tällä hetkellä. Siitä huolimatta K.K.Korhonen yrittää puoliväkisin tehdä siitä klassikkoa, jopa Aleksis Kiveen hän Tervoa vertaa. Sitä vastaan täällä on hyökätty.
Mutta totta puhuen kyllä Alastalon salissa on vielä paljon paljon tylsempi kuin Myyrä:)
j.k.
Myyrän aihepiiristä ammattitaitoinen jännityskirjailija kuten Ilkka Remes saisi varmasti aikaiseksi paljon paremman ja luettavamman kirjan. Sen jopa minä jaksaisin lukea loppuun.
Mauno Koivisto oli huolissaan Remeksen kirjan Neuvostoliiton vastaisesta asenteesta?
Remeksen esikoisromaani Pääkallokehrääja (1997) on ajatusleikki siitä, millainen Suomesta olisi tullut, jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen II maailmansodassa. Tämä Suomi muistuttaa aika lailla edesmennyttä DDR:ää. Jos Koivisto on jostain mielensä pahoittanut niin ilmeisesti tästä kirjasta. Ei siinä silkkihansikkain Neuvostoliittoa kohdella.
Tiedolle varmistusta etsiessäni sattui kohdalle kiinnostava stasi-linkki
http://www.ilkkaremes.com/kirjasto/stas.html
ja kirjoitukset on mukavasti mustalla pohjalla.
Ei luulisi rasittavan myöskään "kapi-ukon sumeita silmiä" :)
... puolustetaan näitä jälkikäteen puskasta ampujia vastaan. He nöyristelivät Kekkosen eläessä hänen edessään eivätkä uskaltaneet olla silloin erimieltä. Näitä ovat mm. Paavo Lipponen, Lasse Lehtinen ja nyt Jari Tervo.
Täytyy vain kunnioittaa niitä rehellisiä miehiä, jotka Kekkosen eläessä kävivät hänen kimppuunsa. Sellaisia olivat mm. Vennamo, G. Ehrnooth, Kauko Kare, Väinö Leskinen, Pitsinki ja Junnila.
Oletko siis sitä mieltä, että, jos oli hiljaa Kekkosen eläessä, ei saisi vieläkään kritisoida hänen toimintaansa ja menettelytapojaan. Kaikkien pitäisi unohtaa asiat aktiivisesti niinkuin näyt itse tekevän.
Luettelemasi lista Vennamosta Junnilaan joutuivat kaikki tavalla tai toisella sivuraiteelle juuri Kekkosen ansiosta.
Tervo voi toki olla jo Kekkosen eläessä eri mieltä asioista, mutta oli silloin vielä pikkupoika.
Kirjoituksesi Lipposta, Lehtistä ja Tervoa kohtaan on aika kohtuutonta. Nämä miehet olivat Vennamon, Junnilan ja kumppaneiden aikaan vielä nuoria ja kokemattomia. Ei heidän mielipiteitään silloin kukaan isommin noteerannut.
Tosiasia on kuitenkin se, että sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja sen kannattajissa oli Kekkosen koko valtakaudella vähintään hiljainen joukko, joka ei hyväksynyt Kekkosen konsteja ja parlamentarismia halveksivaa vallankäyttöä. Tämä ryhmä, joka ei ollut Kekkosen myötäilijöitä, toivoi itsekseen, että Kekkoselle nousisi varteenotettava vastaehdokas. Varsinkin 70-luvulla tällaiset toiveet nousivat, kun vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Suomen politiikan suunta näytti yhä enemmän muuttuvan keskustavastaiseksi. Tällöin alkoi nousta esiin Mauno Koiviston nimi ja hänestä tulikin pian selkeä kansansuosikki.
On hyvä kysyä, mikä oli Koivisto suosion salaisuus. Minä väittäisin, ettei se ollut hiuekiehkura tai rikkinäiset sukat. Ei se myöskään ollut se mielikuva ikuisesta pessimistä ja samalla järkevästä realistista, joka taisi talouspolitiikan kiemurat. Piilossa kaiken muun alla vaikutti ennen muuta se, että kansalaiset vasitosivat sen, että tässä miehessä olisi ainesta Kekkosen todelliseksi haastajaksi. Koiviston suosion salaisuus oli kansalaisten Kekkosvastaisuudessa.
Kirjoituksesi on kohtuutonta myös sen vuoksi, että monetkin asiat ovat selkiintyneet vasta ajan kanssa. Aikalaispoliitikot eivät osanneet hahmottaa kaikkea sitä peliä, jota esim. kulissien takana käytiin. Historiantutkimus on vasta paljon myöhemmin selvittänyt esim. Ahti Karjalaisen osuutta poliittisessa juonittelussa. Kekkonenhan oli se, joka tyssäsi tämän vallanhimoisen juonittelijan, entisen puoluetoverinsa kuningastien.
Unohdit nyt suuren kirjallisen kekkosvastustajan, Ahti M Salosen. Tämä surullisen hahmon ritari rustasi eräänlaisia veijariromaaneja, joista Kare taisi kustantaa muutamia. Vähän samantapainen narsistinen "älykkö" kuin tämä palstan K K Korhonen, kaipa hänelläkin oli jokin omakuvaan osunut paha henkilökohtainen loukkaantuminen taustallaan, josta sitten suhteeton kekkosviha on kasvanut ja muuttunut osaksi persoonallisuuden tukirakenteita. Salonen oli myös samalla tavalla näennäissivistynyt, paljon lukenut, mutta vähän ymmärtänyt. Hän teki huvittavia virheitä. Esimerkiksi kirjassa Tuoll' on mun kultani Salonen laskee suoran kulman suuruudeksi 45 astetta.
että, Virolainen Edgar Savisaar arvosteli Koivistoa "Suomettuneemmaksi" kuin Kekkosta.
Koivistohan, Presidentiksi tultuaan, ensi töikseen vakuutti Kekkosen linjan jatkuvan.
>> kansalaiset vasitosivat sen, että tässä miehessä olisi ainesta Kekkosen todelliseksi haastajaksi. Koiviston suosion salaisuus oli kansalaisten Kekkosvastaisuudessa.
Tässä jälleen käyttökelpoinen koulukirjaesimerkki siitä miten vähän kaltaisesi ammattimainen lippospuolustelija & kekkoshaukkuja tietää vallan sosiologiasta.
Se kansan luottamus jota Kekkonen nautti oli valtavaa ja varauksetonta. Hän oli yläpuolella kaiken puoluepoliittisen kähnäisen valtataistelun. Kun tällainen asetelma vallitsee, sitä vastaan ei voi nousta. Tämä on yksinkertainen sosiologinen tosiasia. Sensijaan voi yrittää asettua Kekkoseksi Kekkosen paikalle. Koivistosta tuli suosittu, koska hän alusta alkaen näytti ihmisten silmissä nousevan muiden keskinäiseen kähnäämiseensä jämähtäneiden poliitikkojen yläpuolelle. Nimenomaan hänen erottuva persoonallisuutensa oli se miksi hän peri Kekkosen glorian.
Lipponen ja Lehtinen ovat niitä jotka tyyppeinä edustavat nuoleskelijaa. Heille on ominaista aina asettuminen sen puolelle jolla on eniten valtaa. Heidänkaltaisiaan on maailma täynnä. Jos ihmiseltä yleensä voi mitään odottaa, he eivät täytä tätä ensimmäistäkään odotusta. Siis että ajattelisivat muita kuin itseään.
... ei ole sopivaa niiden haukkua nyt Kekkosta, jotka olivat silloin jo politiikassa tai muuten julkisuudessa mukana ja jotka olivat silloin hiljaa.
Näistä on surkein esimerkki Lipponen, joka Kekkosen eläessä vielä 70- luvun alkupuolella syytti Kekkosta liiallisista yhteyksistä länteen, joilla vaarantaa veuvostosuhteet. Ja juuri tämä samainen Lipponen aloitti tämän Kekkosen häpäisyn pitämällä pääministerinä Kekkosta mollaavan juhlapuheen Kekkosen syntymän 100-vuotisjuhlassa v. 2000.
Lehtineen on myös hyvä esimerkki: oli kansanedustajana jo Kekkosen aikana. Nyt sitten tekee "väitöskirjan", jonka ainoa tarkoitus oli häväistä Kekkosta vieläpä tieteen varjolla. Asia on myös häpeäksi Oulun yliopistolle ja väitöksen hyväksyneelle professorille.
Kummallinen käsitys, ettei saisi muuttaa käsityksiään opittuaan uusia asioita tai käsittäessään asiayhteydet uudella tavalla.
70- luvun henki taisi olla jo niin kekkoslaistunutta, että monia asioita pidettiin totuutena, vaikkei asia niin olisi ollutkaan.
Jos asioita ei saa tutkia, vaan historiallinen totuus on ymmärrettävä sellaisena kuin se on meille annettu, luemme aina ainoastaan voittajien historiaa, joka kuitenkin on ainoastaan osatotuus.
... näkyvimmäksi toteuttajaksi nousi Sorsa sen jälkeen kun puolue pääsi eroon tannerilaisesta klikistä, joka vastusti Kekkosen ulkopolitiikkaa. Sorsan , Sundqvistin ja Pertti Paasion puheenjohtajakaudella ei puolueessa ollut Kekkosen politiikan vastustajia. Jos nyt jälkeenpäin joku sellaiseksi ilmottautuu, on se häpeäksi vain ilmottautujalle.
Väitteesi siitä, että Kekkoseen luotettiin valtavasti ja varauksettomasti täyttä hölynpölyä. Todistukseksi siitä riittää mainiosti vuoden 1968 presidentinvaalien tulos. Marginaaliehdokkaiksi luullut Matti Virkkunen ja Veikko Vennamo keräsivät vaaleissa kolmanneksen valitsijamiehistä taakseen. Tämä tulos oli Kekkoselle erittäin nöyryyttävä osoitus siitä, miten epäluuloisesti kansa häneen suhtautui.
Vuonna 1974 Kekkonen ei enää halunnutkaan asettua ehdokkaaksi normaaleihin vaaleihin. Hän siis oli omasta mielestään niin paljon muiden yläpuolella, ettei valtakirjan antajaksi kansa enää kelvannutkaan. Sellaisen, joka aidosti nauttii kansan valtavaa suosiota ja varauksetonta luottamusta, ei tarvitse valituttaa itseään presidentiksi poikkeuslailla tai varmistamalla, ettei suurten puolueiden toimestsa kilpailevia ehdokkaita aseteta kuten vuonna 1978 tehtiin.
Ainoissa normaalisti järjestetyissä vaaleissa Kekkosen valinta oli erittäin täpärä, yhden äänen voitto. Vuoden 1962 vaaleja edelsi näytelmä, jonka avulla kilpaileva ehdokas saatiin luopumaan ehdokkuudestaan. Vuonna 1968 kolmannes kansasta oli valmis äänestämään mieluummin marginaaliehdokkaita kuin Kekkosta. Sen jälkeisissä vaaleissa ei mukana ollut edes kunnolla marginaaliehdokkaiksi luettavia.
Tannerilaiseksi klikiksi kutsumasi SDP ei suinkaan ensisijaisesti vastustanut Kekkosen ulkopolitiikkaa, vaan Kekkosen rajatonta vallanhimoa. Toki se vastusti myös Kekkosen ulkopolitiikkaa, siinä olet oikeassa. Samalla monet Kekkosen vastustajat kuitenkin kannattivat Paasikiven ulkopolitiikkaa. Kekkosen vastustajat eivät siten suinkaan olleet mitään Suomen ulkopoliittisen linjan vastustajia. He tekivät vain selvän eron Paasikiven ulkopolitiikan ja Kekkosen ulkopolitiikan välille.
Onko nyt Oiva sinusta niin, että Paasikiven harjoittama ulkopolitiikka oli virheellistä tai vahingollista taikka riittämätöntä Suomelle. Muun muassa näkyvät Kekkosen vastustajat kuten Veikko Vennamo aina muistutti siitä, että hän kannattaa täysin Paasikiven ulkopoliittista linjaa. Niin tekivät monet muutkin Kekkosen vastustajat.
Kovin yksisilmäistä on näkemyksesi. Kaikissa puolueissa kaikkina aikoina on ollut 'virallisen' linjan vastustajia, jotka perusatteeltaan kuitenkin ovat puolueen kannattajia ja toimivat aktiivisesti puolueessa. Noidenkin puheenjohtajien aikana puolueessa oli lukematon määrä Kekkosen vastustajia, Sorsan vastustajia, Paasion vastustajia. Samoin Keskustassa on tällä hetkellä iso joukko Matti Vanhasen vastustajia.
Jos muuten olisi, elettäisiin kuin Kekkosen aikana, jolloin kansa toteutti presidentin tahtoa eikä presidentti kansan, kuten demokratiassa on tapana.
tehty ajatelma. Luuleeko Oiva&kumppanit, että kerran oikeaksi luultu on lopun elämää niin??
Aukeaahan kissanpojiltakin silmät joskus ja eteen tulee todellinen maailma.
oli kansan luottamus Kekkoseen. Ja kasvava.
Kuten olen joskus aiemminkin sinullekin muistaakseni maininnut, arendtilaisen vallan sosiologian mukaan se valta, jota Kekkonen nautti, oli suoraan kansalta annettua ja todellista. Sellaisena se toteutti demokratian olennaisimman sisällön, mistä poikkeuslakikin oli koulukirjaesimerkki.
Kaltaisesi puoluepoliittinen pukari ei tietenkään tällaisia asioita näe niissä kantimissa, joissa nämä ilmiöt kuitenkin täytyy selittää jos mielii ne ymmärtää ja selittää. Sinulle on paljon tärkeämpää kaivella politiikan kulisseja ja kähmistöjä, ja sinä kuvittelet että jokin yhteisöllinen totuus seuraisi sitten niistä kaivelemistasi tunkioista.
Juttu on kuitenkin niin että se vallan laatu jota Kekkonen edusti ei ole se sama mitä pelurit itselleen yrittävät kahmia kähminnöillään. Kannattaa myöntää tosiasia - se on kaiken viisauden alku - ja tosiasia on että Kekkonen nautti valtaa joka oli hänelle annettua.
Tällaisen vallan laatu vaatii kyllä käyttäjältään paljon enemmän kuin mikään doktaattoreiden mahti, jota he ylläpitävät sotamiehillään ja verisin keinoin. Kansan luottamus menetetään äärimmäisen herkästi. Tämä siitä syystä, että annettu valta sisältää vahvoja odotuksia hallitsijaan nähden, ja hallitsijan täytyy säilyttää ihanteelliset ominaisuutensa. Jos käy ilmi, että hän onkin vain ajanut omia etujaan, toiminut vastoin sitä luottamusta joka häneen on kohdistettu, hän putoaa välittömästi ja lujaa. Kekkonen ei tällaista missään vaiheessa kokenut - päinvastoin, annetun vallan määrä kasvoi hänen kautensa loppua kohden koko ajan.
Ja kasvulla oli katetta. Kukaan Kekkosen jälkiviisaista kähnäisistä kriitikoista ei ole osoittanut että hän missään toimissaan olisi ajanut esim. henkilökohtaista taloudellista etuaan kansan kustannuksella. Esitetty kritiikki sen sijaan on mitä pikkusieluisinta ja omia napojaan tuijottavien, persoonallisesti rajoittuneiden valtapelureiden puuhastelua. Otan osaa.
Minä erääseen avaukseeni jo viikonpäivät sitten poimin Jari Tervon "Myyrä"-romaanista (josta eilen puhuin enemmän) pätkän eräästä keskustelusta, joka kuvaa hyvin noiden vuoden 1974 ja 1978 "presidentinvaalien" luonnetta, niin fiktiota kuin k.o. keskustelu onkin:
- - - - - - - - - -
Kirjan päähenkilö, ”myyrää” jäljittävä suojelupoliisin etsivä Jura Karhu joskus 1970-luvun lopulla sanoo eversti Varstalle palvelevansa Suomen Tasavallan vapailla vaaleilla valittua Presidenttiä toimimalla hänen turvamiehenään.
Tähän eversti Varsta: ”Tarkoitatteko vapailla vaaleilla viime presidentinvaaleja, joissa kaikilla merkittävillä puolueilla oli yksi ja sama ehdokas, joka sitten sai lähes 90 % valitsijamiehistä? Niitäkö pidätte vapaina vaaleina? Vai pidättekö vapaina vaaleina sitä edellisten vaalien sijaan eduskunnassa järjestettyä äänestystä? Poikkeuslakia? Se oli osuva nimi. Siinä poikettiin laista. Tiedätte varmaan, miksi kutsutaan laista poikkeamista, etsivä Karhu? Sitä kutsutaan rikollisuudeksi”.
- - - - - - - - - -
Jos oikein kriittisiä ollaan, niin on kyseenalaista, valittiinko Kekkonen kertaakaan presidentiksi oikein rehellisillä, manipuloimattomilla vaaleilla tai ilman ulkoista tukea. Jo 1956 vaaleihin liittyy tuo epäilyä vahvempi arvelu yhdestä ratkaisevasta ostetusta äänestä. Vuonna 1962 Kekkosen ura presidenttinä olisi loppunut ilman muuta, ellei NL olisi tullut väliin, tämän kai jokainen kepulainenkin ymmärtää ja myöntää. Vuoden 1968 vaaleissa Kekkonen sai jatkot tavallaan rehellisesti, mutta poliittinen tilanteemme oli jo sitä ennen mennyt niin epänormaaliksi, että ei niitäkään vaaleja voida normaaleina pitää. Ja olihan se todella Kekkoselle enemmän kuin järkytys varsinkin Vennamon saama äänimäärä, se sai hänet suorsataan raivoon, ja jatkossa tapahtui niin kuin kerrot ja jotka tapahtumat on nähtävä sellaisina kuin tuo romaanihenkilö eversti Varsta sanoo.
Sen aikaisessa politiikassa valta oli saatu puolueilta ja puoluejohdolta. Kansa ei suoraan koskaan luovuttanut valtaa Kekkoselle. 1956 viimeinen äänestys ratkesi äänikaupalla. valtaan päästyään Kekkonen taitavasti peluutti puolueita ja puolujohtoja keskenään toisiaan vastaan ja sai samalla hajotettua puolueita sisältä sekä puoluekenttää. Presidentin silloiset 'laajennetut'valtaoikeudet antoivat mahdollisuuden hajoita ja hallitse taktiikalle. Kekkonen käytti sitä todella taitavasti.
>> Sen aikaisessa politiikassa valta oli saatu puolueilta ja puoluejohdolta.
Höpö höpö. Vallan kaksisuuntaisuus on sosiologinen fakta joka on kaikille ihmisyhteisöille ominainen ja ollut sitä aina. On valtaa, jota vallantavoittelijat ottavat itselleen, ja valtaa, joka edustuksellisesti annetaan "alhaalta ylöspäin".
Koska näihin keskusteluihin osallistuu puoluepukareita, täällä valtaa käsitellään ikään kuin se olisi jokin poliittisen pelin väline ja päämäärä. Tämä on noin niinkuin sosiologisesta näkökulmasta surkean ahdas näkökulma. Mutta poliitikot ovat persoonaltaan rajoittuneita ihmisiä, jotka ovat kinnostuneita politiikasta siksi että niin aatteellinen kuin henk. kohtainen valtataistelu heitä houkuttaa. Poliitikkojen mielikuvat vallasta ovat harhaisia.
Kekkosen kohdalla toteutui annetun vallan kasvu koko hänen presidenttiytensä mitassa. Tästä ei pääse yli eikä ympäri, näin kävi. Lisävaloa sille mitä tapahtui voidaan saada valtakulisseja kaivelemalla, mutta ne eivät selitä itse ilmiötä, joka sijoittuu kokonaan toisensuuntaisen vallan alueelle kuin koko poliittinsen kentän peli.
Sosiologian kapea käsitys vallasta ja valtasuhteista on vain yksi esitetty teoria. Valta on aina pelin väline niin politiikassa kuin työelämässäkin. Aito valta tuo mukanaan myös vastuun. Näiden kahden tulee olla tasapainossa. Politiikon vastuu on ameebamainen asia, koska hänen vastuunsa kohdistuu lähinnä puolueeseen eikä hänelle vaaleissa vallan antaneeseen äänestäjään. Voikin olla niin, että poliittinen valta onkin vaikutusvaltaa, johon ei sisälly lainkaan vastuuta.
Länsimainen demokratia, sellaisena kuin me sen tunnemme, on noin kolmensadan vuoden kehityksen tulos. Edustuksellisen vallan ideaa toteutetaan eri maissa vähän eri tavoin, mutta tämä "annetun vallan" osuus demokraattisessa järjestelmässä on se, joka tekee järjestelmästä demokraattisen.
Sisällöllisesti, tai laadullisesti, valtaa on kahdensuuntaista jo hyvinkin alkukantaisissa yhteisöissä. Samat lait toteutuvat yhä keskuudessamme, näitä yleisinhimillisiä tekijöitä ei mikään ole muuttanut. Sosiologia on vain ne käsitteellistänyt ja tehnyt tutkimuksen kohteeksi.
Kirjoituksesi on hyvä jos se on sarkasmia.
Jos todella ajattelet noin niin eipä voi kuin sääliä.
Pisti muuten yksi lause silmään.
j
"...ei ole osoittanut että hän missään toimissaan olisi ajanut esim. henkilökohtaista taloudellista etuaan kansan kustannuksella..."
Mitenkäs ne koskiosuuskaupat. Kekkonen ja muutama teollisuuspamppu ostivat yksityisiltä kansalaisilta koskiosuuksia joita myivät voimayhtiöille parin vuoden kuluttua 20-kertaiseen hintaan.
Mitä muuta se on kuin henkilökohtaisen taloudellisen edun hankkimista kansan kustannuksella
Lipponen menetti valtansa oman edun tavoittelun vuoksi.
Jos Lipponen olisi ollut puoliksikaan kuin Kekkonen, hän olisi pääministeri vieläkin. Mutta kun rahkeet ei riittäneet. Samoin Manukin olisi vielä saanut jatkopestin, myös Ahtisaari. Ahtisaaren kaatoi jopa oma puolue.
Eli kun luottamus menee, alstulo on varma.
,,-
johon nojaa KKKorhosen "tieteellinen" tutkimus.
Historioitsijalla luulis olevan "vankempaakin" argumenttia kin Romaani.
Heh heh heeee
johon nojaa KKKorhosen "tieteellinen" tutkimus.
Historioitsijalla luulis olevan "vankempaakin" argumenttia kin Romaani.
Heh heh heeee
-----------------
"Tulen jatkamaan Paasikiven- Kekkosen linjalla ulkopolitiikassa"
Eli Koiviston ulkopolitiikka oli siis "väärää".
:::::::::::
Minun täällä esitetty päätyöni kyseisestä sankarista on ollut käsikirjoitukseltaan lähes 100-sivuinen, 10-osainen "Tutkielma Urho Kekkosesta". Sen perustin aineistoon, mikä mainitaan lähdeluettelona viimeisen osan lopussa. Useimmat noista kirjoista ovat edelleen omassa hyllyssäni.
Tässäpä tuon tutkielmani loppu muistisi virkistämiseksi:
- - - - - - - - - -
Vielä haluan tähdentää, että tämä ei ole vain mutu-periaatteella syntynyt mielipidekirjoitus, vaan perustan näkemykseni melko laajaan ja monipuoliseen lukemaani aiheesta. Suorasukainen olen ollut siksi, että rehellisyyteni on sitä vaatinut. En ole puhunut ”niin totta kuin voin” vaan niin totta kuin totuudeksi näen.
K.K.Korhonen
Taustakirjallisuutta (niitä kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjoitukseeni):
Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkerta, 8 osaa
Paavo Haavikko: ”Tämä minun ankara vuosisatani” (Kekkosen elämäkerta)
Edwin Linkomies: ”Vaikea aika” (muistelmat)
Väinö Tanner: ”Suomen tie rauhaan 1943-44”
K-A.Fagerholm: ”Puhemiehen ääni” (muistelmat)
Matti Kalliokoski: ”Pitkä sarka” (Viljami Kalliokosken elämäkerta)
Jukka Nevakivi: ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui?”
Matti Paavonsalo: ”Kekkosen valta”
Mauno Koivisto: ”Historian tekijät” ja ”Kaksi kautta” (muistelmia)
Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta” (muistelmat)
Lasse Lehtinen: ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” (väitöskirja)
Jukka Tarkka: ”Presidentin ministeri” (Ahti Karjalaisen ura)
Johannes Virolainen: ”Yöpakkasista juhannuspommiin”
Arvi Korhonen: ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”
Heikki Ylikangas: ”Tulkintani talvisodasta”
Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
Timo Vihavainen: ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”
Martti Häikiö: ”Historia ja väärät profeetat”
Hannu Rautkallio: ”Paasikivi vai Kekkonen – Suomi lännestä nähtynä 1945-56”, ”Agenda Suomi: Kekkonen, SDP ja NKP 1956-66”, ”Laboratorio Suomi: Kekkonen ja KGP”, ”Neuvostovallan asialla: NKP:n vaikutus Suomeen 1960-luvulla” ja ”Novosibirskin lavastus: Noottikriisi 1961”
Max Jakobson: ”Väkivallan vuodet” ja ”Pelon ja toivon aika”
Risto Hyvärinen: ”Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua”
Keijo Korhonen: ”Sattumakorpraali”
Björn Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”
Matti Lukkari: ”Lauri Sutela – puolustusvoimain komentaja”
Viktor Vladimirov: ”Näin se oli” (muistelmat 1954-88)
Juri Derjabin: ”Omalla nimellä”
Oleg Gordievsky ja Inna Rogatschi: ”Sokea peili”
Jelisei T. Sinitsyn: ”Vaiettu totuus”
Rony Smolar: ”Setä Stiller”
... saittiväen suurin syytös Kekkosta vastaan, että hän käänsi takkinsa -42. Silloin hän tosiaan lopulta tajusi, että meidän ei tule jatkaa itänaapurin vastaista politiikkaa. Esimerkiksi Tanner ei sitä tajunnut vielä 60-luvun allussakaan. Kekkonen käänsi takkisa 42-alussa ja piti linjan loppuun saakka eli -80-luvun alkuun.
Oiva on oikeassa, Kekkosesta tuli kommunistien käsikassara sodan aikana.
Sodan jälkeenhän Kekkonen oikeusministerinä toteutti oikeusvaltion periaatteita raiskaavat sotasyyllisyys oikeudenkäynnit aivan pahimpien kommunistivaltioiden tyyliin.
Maalaisliitosta tuli 40 - 50 luvuilla Kekkosen opein kommunistien apupuolue.
-56 vaaleissa kommunistit olivat sitten tukemassa veljespuolueensa (maalaisliitto) ehdokkaan valintaa presidentiksi.
Maalaisliiton jälkeläisenä nykyinen kepu on jatkanut tätä vasemmistolaista politiikkaa vaikka varsinaiset kommunistit ovat kutistuneet olemattomiin.
... Paasikiven luotettavin kumppani Paasikiven ulkopoliittisen linjan luomisessa. Tämän voit lukea vaikkapa Paasikiven muistelmista. Paasikiven kuoltua Kekkonen jatkoi linjaa. Sen perusajatus oli, että kun sotien seurauksena olimme joutuneet N-liiton etupiiriin, meidän tuli siinä tilanteessa sopeutua tilanteeseen ja kääntää se eduksemme.
Vennamolaisten ja tannerilaisten puheet siitä, että kannattivat Paasikiven linjaa, mutta eivät Kekkosen linjaa on silkkaa hämäystä, jonka tarkoituksena oli lyödä Kekkosta. He eivät kannattaneet sitä ulkopolitiikkaa, jota sodan jälkeen harjoitettiin.
"Lehtineen on myös hyvä esimerkki: oli kansanedustajana jo Kekkosen aikana. Nyt sitten tekee "väitöskirjan", jonka ainoa tarkoitus oli häväistä Kekkosta vieläpä tieteen varjolla. Asia on myös häpeäksi Oulun yliopistolle ja väitöksen hyväksyneelle professorille."
Sinulla ei ole luemma edes alkeellisimpiakaan perustietoja siitä kuinka väitös tarkastetaan... ja hyväksytään.
Se on kuule sillä lailla että pumpulissa kasvanut vain noin väittää. Politiikka on AINA hämärää, laajentakaa hyvät ihmiset tuota katsantokantaa.. ei maailma ole noin yksinkertainen
Vihdoinkin tapasimme keskustalaisen, joka on rehellinen! :-0
Mielestäni Tervo on sosdemi, luulen niin. Että kyllähän sitä voi näinkin sitä propagandaa levittää.
Olet ymmärtänyt väärin. Tässä tapauksessa Tervo on kirjailija. Kirjalla on hyvin vähän tekemistä puolueiden kanssa, jos ollenkaan.
Ei sitä voi politiikkaa sivuuttaa jos se on verissä. Jos olet nälkäinen... puhut ruasta, jos olet puutteessa ..puhut naisista.... jos olet politiikkaan sitoutunut .. puhut politiikasta. Näin se on yksinkertaista. ajattelehan ensin. vaikka puoli päivää asiaa. älä heti miten ajatuksesi juoksee. tällöin ajatusten ja todellisten asioiden laatu paranee.
Tuo eilisen avaukseni herättämä kepulaisten kuohunta Tervon romaanin johdosta olisi todellakin huvittavaa, ellei se osoittaisi niin suurta pimeyttä. Olisiko sitten surkuhupaisa oikea sana.
Yhdyn näkemykseesi, että heidänkin (siis noiden kepulaisten) mielessään Kekkonen on muuttunut yhä enemmän "hämäräksi tyypiksi", jossa olevan peiteltävän he tiedostavat ja käyvät noin kuumina pelätessään sen aina vain paremmin paljastuvan, jopa romaanin kautta. Ei siihen romaaneja tarvita, sillä kyllä historiantutkimus on paljastanut jo melkoisesti ja yhä lisää Kekkosen gloriaa himmentävää tulee paljastumaan.
Tulevat mieleen ne kirjaroviot, joissa 1930-luvulla tuhottiin Saksassa arvokasta kirjallisuutta. Siellä se sentään tehtiin julkisesti, jopa provokatiivisen näyttävästi, kun Neuvostoliitossa sama hoidettiin vielä tehokkaammin kaikessa hiljaisuudessa. Se varmasti olisi nyt kepulaistenkin toive. Kuinkahan monia kirjoja sille roviolle joutuisi.
Nuo kiihkeimmät Tervon romaani teilaajat eivät kyllä ole sitä lukeneet, sen huomaa heidän lyhyistä pätkistään. Tätä mieltä oli yksi tuolla ylempänä avauksen tehnyt, jolle minä vastasin seuraavalla:
- - - - -
Asia näkyy olevan juuri niin kuin sanot, eli nuo kirjan pahimmat teilaajat eivät ole sitä lukeneet. Mutta eihän tuo olisi ensimmäinen kerta, että kepulaiset täällä esittävät varmoja mielipiteitä asiasta, josta eivät tiedä yhtään mitään.
Tervon kunnioittavan ja lämpimän asenteen Kekkoseen minäkin mainitsin heti avaukseni alkusanoissa, joskin myös sen toisen puolen, jota osoittavat muutamat avaukseeni otetut poiminnat (suorat sitaatit ja muutamat hieman "oikaisemani) kirjasta, jota minä todellakin pidin hyvänä ja ennustan sille muutakin hyvää kuin hyvän myyntimenestyksen, minkä se on jo saanut.
Näin siis totesin avaukseni alussa:
>> Jari Tervon loistavan ”Myyrä”-kirjan luettuani en voi olla ainakin vielä kerran palaamatta Urho Kekkoseen, jota tosin Tervo ei kirjassaan kertaakaan mainitse, hän puhuu vain presidentistä. Kaiken lisäksi hän puhuu presidentistä usein kunnioittavasti, jopa lämmöllä, ja hänen heikkouksiaankin inhimillisesti ymmärtäen.