Ingnoransce, the root and stem of all evil.
Plato
Plato
Tietämättömyys
tulivastaanmiete
2401112
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 240
Vanhimmat
Onneksi edes Youtubessa on tietoa siitä millaisesta ilmiöstä narsismissa ja psykopatiassa todella on kyse, niin siten on jotain toivoakin.
Jos pitäisi elää lähiympäristön tiedon ja neuvojen varassa niin vielä surkeammin olisi asiat.
Olen taas sortunut narsistin säälimiseen ja haluun auttaa häntä lempeydellä pois julmuudestaan ja saanut erittäin vahingollista paskaa niskaani ja vieläkin joutunut kuuntelemaan anteeksiantoneuvoja ympäriltäni.
Onneksi Youtubessa on inhimillisempää asennetta
https://www.youtube.com/watch?v=-Dv_i0TaiZU
Katsoin muitakin videoita. Narsisti tai psykopaatti addiktoituu toisen elämän vahingoittamiseen tavallaan jopa neurologisesti kuten se olisi huumetta ja sitä on tehtävä aina vain kasvavalla julmuudella. Hän on semmoisessa kehässä. Siinä ei anteeksiantaminen auta yhtään mitään.
Anteeksiantaminen auttaa ihmisiä, joilla on itseään vaivaavia tai häiritseviä tai rajoittavia vihan tunteita. Mutta ei anteeksiantaminen auta mitenkään pelastumaan julmalta psykopaatilta.
Minusta tuntuu, että nämä anteeksiantoneuvot perustuvat neuvojien pelkoon että vääryyden uhri tuntisi vihaa, vaikkei hän tunne sellaista lainkaan. ¨
Sitten se neuvojan pelko projisoidaan psykopaatin uhriin, mikä ei tee hyvää uhrille, jolla on riittävästi taakkaa omasta takaa.
Piip, piip, minä täältä taas laitan jotain äsken lukemaani , ku tuossa tuo uhri sana lausutaan usempaankin kertaan.
Tässä puhutaan miten vapautua uhrina olemisesta.
https://hidastaelamaa.fi/2016/11/vapaudu-uhrina-olemisesta-6-askelta/
Onkohan vähän empatian puutetta että pakkomielteenomaisesti jaellaan anteeksiantoneuvoa henkilölle, joka selvästi ilmaisee kärsivänsä siitä ????
No tuossa laittamassani linkissä ny pääaiheena ei ollut anteeksiantaminen.
Sana anteeksi taidettiin mainita noinkin pitkässä jutussa vaan parisen kertaa ettei ny ole syytä uhritua siitäkin.
Pääpaino jutussa oli ny oli uhrissa ja uhritumisessa ja erityisesti siinä miten siitä uhrin identiteetistä voisi pyrkiä vapautumaan. Oli ny se asia miksi ko jutun tähän laitoin...
Jaha minä kirjoitan tästä anteeksiantamisesta.
Etenkin tuo viimeinen video jonka laitoin tämän ketjun loppuun on mielestäni hyvä, mutta valitettavasti vaatii jonkinasteista Englanninkielen taitoa
Tuolleensa se systeemi toimii narsistilla ja sen lähipiirillä. Loukataan uhria ja sitten käännetään tapahtunut *rikos* uhrin tekemäksi ja sen jälkeen odotetaan uhrilta anteeksipyyntöä valehtelusta ja huonosta käytöksestä.
Ja todellisuudessa uhri on ainoastaan puolustanut itseään narsistin vääryyksiä vastaan.
Jos uhri pyytää anteeksi jos puolustautuessaan on toiminut loukkaavasti, niin silloin hän tietää ainakin itse toimineensa oikein, on ottanut huomioon toisten tunteet, ja voi olla hyvillä mielin.
Uhri on silloin itsensä suhteen rauhassa asian kanssa.
Voi olla esimerkkinä jos ei muuta. Jos narsisti lähipiireineen jatkaa edelleen, uhri tietää ainakin ettei ole oma vika, on yrittänyt ja tarjonnut rauhaa myös muille.
No mulla nyt on anteeksi sana vähän väliä sanastossani: anteeksi vähän epätarkka ilmaisu, vähän huono sanavalinta, anteeksi tämä ja tämä ominaisuuteni jne.
Mulle tosi harvoin kukaan sanoo koko sanaa.
Kaikilla ihmisillä ei ole samanlaista tunteiden kokemisen kykyä.
Joku ei kykene tuntemaan empatiaa, joku toinen ei kykene tuntemaan vihaa.
Mitä mieltä ihmisen, joka ei kykene tuntemaan vihaa on antaa anteeksi ???
Olen kyllästynyt kaikkeen tähän järjettömyyteen.
https://www.youtube.com/watch?v=ol1yuRPcCbw
Tuntuu kamalalta kun joukoittain ihmisiä loputtomasti peilaa vihantunteitaan ihmiseen joka ei kykene tuntemaan sen kaltaisia vihantunteita lainkaan. Ja näitä ihmisiä tulee aina vain uusia, uusia, uusia ja uusia vastaan, jotka hokee sitä samaa.
Menisivät esittämään neuvonsa sinne missä todella on vihaa. Vaikka nyt maailman sotien ylläpitäjille tai vaikka sitte ennemmin vaikka psykopaateille kuin ihmisille jotka ei tunne vihaa. Vai eivätkö uskalla mennä sanomaan heille ?
Ja vielä tämä aidosti ilmaistu tunne, että tämä kaikki on ihan höhlää
kun viimeksi tosiasiallisesti narsistin kanssa käymäni keskustelu on seuraava:
Sanoin: "Tunnen selvästi ettet ole aidosti hyväntahtoinen." Hän vastasi: "No hyvä kun huomasit."
Ja muut ihmiset sitten luulee, ettei tämä ole totta.
Mutta se johtuu varmaan sitten siitä, että miten heidän aivonsa hahmottavat todellisuutta. Siitä todellisuuden hahmottamisestakin löytyy Youtube videoita.
Yksi esimerkki oli jotakin sellaista että jos aivot on saatu sisäistämään jokin epätosi asia, sen jälkeen ihminen ei usko kuulemaansa uutta tosiseikkaa joka on ristiriidassa sen epätoden asian kanssa, jonka hänen aivonsa ovat jo sisäistäneet.
Täten ajattelisinkin, että yksikin vale, yhdenkin valeen uskominen voi sekoittaa sen systeemin, että ihminen mahdollisimman objektiivisesti hahmottaisi todellisuutta.
Siksi suhtaudun vakavasti valeisiin. Kun siis monesti ihmetellään että miksi minua nyt joku yksi vale haittaa. Varsinkin siksi, että yksi vale johtaa lähes aina lukemattomiin valeisiin.
Onhan sitä ihan hyvähköjäkin valeita, niitä valkoisia, joista ei niin pitäisi haittaa olla. Mutta joo, valeet on ikäviä, varsinkin kun on kyse toisen henkilön terveydestä ja hyvinvoinnista, Kuitenkin tosiasia on että ihmiset valehtelee tpsi pahastikin kaiken muun jäynän ja ikävän lisäksi niin että enpä tiiä paljonko yksittäisten uhrien paheksunnasta tässä on apua. Soosoo niin.
Joo mutta ei kaikkien tarvi ryhtyä valehteluun mukaan sillä perusteella että suuri osa ihmisistä tekee niin.
Jos nyt vaikka taas vetoan pyhiin kirjoihin, niin siellä kuitenkin ilmenee monissakin eri kirjoissa, että valehtelu ja juoruilu on kertakaikkiaan sopimatonta.
Ihmisiä vaan yritetään huijata mukaan perustelemalla se sillä, että valtaosa valehtelee. Mutta jossain noissa pyhissä kirjoissakin sanotaan jotain sellaista että suuri osa ihmisiä tekee toisiaan kohtaan vahinkoa, mutta ei siellä silti neuvota, että sillä perusteella loppujenkin ihmisten tulisi tehdä niin.
Että kumpi nyt noista näkemyksistä sitten on järkevämpi ?
Minusta olisi kuitenkin hyvä tietää ihmisissä tämä taipumus huolimatta siitä mitä mieltä asiasta on.
Aivan, liian myöhään sain tietää, mutta mitä mieltä heidän kanssaan keskustelemisessa siinä tapauksessa on, koska se ainoastaan johtaa harhaan ja vähän sekoittaa päätä, jos uskoo heidän puhettaan ja toisaalta mitä järkeä hukata aikansa hölisten mitään uskomatta ? Aika vaikeasti käsitettävä juttu minulle on.
Narsistiäidille anteeksiantamisesta video
https://www.youtube.com/watch?v=YIR_tHpbEPU
Tuli vähän väärä video lähetän kohta varmaan tarkemmin aiheeseeen enemmän liittyviä jos jaksan.
Eikun toi oli ihan oikea toi edellinen, seuraava meni hutiin kun piti lähettää sen viereinen video.
Vähän lisää esimerkkejä, etten ole ainoa maailmassa joka ei pidä narsistille anteeksiantoa ihmelääkkeenä
https://www.youtube.com/watch?v=I10uw5yfllk
Tässä yksi video vielä, en koe samoin, mutta vaan esimerkkinä erilaisista kokemuksista anteeksiantamisesta
https://www.youtube.com/watch?v=h1--CgdIV5o
Toi oli hyvä.
Ja anteeksiko annetaan vaikka narsisti jatkaisi muiden ihmisten vahingoittamista ? Missä vastuu ?
Oonko minä kiva ihminen jos annan anteeksi muiden ihmisten vahingoittamisen ? Missä moraali ?
Anteeksiannollani voisin vain nuoleskella egoani, että olen niin perkeleen jalo.
Jos minä eikä narsisti tarvi sitä mihinkään, niin kuka sitä tarvii ja mihin ?
Tosta perkeleen jalosta tuli sitten mieleen, että joku voi olla perkeleen pyhäkin, että onko sama asia? Ohjeistaako perkeleen pyhät aina muita, eikä ne ymmärrä todellisesta elämästä ja todellisesta empatiasta mitään, vaan toteuttavat vaan sitä omaa pyhänä pitämäänsä stooria sielunkumppanuudesta ja idyllisestä pullanpaistosta niinkuin sillä nyt mitään väliä tosi elämässä pärjäämisen kanssa olisi?
En tiedä
Mutta kyseessä on mielestäni mahdollisesti "perkeleinen jalousvaatimus", jos se ylittää pyhien kirjojenkin jalousvaatimukset.
Tällaiseen johtopäätökseen olen tullut.
Mietin vielä kysymystäsi.
Ehkä itse ajattelen siltä väliltä.
Sielinkumppanuusajatus kiehtoo, mutta ei idyllinen pullanpaisto.
Ehkä siksi, että se idyllinen pullanpaisto sitä tekee ne narsititkin monessa sukupolvessa.
Kyllähän siinä alkaa nimbus kiristämänn päätä ympäristön ristipaineissa pyhyysvaatimuksissa. Itselle kyllä suodaan sitä ja tätä ja säntöjä muutellaan sitä mukaa kun itselle parhaaksi passaa. Toiset ne kehtaa ja vielä toisten elämiäkin siinä sivussa styyräillä, vaikka ei mitään vainua missä se toinen tyyppi tarpoo.
Alkaakohan väsyttää ilta kun alkaa vakavat asiat naurattaa.
Mutta on se hassua kun ihmisiä neuvotaan samaan hengenvetoon liittymään valtaosan harjoittamaan valehteluun ja sitten se pitäisi tehdä yltiöjalon anteeksiannon kera.
Siis samaan hengenvertoon alitetaan ja ylitetään ne pyhät vaatimukset.
Mitäs jaloa siinä on että antaa pahantekijälle anteeksi heikoimman kustannuksella? Laiskaa ja välinpitämätöntä. Tai ettei asetu heikoimman puolelle? Ehkä myös kyvytön ja haluton tekemään arviota tilanteesta? Tyhmä? En ymmärrä.
Nii-in!!!! ??
Wow, kerrankin joku ajattelee vähän siihen suuntaan kuin minäkin, sitähän minäkin olen tässä ihmetellyt vuodet pitkät. Kaikkein eniten minua elämässä vaivaava kysymys, koska nuorempana lähdin siitä ajatuksesta, että on itsestäänselvää, että vääryyttä on vastustettava aina ja kaikissa muodoissaan ja sen hyväksyminen on aina epäeettistä. Noin ajattelisin luonnostaan, mutta kauhea painostus joka suunnalta toisenlaiseen ajatteluun eli vääryyksien hyväksymiseen jollakin tavalla.
Mutta kun sillä tavalla tulee tunnetasolla tunne niinkuin minut olis saatu mukaan johonkin ajatusrikokseen.
Tuossa jonkun kokemus anteeksiantamisesta narsistille
https://www.youtube.com/watch?v=Hqn7o3tRhA8
jatkoa
https://www.youtube.com/watch?v=_i4dFhaNBNQ
Vielä video, ehkä sama kuin aiempi
https://www.youtube.com/watch?v=FcvkvDmL7Y8
Ja kun Jumala voi sitten antaa psykopaateille anteeksi juuri oikeudenmukaisella tavalla mitoitettuna, niin miksi minun pitäisi asiassa alata omia arvioita asiasta tekemään ?
Kaikki mitä löydän sanoo ettei narsisti tarvi anteeksiantoa, vaan sitä tarvii ihminen joka kärsii vihaisuudesta.
Minun mielestäni koko anteeksiantoteema ei suoranaisesti liity narsismiin, eikä mitään auta siihen tai sen uhriuteen, vaan anteeksiantaminen auttaa siihen, jos ihminen kärsii hänellä olevista vihaisuuden tunteista itseään tai toisia kohtaan, koska vihaisuus pitkäkestoisesti rasittaa.
Noh ymmärrän, kun minä en jaksa alkaa sitä ollenkaan.
Ja tuolla yhdessä videossa selitetään kuinka se narsistiäidille anteeksiantaminen voi tuottaa vihaisuutta, jota ei muuten olisi.
Ehkä sillä tosiaan on lievästi sellainen vaikutus, sillä tämä purkaus aiheutui siitä, kun toistuvasti joudun kuulemaan siitä anteeksiantamisesta. En nyt ihan vihainen ole, mutta tunnen itseni tunteellisesti vähän kuin häirityksi, kun sitä toistellaan.
Ja nyt kun olen tuonut tämän esiin, niin voin sitten epäillä neuvojan motiivia, jos nyt seuraavassa lauseessa minua neuvotaan antamaan anteeksi.
Kiitoksia hei !
Totuus on että minun irtipääsemistäni estää se kun heti kun alan voimaan paremmin etäännyttyäni narsistista, hän alkaa säälittää minua ja minulle tulee vastustamaton halu pelastaa hänet tilastaan.
Toinen millä hän saa minut lankaan on esittämällä minulle huolia joidenkin muiden ihmisten hyvinvoinnista saaden minulle olon että minun pitäisi komminokoida narsistin kanssa varmistaakseni muiden hyvinvointia. Mutta sitten narsisti järkkääkin minut surkeaan tilaan.
Ja narsisti hyvin tietää tämän minun "heikkouteni" eli ällöttävän lempeän luonteeni (mihin liittyy tuo suuttumattomuuskin ehkä), jota narsisti vihaa ja hyödyntää.
Ja mitähän tässä nyt sitten olisi semmosta anteeksiannettavaa ?
Se etten saakaan pelastella muita turhilta kärsimyksiltä ?
Että mielestäni anteeksiantoa tärkeämpää olisi ettei aitoja tunteita tukita. Mitä soljuvammin niitä voi ilmaista sitä vapautuneempi olo ihmiselle tulee. Tunneilmaisu ihmisten kesken tuntuu minulle tosi rajoitetulta, siksi olen keksinyt harrastaa tunneilmaisua yksinpuhelujen muodossa. Se soljuu kaikkein kepeiten. heheh
Suosittelen !
Kaiken lisäksi useimmissa paikoissa yksinpuheluja saa kirjoittaa ihan rauhassa ilman että kukaan reagoi niihin koskaan yhtään mitään. :)
Mutta jäin vielä miettimään että miksi narsistille pitäisi antaa anteeksi muttei unohtaa.
Minun narsisti on itse neuvonut ainoaksi pelastuskeinokseni unohtaa hänet kokonaan. Minun mielestäni se narsistin unohtaminen tuo valoisimman olotilan.
Sitä paitsi yhdellä videolla tuolla se joku mies selostaa, että jos on antanut anteeksi, mutta narsisti vielä pyörii mielessä niin ei ole todella antanut anteeksi. Niin eikö käänteisesti kun on unohtanut narsistin kokonaan ole myös samalla tullut antaneeksi anteeksi ikäänkuin ?
Minulle tulee huono olo yksinkertaisesti narsistin muistamisesta koska hän osaa keskusteluissakin lähettää sellaisia värähtelyjä, että ihmisiä alkaa pyörryttää tai oksettaa, en ole edes ainoa joka on kertonut niin reagoivansa. Niin riittää, kun narsistin hahmon visualisoi, alkaa voimaan pahoin. Eli se koko kuvakin pitäisi unohtaa, eikä katsoa sitä.
No nyt selostus loppu.
Ei loppunukkaan. Vielä mietin sitä, että kun psykopaatin valta mielestäni tavallaan perustuu oletetusta logiikasta poikkeamiseen piilevästi , niin välttämättä jonkun peruskaavan noudattaminen ajattelussa ei kuviota ratkaise. Liian helppoa psykopaatille, jos kaikki tehdään jo etukäteen tiedossa olevien ja helposti arvattavien ajatuskaavojen mukaan. Anteeksikin annetaan jonkun listan vaikka numeron 5 kohdalla.
Mikäs siinä on sitten psykopaatilla pelaillessa.
Pitäisi kehittää jokin luova ajatusidea, jonka malttaisi olla kertomatta psykopaatille, niin sitten hän ei tietäisi kuinka pelata.
Minäpä kerroin ajatuksistani ja ideoistani tälle yhdelle paatille, mutta onneksi se ei ottanut kuuleviin korviinsa kun sillä oli menossa muita ilmeisesti intensiivisiä peliprojekteja. Ongelma on vaan siinä ettei niitä ota korviinsa kukaan muukaan. Ihan yksin on niin kovin vaikea toimia. Kun tuo asemakin on kait niin alhainen etteikukaan enää vaivaudu edes sylkemään päälle. On se kumma että ihmiset tuon arvovallan pillissä marssivat totuuden ja todellisten ratkaisuyritysten sijaan ihan joka paikassa.
Joo niin, kummallista on. Mutta mä pidän mieluummin yksinpuhelua kuin menen mukaan mihinkään kovin kummalliseen.
Vielä tuli mieleen, että mitä jos tää kauhee kollektiivinen syyllisyyden tunne on johtanut korostettuun anteeksiannon hoentaan verrattuna kaikkiin muihin hyveisiin juuri sen takia kun ei pidetä kiinni mistään eettisistä periaatteista muusta kuin siitä, että pitää antaa anteeksi ja kollektiivinen syyllisyydentunne vaan kasvaa kasvamistaan ja kaikki vaan hokee pakkomielteisesti anteeksiantoa? Mutta mitä jos eettisistä periaatteista pidettäisiin vähän tiukemmin kiinni, niin ehkä se vähentäisi syyllisyyden tunnetta yleisestiottaen, eikä anteeksiantoon olisi niin huutava tarve ?
Tuli vaan mieleen. Olen itte samassa sopassa.
Tämäpä oli kiinnostava näkemys tai käsite tämä kollektiivinen syyllisyydentunne. Kuka tai ketkä tuntevat syyllisyyttä ja ketä/keitä kohtaan? Ei ole anteeksipyytelyitä kuulunut mun korviin keneltäkään tai keidenkään taholta. Tehdään ja jyrätään vaan menemään eikä varmaan edes huomata tai kiinnosta edes että misnkä päälle tuli ajettua.
No joo, tämä on kyllä älyttömän monimutkainen juttu.
Mutta siis jotenkin minusta tämä on outo juttu että valehdella ja juoruilla sopii miten paljon vaan ja muutenkin tehdä ihan mitä vaan ilman että tarvii mitään anteeksi antaa tai anteeksi pyydellä, mutta sellaisen käytöksen uhrit saa ihmisiltä ohjeita, että pitää antaa kaikille kaikki anteeksi ilman että anteeksi on edes pyydetty jotenkin voimaantuakseen ?
Mulle tuo ei kuulosta oikeen järkevälle, jos nyt lopultakin olen itselleni ihan rehellinen.
Mulle tulee semmonen olo, että pyytäköön Jumalalta anteeksi, jos on tarvetta.
Minä en oo mikään vapahtaja rajattomalla anteeksiannolla.
Oikeastaan nämä kirjoitukseni ei koske ketään tiettyä ihmistä tai ihmisiä, vaan olen vaistonnut tämmöistä yleisilmapiiriä erilaisia kokemuksia päässäni yhdisteltyäni.
Vai olenko erehtynyt, että tämmöstä ilmapiiriä on ympärillämme?
Omakohtaisesti saatan jopa olla antanut anteeksi ihmisille, jotka ovat minua väärin kohdelleet, mutta jos olisinkin niin ehkä vähän haluaisin heidän joutuvan miettimään, kun sanon että en ala anteeksi antamaan. Eihän sitä voi kukaan varmuudella tietää oonko vai enkö oo antanut anteeksi.
Mutta mun kiinnostukseni on tässä vähän haastaa pohdiskeluun tätä tiettyä ajatusmallia näin ihan abstraktisti ihan vaan ajatusmallina sinällään, että onko se varmasti paras mahdollinen ?
Mutta en välttis kirjota tämän enempää
Niin, ja mun mielestä tiukempien eettisten periaatteiden kannattaminen ei ole sama kuin vihaisuus ja katkeruus.
En vaan ymmärrä miten on mahdollista pitää tiukasti kiinni ettisistä periaatteista ja antaa aina anteeksi ihan mitä vaan. Tämä on se pointti.
Eikö se aina kaiken anteeksiantaminen johda eettiseen rapistumiseen ?
Siis mulle on käyny niin, kun olen hyväksyny vaikka itseenikin kohdistuneena ihan mitä vaan, niin tuntuu jotenkin kuin minun etiikka olisi romahtanut ja siitä tulee kauhea olo.
Miten etiikkasi romahtanut? Miten se ilmenee? Minulla on ehkä tunnetasolla tapahtunut tiettyä turmellusta ja turtumista mutta terveimpinä ja herkimpinä päivinä muotoilemani eettiset periatteet olen pyrkinyt säilyttämään ja koetan kyllä pitää jokseenkin kiinni. Tosin tuo tunnepuolen turtuminen on vienyt paljon elävyyttä periaatteista mutta jostain se on kiinni pidettävä. En tosiaan suosittele anteeksiantoa tahoille jotka on tuhonneet elämäsi ilman katumusta ja yritystäkään korjata tai hyvittää asiaa. Jätä se tosiaan vaikkapa "jumalien" ongelmaksi.
Harmi ettei etiikan pohtiminen ole kauheasti muotia nykyään, tai sitten jos sitä esiintyy niin se on perin kummallista mielestäni. Saatan olla kyllä vinoutunut tässä(kin) arvostelmassani.
Kiitos kivasta kirjoituksesta.
Juuri tuosta on kyse, että kukaan ei ole mitään pyytänyt anteeksi tai muuttanut tai korjannut tai katunut tai yhtään mitään sellaista. Päinvastoin on sanottu että mikään ei tule muuttumaan ja sille ei voi mitään.
Niin minusta se olisi enemmänkin jotakin minun simputusta, että nyt minun vielä pitäisi jotenkin abstraktisti antaa anteeksi.
Jos jollain on tarve saada anteeksi, menköön pyytämään Jumalalta. Minä en koe tarvitsevani sitä anteeksiantajan tehtävää mitenkään itse.
Minua ei enää huvita kertoa elämänkokemuksistani kellekään, kun aina minulle ehdotetaan antamaan anteeksi, vaikka en ole ikinä millään tavoin väittänyt olevani vihainen tai katkera tai mitään sellaista. Olen vain ja ainoastaan mahdollisimman neutraalisti kuvannut mitä on havaintojeni mukaan tapahtunut.
Minä pidän sinusta.
Ai minusta vai ?
No kiitos, kiitos :)
Katsoin juuri eilen illalla Youtube videon jossa sanottiin, että ihmisen ympärillä voi olla ihmisiä jotka ei salli hänen ilmaista tunteitaan ja että ihan parikin sellaista läheistä voi aiheuttaa todella vahingollisen tunnetukoksen pitkäaikaisesti. Mutta sitten siellä sanottiin kuinka tunteita pitää kuitenkin vaan alata ilmaisemaan, niin tuletpa huomaamaan että vastaan tulee ihmisiä jotka pitävät siitä koska siitä tulee heille olo, että hekin voivat ilmaista tunteitaan . :)
Oisko toi sitten noin ?
No tuo ei ole ihan noin yksinkertaista. Juurihan oli jossain ketjun loppupuolella joku lamppu selostanut kuinka jotkut voi saada joistain tunteista jotain kieroutuneita kicksejä. Ja mitäpä jos kaikenmoinen tunneilmaisu on merkityksellistynyt jo niin vastenmieliseksi joidenkin hillittömien ihmisten toimesta että kaikenmoinen henkilökohtainen tunneilmaisu tuntuu kertakaikkisen vastenmieliseltä. Siis aiheuttaa ihan fyysistä pahoinvointia. Minä en ainakaan halua että ihmiset ilmaisevat minulle yhtään mitään tunnetta ellei se ole rittävän pitkällisen ja hikisen ja verisen pohdinnan lopputuloksen tuottama oheistuote ja siten asiaankuuluva asiallisuus. Yöks ja oksetus muille.
Onhan noita anteeksiantosessioita organisoitu kuulemma ainakin Etelä-Afrikassa ja muistaakseni joku nainen oli sanonut ihan sopivasti, että Jumala ehkä antaa anteeksi, hän ei. Yhdyn tähän puhujaan osaltani. En ole muutenkaan kokenut anteeksiantoa näissä asioissa jotenkin ollenkaan omakseni enkä siksi ole lähtenyt pohdiskelemaankaan syvällisesti juuri tätä käsitettä kun on niin paljon tekemistä pelkästään tuon oman havainto- ja kokemuskäsityksen kanssa.
Oli kuitenkin kiintoisaa lukea ketju, koska olen kummissani (ällistyneenä, kai?) seurannut joidenkin ihmisten toimintaa ja ajatuksenjuoksua ja -tarjoilua asian tiimoilta. Heillä ei edes lähellekään näin reflektoitua ja syvällistä! ..mikä kertonee osaltaan asioiden problemaattisuuden tasosta heillä. Eli kyse ei siis ole ollutkaan siitä..? Jotain defenssiä vai ihan sitten väärä kohde tai ongelma..?
Joissain asioissa on tässä maassa kyllä aika totalitaarinen meiniki niin että joku kait ns. eliitiksi itsensä katsomansa taho kokee oikeutetuksekseen määrittää että mitä täällä puhutaan ja kenen toimesta ja muut puheenvuorot pyritään vaientamaan tai hämärtämään jopa niin, että faktat asetetaan kyseenalaisiksi. Tulkintoihin en enää uskalla edes kajota. Kai se perähikiä sitten haluaa vajota omaan hikiäisyyteen ties minkä anelman ja unelman takia. On erittäin vaikeaa ymmärtää tietyn pohja/yläkerroksen(?) ajatusmaailmaa näissä asioissa, vaikka totisesti olen monin tavoin koettanut ja väitänpä vielä, että ehkä keskivertoa monipuolisemmin keinoin ja asetuksin. Käteen jäi lopulta Hannah ja armo kai sitten... ei tosin minun.
Ja mikään tässä ketjussa ei ietenkän sulje pois rakkautta tai kiintymystä, vetovoimaa... Jota tulee toki tietyn aseman saavuttaneena moraalisesti vastustaa. Ikävä ja epävitaalinen tilanne.
Joo+siis+suurin+osa+tätä+ketjua+on+mun+kirjoittamaa,+vaikka+olen+laittanut+eri+nimimerkkejä+(en+tarkoituksella+vaan+koska+mietin+niin+asiaa+niin+ei+tullut+pohdittua+miltä+tää+näyttää+ulospäin)+Mutta+siis+on+tässä+ketjussa+useampia+muidenkin+viestäjä+kuin+minun.+
:)
Mikä viesti tämä oikeen on ???
Mitä tuo nimerkki kertoo ?
No joo sen olen kyllä nähny että totuus kyseenalaistetaan vaan sen takia, ettei se satu jotenkin sopimaan jonkun johonkin meneillä olevaan meininkiin, vaikkei se edes liittyisi asiaan ja vaikka asia olisi vakavakin.
Mua on ihan oikeesti yritetty "auttaa" väittämällä mulle ettei totuutta ole olemassa.
Jos se olisi totta niin kyllä jo moni yhteiskunnan laitoskin menettäisi järjellisen merkityksensä. Mä just luin netistä yhtä tavallista yhtäulkomaista lomaketta missä pitää antaa totuus niin hyvin kuin se on omassa tiedossa. Musta toi oli mielenkiintoinen, en ole nähnyt Suomessa koskaan noin "filosofista" lomaketta.
Kiitos kommentoinnista. Tarkennan että en ylempänä tarkoittanut etten tykkäisi, JOS joku haluaa lukea ja kommentoida.
Kiitos ajatuksista.
Mun vanhemmalla on jossain suhteessa ihan hämmästyttävä manipuloinnin kyky. En oikeastaan ihmettele, että hän on hurmaantunut siitä, kun ei ole muutoin erityisemmin elämässään menestynyt.
Hän käyttää siinä hyödyksi tietoja neurologiasta ja psykologiasta ja paljon monimutkasemmin kuin: "Anna anteeksi niin helpottaa".
Siinä on toinen syy miksi se ei minua innosta.
Ja eilen sanoin äidille että: "Tämä on törkeetä miten rankasti mua on manipuloitu", niin äiti vastas: "No hyvä kun nyt tiedät niin nyt voitkin tehdä elämässä sen sijaan jotain muuta ".
Kiitos itsellesi kuule vaan. On ollut lohduttavaa lukea että joku muukin tällä tavoin pohdiskelee asioita. Ja minusta kirjoitat ja ajattelet hyvin ja minusta sinun kannattaa jatkaa kaikin mokomin. Jos kirjoitat joskus jonkun opuksen niin minä kyllä ostan sen :)
Ai kiitos. Tämä oli todella kannustavaa.
Mulle on kyllä mun elämän aikana sanottu jatkuvasti, että voisin kirjoittaa kirjan. (Tosin aiheetkin on vaihdelleet mistä niin on sanottu.) Kyllä olisin varmaan muuten kirjoittanutkin, mutta syy miksi en ole on se, että jos oikeen vakavammin vielä alan kirjottamaan siihen on keskityttävä niin syvällisesti ja kun mä voimakkaasti muistelen, kokemukset joutuu ikäänkuin elämään uudelleen. Ja se on niin rankkaa ja pelottavaakin kun on ollut paljon pelottavia kokemuksia. Mutta aiheita riittäisi loppuelämäksi kirjoitettavaksi.
Haluaisin niin kovasti kirjoittaa, mutta vähän pelkään, jos pää ei kestä sitä, jos tulee semmonen "secondaarinen" traumatisoituminen.
Mutta toisaalta, jos mä saisin kirjoitettua, niin voisin tulla lopultakin ymmärretyksi ja kauheudet olisi sitten takana pääosin ja elämä kenties normalisoituisi entisestään. Ja olisi siinä sitten hyvä mieli kun omaisi "Kootut perustelut" oikein kirjoissa ja kansissa.
Joku opusmainen missä kirjoittaisi vain asiasta periaatteessa, ei kauhesti omista konkreettisista kokemuksistaan, olisi helpompi ja mahdollisempi siten toteuttaa.
Joitakin ihmisiä ärsyttää kun mä puhun aina niin teoreettisen periaatteellisesti asioista, mutta yleisesti ottaen mulla on helpompi olo niin, kun selitän vain kokemuksesta syntyneen oivalluksen, en itse kokemusta. Mutta tämä joskus johtaa siihen, että mun luullaan keksivän niitä juttuja perustamatta mihinkään todelliseen.
Semmonen voisi olla paras, jossa haastateltaisiin monia narsistien uhreja ja sitten tehtäisiin siitä suuremmasta otoksesta johtopäätöksiä. Onko tehty semmosta kirjaa Suomessa. Jos ei niin tehkää ihmeessä, jos en minä kynnelle kykene.
Minä oon vähän hurmaantunut tuosta uudesta Youtube harrastuksestani. Kyllä mun mielestä pitäisi olla Suomen kielelläkin sellaista monimuotoisempaa ja monipuolisempaa aineistoa aiheesta.
Mun tähänasti löytämäni paras lääke tohon psykopaatin manipulointiin on pitää oma pääni mahdollisimman aktiivisena. Ties vaikka osittain sen takia musta olis alunperin pohtija tullutkin, kun on pitäny pää kuumana pohtia ettei ne psykopaatin vaikutukset veisi koko päätä. Mä kirjotan tännekin nyt näin hirveesti myöskin pitääkseni pääni johdonmukaisesti mielekkääseen ajatukseen suunnatuna päivän kulun ajan, jottei sille manipulaatiolle jäisi niin paljoa reittiä tunkeilla. Kun nyt vaikka yritän selvittää, että mikä se nyt voisi olla se synti Pyhää Henkeä vastaan ja tutkiskelen asiaa.
Mielikuvat vaikka pyhästä hengestä ovat minun mielestäni tosiaan rakentavampia kuin vaikkapa mielikuvat napanuorista. Olen kokeillut vähän kaikkia mahdollisia. Pyhästä Hengestä on enemmän apua psykopatialta suojautumiseen kuin napanuorien visualisoinnista. Mä olen ihan oikeesti testannu noita molempia visualisoiteja. Siitä on jotain vuosi aikaa kun koko päivän kuvittelin napanuorat niks naks. Ei se ollu kauheen tehokasta mulle. Ehkä parempi kuitenkin kuin ei mitään.
Lisään vielä tähän anteeksiantoasiaan. Mielestäni olen mahdollisesti pikkusen tehnyt pahaa antaessani anteeksi niin kauan ja niin pitkälle menevää toisen ihmisen eli itseni väärinkäyttöä, koska myös sen väärinkäyttäjän aivot siinä rutinoituu siihen väärään toimintaan niin, että hänen on aina vain vaikeampi sitä hillitä. Molempien aivot siitä kärsii. Ehkä tämä psykopaatti itse tietää paremmin sanoessaan minulle ettei mitään empatiaani tarvitse. Eikä tosiaan ole mitään anteeksiantoa pyydellyt. Ehkäpä sellaiseen aivotilaan joutunut ei sitä minun lässyempatiaani tosiaan tarvitsekaan, vaan se vain houkuttelee hänen aivonsa yhä pahempaan kierteeseen. En usko että sellainen loppuenlopuksi tekee kiusaajallekaan mitään hyvää.
Ajattelen että olen oikeasti parempi ihminen jos en anna tätä juttua mitenkään erityisesti anteeksi, vaikka se tuntuukin sisäisesti vaikeammalle ratkaisulle tavallaan. Anteeksiantaminen olisi ikäänkuin "laiskempi" ratkaisu. Vähän niinkuin menisin sieltä missä aita on matalin.
Mielestäni on eettisempää, että en anna anteeksi, kun Jumala nyt kuitenkin voi antaa anteeksi, niin mihin minua tarvittaisiin siinä vielä lisäksi. Jos se psykopaatti menisi Jumalalta pyytämään anteeksi, ehkä todennäköisemmin pelastuisi ?
Ja tosiaan jäi vähän epäselväksi noita videoita katsellessani, että kuuluuko esim. Raamatun mukaan sellaisille antaa anteeksi jotka ei mitään kadu ?
Kun noissa kohdissa mitä siellä tuotiin esiin aina se anteeksiantokehotus edellytti katumusta tai muuta sellaista. Että olisiko mahdollista, että anteeksiantaminen meneekin uskonnollisesti ajateltuna väärin, jos sitä toteutetaan aina ilman mitään katumusta tai anteeksipyyntöä tai muutosta tai muuta sellaista ?
Tämä on minulle oleellinen kysymys. Koska en ole lukenut esim. Raamattua kokonaan, en pysty tähän itse tässä vaiheessa varmuudella kunnolla vastaamaan.
Mutta kun asia on näinkin epäselvä, olen myöskin sitä mieltä, että tähän ei ole mitään ehdotonta oikeaa vastausta ainakaan näin vähällä tiedolla mitä olen tähän mennessä elämässäni lukenut jne.
Alkoi kiinnostamaan kovasti kysymys, että olisko mahdollista että tämä nykyisin yleisimmässä käytössä oleva anteeksiantokulttuurimme olisikin suhteessa uskontoon vähän niinkuin joulutontut, porot ja joulupukki ? Siis en todellakaan tiedä, mutta tuli mieleen olisiko se mahdollista, jos asiaa tutkittaisiin syvemmin ?
Anteeksiantamisen käsite kyllä liittyy oleellisesti uskontoon/raamattuun.
Kehoitetaanhan meitä jo tunnetussa rukouksessakin antamaan anteeksi myös muille, samalla kun itsekin toivomme saavamme anteeksi...
"Anna meille meidän syntimme anteeksi,
sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velkaa."
https://fi.wikipedia.org/wiki/Isä_meidän
Edelleen meitä kehoitetaan antamaan anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen
"Sillä ei ole rajaa. Jumalan anteeksiannolla ei ole rajaa, eikä meidänkään pidä sitä rajaa piirtää. Se, että pienen ihmisen kyky antaa anteeksi on rajallinen, on toinen juttu. Senkin saa anteeksi. Älä silti kuvittele, että Jumalan rakkauden, armon ja anteeksiantamisen määrä olisi yhtä rajoittunut kuin sinun."
http://www.hattula-evl.fi/ajankohtaista/sana_sinulle/anteeksi_antaminen_on_jumalallista.1172.blog?1059_o=3
Siis kuka noin sanoo ?
Mutta minusta tuon teksin sisältö jättää hyvin monta kysymystä.
Siis onko ihmisen anteeksiannolla raja vai ei ?
Esim. minähän en ole piirtänyt mitään rajaa Jumalan anteeksiannolle, siis en puutu asiaan millään tavoin, vaan mielelläni jätän koko anteesiantoasian Jumalalle. Niinhän olen sanonut koko ajan.
Eli minua kun on moitittu ajatuksestani jättää antamatta anteeksi, niin tuollahan sanotaan että se on toinen juttu, kun pieni ihminen sellaista päättää. Mutta tuon tekstin mukaan saan tämän kuulema anteeksi.
Niin mikä tässä on ongelma ?
Minulle ei ole vielä tullut vastaan tekstiä josta vakuuttuisin, että varmuudella Raamatun mukaan ihmisen kuuluu yrittää olla rajaton anteeksiantaja.
Jos löydätte sellaisen, pyydän ystävällisesti kirjoittamaan sellaisen tänne, koska kiinnostuin kovasti kysymyksestä noin uskonopillisesti.
Ongelmana on vielä sekin etten osaa sanaakaan hepreaa.
Koska joskus sanojen sisällöt muuttuu käännöksissä ja hyvinkin pieni muutos sanassa voi muuttaa merkitystä.
Esim. toi että annamme anteeksi niille, jotka ovat velkaa. Millätavoin "velkaa" ?
Tarkoittaako se rahallisesti. No en minä ainakaan ole vaatimassa psykopaatiltani mitään materiaalista enkä henkistäkään. Tarkoitetaanko tuolla kirjaimellisesti "velkaa". Ainakin tuossa lainaamassasi tekstissä Jumalan kohdalla puhutaan syntien anteeksiantamisesta ja ihmisen kohdalla velan . Eli onko se jotain eri tasoista eri tyyppistä anteeksiantoa ?
Eli tuokaan teksti tuollaisenaan ei mielestäni takaa, että ihmisen tulisi pyrkiä antamaan anteeksi Jumalan tavoin. Mitä järkeä siinä olisi kun ihminen ei kuitenkaan osaa, vaan hän voi vain kuvitella miten Jumala antaisi anteeksi ? Joten enkö tee ainakin yhtä todennäköisesti oikein jos jätän koko asian Jumalalle ?
Muuten jos en väärin muista niin muista tuo joskus aikoinaan kirjoitettiin: ...niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet
tai jotakin sen tapaista.
Miksi se käännös on muutettu ?
Ja entäs esim. tuo isä meidän rukous, siinä henkilö pyytää siis Jumalaa antamaan anteeksi hänelle, mutta täytyykö kuitenkin hänen antaa anteeksi muille ihmisille näiden anteeksi pyytämättäkin ?
Toinen kysymys. Antaako Jumala kaiken anteeksi kaikille ihmisille maailmassa anteeksipyytämättäkin ?
Mihin me tarvitsemme uskontoa, jos ihan kaikki vaan on anteeksi saatu mitään asiaa ajattelemattakin ? Miksi sitten tarvitsisi edes rukoilla ja pyytää Jumalaa antamaan anteeksi ?
Jotenkin tämä on vähän..hmm....en ole vakuuttunut.
On ihan eri asia antaa anteeksi jollekin joka pyytää anteeksi, koska se on nöyrä ele, joten siinä ei mitään nöyristele antaessaan anteeksi. Mutta nöyrästi anteeksi antaminen pahantekijälle tämän astumatta samalle tasolle pyytämään anteeksi, ei tunnu minulle välttämättä oikealle. Eikö sillon on parempi, että molemmat unohtaa koko anteeksiantokysymyksen, jos sitä ei voida tehdä niin, että toinen pyytää anteeksi ja toinen antaa anteeksi.
Useissa uskonnoissa jotenkin ilmaistaan asia niin että Jumala vastaa kun hänen puoleensa kääntyy. Mutta toimiiko se ihan samoin vaikkei kääntyisikään ?
No jos toimii, mihin tarvitaan uskontoa ?
No jos Jumalan anteeksianto edellyttään ainakin joissain tapauksissa ihmisen Jumalan puoleen kääntymistä, miksi ihmisen pitäisi aina antaa anteeksi, vaikkei anteeksi pyydettäisikään ?
Onko kristinuskossa helvetti ? Joutuuko sinne joku vai pelastuuko kaikki maailman ihmiset ? Jos kaikki ihmiset pelastuu, mihin tarvitaan uskontoa ? Jos ei pelastu, niin kuka sinne helvettiin joutuu, jos kaiken saa anteeksi ?
Tässä linkki:
http://selko.evl.fi/usko-ja-elama/isa-meidan-rukous/
Kyllä se edelleen on niinkuin aiemmin. Ylttillä joku Raamattu kansalle -käännöksen versio vuodelta 2009. En tiedä miksi ihmeessä?
"En tiedä miksi ihmeessä? "
No ei siinä ny mitään sen kummempaa ihmettä/ihmettelemistä ole. Sen verran on tullu tuota rukousta kuultua/rukoiltua niin eri tilaisuuksissa kuin joskus yksityisestikin, että molemmat versiot ovat tuttuja.
Tiedä sitten kun mä oon jo vanhempi henkilö, että liekö tuo "velkaa" sana ehkä ollut enemmän käytössä vuosikymmeniä sitten ja johtuen siitä, että sana velka usein oletetaan liittyvän rahaan niin nykyisin sitten käytetään enemmän tuota "rikkoneet" sanaa.
Etpäs nyt tätä sitten ole tutkinut kaikkien googletuksien kautta, kun se lienee tapasi on ollut, ihmettelee hän.
Katolisessa rukouskirjassa nostettaan juuri tuo kohta esiin. Siellä on suomennos tästä rukouksesta. Kreikka on Uuden testamentin alkukieli, jos aramean kieltä ei pidetä ensisijaisena ja tuosta siis on se latinankielinen käännös, josta edelleen se suomennos. Velkaa tarkoittava sana on kiinnostava, koska aramean mukaan se voi myös tarkoittaa syntiä tai rikettä. Tuolta siis juontaa juuret siihen, että katolisessa versiossa käännös kuuluu: "ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme". Luterilaisessa kirkossahan käytetään sanamuotoa: " ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet", vaikka sekä uusi että vanha raamatunkäännös vastaavat katolista sanamuotoa.
Ehkä tosiaan olet jo niin vanha, että alkukielellä olet sitä kuullut luettavan...
Myönnän kyllä etten ny tutkinut ihan niin tarkkaan tuossa ensimmäisessä vastauksessani tuota asiaa, syystä etten olettanut, että asia olisi niin tärkeä vaan vastasin sillä perusteella, että tosiaan tuo "velka" sana on kyllä ollut käytössä ihan tavallisissa (ei katolisissakin) tilaisuuksissa. Olen kuullut sitä käytettävän, vaikka ihan alkukielisessä jumalanpalveluksessa en ole käynytkään.
Mutta tarkistin ny sitten, kun nämä muotoseikat ja käännökset ny tuntuu olevan tässä kohtaa tärkeitä , että tosiaan löytyy tuossa muodossa raamatusta niin Matteuksen evankeliumista kuin vuoden 1938 ja 1992 raamatun suomennuksista ja on käytössä myös ev.lut kirkoissa.
Puhutaan ns. ekumeenisesta sanamuodosta, joka viittaa maailmanlaajuiseen suuntaukseen, joka pyrkii edistämään kristillisten kirkkokuntien ja yhteisöjen yhteyttä ja maailmanlaajan kirkon näkyvää ykseyttä.
http://raamattu.fi/1933,38/Matt.6.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Isä_meidän
Minä täällä filosofoin Raamatusta, enkä edes tiennyt alkukieltä. Aramea sana kyllä pulpahteli mielessä. :)
No oli mitä oli, minun peruspointtini on, että annetaanko sillonkin aina rajattomasti anteeksi, jos joku esim. päättäväisesti toimii väärin, eikä aio muuttaa suuntaa ?
Annetaanko kristinuskon mukaan kaikille toisuskoisillekin rajattomasti anteeksi ?
Pidän huumoristasi.
Annetaanko rajattomasti anteeksi, onkin hyvä kysymys näinä aikoina? Ihan siis yleisestikin pohdittuna, eikä vain siinä sinun ajatuksessasi, että annatko narsistille rajattomasti anteeksi. Anteeksi antaminen ja anteeksi saaminen on kultturissamme aika vaikeaa. Siksikö, että siihen usein liitetään jonkinlainen nöyrtyminen?
Mistä tuo ajatus, että annat rajattomasti anteeksi oikein lähtee? Tulee mieleen, että on jatkuvasti anteeksiantomoodissa. Mutta koskeeko tuo rajattomuus eri tapahtumia, tekoja vai onko se kaikki sitä yhtä samaa narsismiksi ajateltua?
Nyt löysin linkin, jonka tekstiä en ole edes vielä lukenut kokonaan, enkä tiedä koko johtopäätelmää, mutta tuo tuntuu jotenkin minun kokemusmaailmaani käsitettävältä ja järkeenkäyvältä näkemykseltä asiaan. Olen ainakin monesta kohdasta samaa mieltä mitä olen tähän mennessä lukenut.
https://gotquestions.org/withholding-forgiveness.html
Joo nyt luin ton linkin. Se on minusta hyvä, enkä ole mielestäni millään tavoin ajatellut tai toiminut vastoin sitä. Ja sieltä selviää mielestäni koko asia tuolta tuosta tekstistä. Juuri tuota olen tässä viikon jahkannut.
Tekstissä jopa tuodaan esiin tämä anteeksiannon psykologisoistaminen, joka ei satu olemaan mun juttu.
Siis lukekaa tuolta
https://gotquestions.org/withholding-forgiveness.html
Tuo korvaa hyvin kaikki höpötykseni tällä palstalla ja paljon selvemmin kirjoitettu.
Joo koen kyllä anteeksiantomoodin olleen päällä ihan pysyvästi ilman mitään taukoa.
Nyt haluan vähän "withhold it".
Mun on nyt pakko myöntää, että mä RAKASTAN uskonopillisten kysymysten pohtimista.
Joten luen mielelläni haastavia mielipiteitä tähän.
Niin vähän unohtuu silleen jopa narsistit.
Mutta en välttis seuraa tätä palstaa vastaako joku.
Mutta on se sitte erikoinen toi mun psykopaatti.
Näin hänet tänään. Hän antoi minulle matkaan syötävää kuin kunnon mummelin tapaan, mutta kun kerroin hänelle eräistä minulle aiheutuneista kärsimyksistä, näin kuinka sekunnin murto-osan välähti tyytyväinen ilme, jonka hän äkkiä hillitsi.
Aika jännä oli.
Viimene lisäys. Mun mielestä uskonopilliset kysymykset on hyvinkin tärkeitä siinä mielessä, että ihminen voi mennä hyvinkin erilaiseen olotilaan riippuen siitä miten niitä ajattelee.
Mä jätän sen anteeksiantamisen tekemättä näin ihmisenä, en vihaisuuden takia, vaan siksi että se tuntuu tilanteessani ylimääräiselle nöyristelylle, joka voisi vähän aiheuttaa huonoja tunteita.
Pystyn olemaan jopa psykopaatilleni neutraalimpi kun en mitään ala anteeksiantamaan.
Se mielestäni sais minut vaan turhan nöyriltä vaikuttaviin vibraatioihin ton psykopaattini kanssa.
Mut Jumalan edessä olen ihan riittävän nöyrä mielestäni kun annan koko anteeksiantoasian Jumalalle.
Katosi yksi viesti.
Mutta kirjoitin, että jos vielä jää epäilys olisiko pitänyt antaa anteeksi, niin voisiko Jumalaa pyytää antamaan anteeksi sen että ei ihmisenä anna anteeksi kenenkään anteeksi pyytämättä vaan jättää asian kokonaan Jumalalle. Ja vielä pyytää anteeksi Jumalalta jos tällätavoin on jotenkin väärin ymmärtänyt asian.
Miksi tuota ei saisi anteeksi, jos kaiken muunkin voi saada ?
"Helvetti, se on toiset ihmiset."
Kiva joku lisäs filosofiaa, ku filosofialla alotin, niin siinä olisikin mielenkiintoinen lopetus ketjulle.
Hienosti koottu. Tekisi ihan mieli muuttaa Sartrea muotoon:
helvetti, se on toiset muijat.
Laitan tän lopulta löytämäni johtopäätelmän vielä tänne loppuun.
https://gotquestions.org/withholding-forgiveness.html
Löysin sieltä lopultakin vastauksen johon olen tyytyväinen.
PS.
Eglanninkielen taidottomille:
Tuon artikkelin näkemyksen mukaan anteeksianto yksinään ilman toisen osapuolen katumusta tai tunnustusta vain uhrin katkeruuden tunteen helpottamiseksi on modernin pop psykologian ajatus, ei Raamatun.
Eli mun johtopäätös on että kristinuskopohjaisessa kulttuurissa, jota jatketaan psykologialla mennään aika pitkälle siinä kuinka "kuuluu" antaa anteeksi.
Kaikille se ei tuota henkisesti vapauttavaa oloa ja sitten toiset luulee, että tuo olo johtuu siitä, ettei ole antanut anteeksi. Ja sitten se olo huononee koko ajan. Ja toisten mielestä se on merkki siitä, ettei vielä tarpeeksi ole antanut anteeksi, kun olo ei ole helpottanut. Mutta oikeasti olo onkin ehkä huono siksi, ettei koe olevansa Jumalan tiellä sillä opilla.
Ja tähän sitten törmää kommunikaatiossa jatkuvasti.
Onkohan ne ketkä sitä suosittelee koskaan sitä itte todella kirjaimellisesti kokeillut pidemmällä aikavälillä ? Ovatko tulleet iloiseksi ?
Puhuin tästä asiasta psykopaatilleni.
Hän ymmärsi täysin, etten anna hänelle anteeksi mitä ei ole anteeksipyydettykään.
Myös hän oli sitä mieltä että laimea itseilmaisuni on voinut aiheuttaa sen että he eivät ole edes varsinaisesti tajunneet kaikkea mitä ovat minulle tehneet. Selitin, että olen ollut niin laimea kun olen aina antanut kaiken mielessäni anteeksi.
Selitin psykopaatilleni, että mielestäni meidän perheeseen ei sovellu tämmönen ääretön anteeksiantaminen koska heillä on rajaton ja narsistinen luonne. Oikeastaan psykopattini ei ollut eri mieltä, mutta ei kestäny puhua kauaempaa. Kun hänhän ei tykkää oikeesti kommunikoida kanssani käsittääkseni ettei vaan tulisi oloa, että olisimme jotekin läheisiä. Kun hänhän puhuu minulle tietenkin vain "ylhäisyydestään".
Kysyin vielä lopuksi, että kokeeko hän minut vihaiseksi. Ei kokenut.
Psykopaattini sanoi muistavansa itsekin kuulleensa tästä opista, jotan vähän kritisoin ja ihmetelleensä.
Niin, en tiedä kuinka paljon englanninkielinen raamattu poikeaa suomenkielisestä sanomaltaan, mutta tuos ku googlettelin noita tuossa linkittämässäsi artikkelissa esiin otettuja raamatun jakeita niin suomenkielinen raamattu kyllä jatkaa anteeksiantamisen linjoilla
Matteus 6:12 ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme;
Efes 4:32 Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.
Kolossalaisille 3:13 kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa.
Joitain muitakin artikkelissa esiin otettuja raamatunkohtia katsoin, ihan äkkiseltään en löytänyt noista raamatun kohdista todistetta väitteellesi, että anteeksiantamisen ilman toisen osapuolen katumusta olisi raamatun mukaan ns. turhaa, pop psykologian hapatusta.
Noissa artikkelisi lopussa olleissa Roomalaiskirjeiden jakeissakin kehoitettiin antamaan vihamiehillemme ruokaa tahi juomaa jos hänen on nälkä ja kiroamisen sijaan siunaamaan vainoojiamme. Yleisestihän raamattu kehoittaa rukoilemaan myös väärintekijöiden puolesta, että he tekisivät parannuksen...
Mutta joo, nää armoon ja anteeksiantamiseen liittyvät kysymyksetkin ovat siltä osin vaikeita, että uskovat jättävät viime kädessä sen tuomitsemisen Jumalalle, kun taas maallisemmat ihmiset hakevat oikeutta itselleen tässä elämässä...
Tämmöstä tää on, ihan oikeasti me emme tiedä kaikkiin asioihin oikeita vastauksia. Niin artikkelisi kuin raamattukin ovat kuitenkin ihmisten kirjoittamia.
Niin nuo kirjoittajat kuin sinä ja minäkin olemme vaan ihmisiä. Emme tiedä näihin kysymyksiin lopullisia vastauksia, kuka armahdetaan ja kuka ei , on vain pohdintoja, erilaisia tulkintoja, näkemyksiä ja mielipiteitä ko asiasta...
Aamen, hänen pyhyytensä on puhunut.
Jaa, et vielä biisikin pitäis laittaa. Mikäs tähän ny paremmin sopiskaan kuin juurkin kaikkien aikojen suomi rock biisiksi äänestetty Apulannan Pahempi toistaan
https://www.youtube.com/watch?v=754e3-5OZn8
Jaa mutta mun psykoaatti sano melkeen ekassa lauseessa kun alotin aiheesta että: "Tietenkin ensin on syytä määritellä mitä on anteeksiantaminen , jotta keskustelussa olisi jotakin mieltä. Hän oli samaa mieltä minun ja tuon englanninkielisen artikkelin kanssa, että anteeksiantaminen ei ole ensinnäkään tunne. Katkeruus on ihan eri tunneasia, kuten artikkelikin tuo esiin. Ja rakkaus on eri asia kuin anteeksiantaminen ja vihollisten ruokkiminenkin on eri asia tuon artikkelin mukaan. Lempeys ja anteeksiantaminen ovat eri asioita. Voin sen osottaa omalla käytökselläni kun lempeähkösti selitän psykopaatilleni etten anna anteeksi, koska ei ole anteeksi pyydettykään ja perustelin vielä Raamatullakin, että miksi näin. Totesin vielä, että oli ihan oikein kun hän viimeksi antoi minulle mukaan taateleita, koska Raamatunkin mukaan on hyvä ruokkia nälkäistä vihollista. :)
Anteeksiantaminen on siellä artikkelissa käsitelty erillisenä asiana, kuten minäkin asian ymmärrän ja koen.
Siis mä luulen että ihmiset aina kuvittelee että ollaan kauheen vihasia jos ei anneta anteeksi, mutta ne on erillisiä asioita tunteiden käsittely ja anteeksiantaminen esim. tuon artikkelin mukaan. Mutta moderni poppsykologia on ne sillätavoin liittänyt toisiinsa. Tämä on minun uskomukseni tässä vaiheessa.
Ja ajattelen, että ne voivatkin ihmisen sisäisessä tunnemaailmassa sitten alkaa liittymään toisiinsa jos on pitkäaikaisesti tottunut ne käsitteet sillätavoin ajatusmaailmassaan linkittämään. MInulla ne ei linkity. Anteeksiantaminen on minulle eettinen kysymys ja ehkä vähän kuin uskonopillinenkin ja miellän asian enemmänkin viileällä logiikalla. Tuolla artikkelissa tuotiin esiin että katkeruudentunne voi ihan hyvin mennä ohi anteeksiantamattakin tai ehkä helpomminkin niin. Olen ehdottomasti samaa mieltä.
Mutta ainakin pääsimme yhteisymmärrykseen, ettei asiassa ole ehdotonta oikeaa vastausta.
Artikkelissa oli minusta tosi hyvää tuo, että ei tarvitse antaa anteeksi automaattisesti (eikä luottaakaan)
Kuitenkin arvelisin että yhteenlaskutoimituksen ja minun erilainen käsitys asiasta ei johdu siitä, että suomenkielinen ja englanninkielinen raamattu olisivat sisällöltään niin erilaisia.
No minä ny otin kantaa ihan vaan siihen, mitä raamattu puhuu/opettaa anteeksiantamisesta.
Mun käsittääkseni kyllä raamattu nimenomaan kehoittaa antamaan anteeksi ja anteeksiannon sanotaan olevan Jumalan mieleinen teko.
Psykologia taas tieteenä on suht nuori raamatun teksteihin verrattuna, että kuten jo jossain kohtaa totesinkin, että anteeksiantaminen aiheena ja kehoitus antaa anteeksi on peräisin raamatusta, ei psykologiasta...
No sanon nyt vielä kerran selvemmin viitaten Yhteenlaskutoimituksen viestiin.
Kyllä olet aivan oikeassa Raamatussa kehotetaan lempeyteen ja anteeksiantoon hyvin paljon enkä ole siitä eri mieltä, MUTTA ei välttämättä antamaan anteeksi kun ei ole tunnustettu tai kaduttu tai pyydettykään anteeksi. Se yksikseen anteeksiantaminen tulee psykologiasta. (ainakin tuon artikkelin mukaan. Ja minusta se on todella järkeenkäypä artikkeli.) Ja saattaa jopa olla Jumalan opetuksen vastaista laajentaa anteeksiantoa yli Jumalan opetusten. Ainakin nyt tiedän että maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka näkee tämän asian kuten minäkin ja ihan teologiaa opiskelleissa.
Mutta hieman kyllä tietysti erikoista että minä tätä tässä paasaan kun en edes kuulu kirkkoon enkä ole ollut kristinuskonopetuksessa kuin joskus ekaluokalla.
Mutta kun nyt jokatapauksessa asia tulee usein puheeksi ihmisten kanssa, jotka joko seuraavat Raamattua tai sitten modernia poppsykologiaa tai sitten niiden sekoitusta niin minun on keskusteltava oma asiani siinä kontekstissa, vaikken varsinaisesti noihin kumpaankaan itse kuuluisikaan.
Mut mun ei nyt pidä alkaa veljeileen psykopaattini kanssa vaikka päädyinkin puhumaan nyt. Siitä ei hyvää seuraisi.
Eli ei pidä tässä taas vahingossa antaa anteeksi, kun on oikeammin pidättäytyä siitä.
(mun moraalikäsitykseni mukaan)
Eli mun pitää yrittää muistaa olla antamatta anteeksi.
Löydän tästä aiheesta netistä niin paljon erilaisia tulkintoja, että loppuenlopuksi koen hukanneeni elämääni turhaan koko aiheeseen. Ja keskustelu siitä on mielestäni yhtä turhaa kuin kaikki neuvotkin, koska näitä vastauksia on niin monenlaisia ja joka artikkelissa netissä jokainen selostaa itsevarmana omaa selostustaan. Alkoi tulla ei vois vähempää kiinnostaa olotila tässä vähitellen.
Pyydän anteeksi, että olen mahdollisesti kuluttanut mahdollisten lukijoiden aikaa hukkaan.
Ja kun en ole kristittykään, niin minä teen nyt niin että jätän koko asian kaikkineen päivineen ihan kokonaan Jumalalle, koska koen ettei minun ole mitenkään mahdollista varmistaa mikä näistä eri infoista on paikkansapitävää. Koen että asia menee varmiten oikein kun se on kokonaan vain ja ainoastaan Jumalan ratkaistavana.
Kun en voi tietää miten asia on, minusta on parempi etten tee mitään.
Huvittaisi tehdä elämässä jotain muutakin kuin pohtia tätä. Vaikkei se ihmisille kelpaisikaan jätän koko asian Jumalalle, kun ei minua huvita vääntää jostain asiasta mille tuskin sillätavoin ikinä tulee mitään selkoa.
Miks mun pitää miettiä mitään anteeksiantoasiaa ylipäätäänkään kaikki vuodet, vaikkei ole edes ollut sellasta tilannetta, että joku olisi pyytänyt anteeksi, ja vähemmän vihaisesti olen käyttäytynyt muita kohtaan kuin he minua. Piste.
Paras ratkaisu lienee, että pysyttelen poissa paikoista, joissa ajattelu keskittyy tämän aiheen ympärille.
https://plato.stanford.edu/entries/forgiveness/
Tuolta löysin sittenkin mielenkiitoisempia näkemyksiä ehkä kuin uskonnosta ja psykologiasta.
Eli olen filosofien mukaan typerys kun en suutu.
Tai mitä jos välillä antaisi anteeksi niinkuin kristitty, välillä niinkuin ateisti psykologi ja välillä niinkuin filosofi ?
Entäs jos ristiriita tulisi kristityn kanssa, ateistin psykologin kanssa tai filosofin kanssa, niin olisiko hyvä käyttää eri moodia anteeksiannossa kunkin kohdalla vai aina jotain samaa ?
Yritän vieläkin tunnistaa tätä tunnetta miksi en pidä anteeksiantoneuvosta uhrille.
Itseasiassa minulle se tuntuu nuhtelulle aivan kuin sanottaisiin että: "Nyt sinä tuhma tyttö varmastikaan et ole tehnyt niinkuin sinun kuuluisi tehdä, joten täti tai setä neuvoo, että nyt sinun pitää antaa anteeksi. "
Ja kun on jo keski-ikäisestä ihmisestä kyse ja aika paljon on tullut mietittyä anteeksianto ym. kysymyksiä eri elämänkatsomusten kannalta jne. elämän varrella.
Niin jos puhutaan sillätavoin kuin pikkulapselle tekee mieli vastatakin kuin pikkulapsi.
Tuolta löytyi mielestäni hyvä video.
Videoita löytyy mielestäni paljon ja hyviä.
Katselen niitä ennemmin kuin jankkaan yhtä ja samaa.
https://www.youtube.com/watch?v=2TUCB7aQrW8&list=PLwOElcbGEokZzDacjIFc1bhtNHLst1r3_&index=5
Pointti on tämä: Minä kyllä haluaisin antaa anteeksi psykopaatilleni, tunteeni ovat voimakkaasti anteeksiantavat TODELLA VOIMAKKAASTI ANTEEKSIANTAVAT ja LEMPEÄT psykopaattiani kohtaan, mutta minä en voi antaa anteeksi enää, koska kun tuo psykopaatti vaan näkee väläyksenkään minusta hänen paholaismaiset silmät jo välkkyy, ja tässä voi käydä huonosti monella tapaa jos minä jatkan anteeksi antamista, enkä mä tajua miten ihmiset ei tätä mitenkään tajua.
" Ei pidä päästää kotiinsa ihmistä, jolla on paha silmä".
Aivan, mutta kun minä oon siellä syntyny.
Minä oon syntyjään anteeksiantaja, enhä minä ny mitenkään muute olis kestäny.
Toinen vanhempi vilkuilee pahalla silmällä ja toinen kieltää ehdottomasti kaiken suuttumisen. Niin minusta kasvo anteeksiantaja, mikäs muu ?
Mutta kun nyt en aio enää antaa anteeksi, ku koko ajan meno pahenee.
Rajattomille vanhemmille pitää lapsen pistää rajoja, että ei saa anteeksi, jos ei kiltisti pyydä anteeksi.
Anteeksi olen antanut laskujeni mukaan vähintään 10 000 kertaa.
Vihdoin se oivallus alkaa tulla, kumpa vielä saisi sen kirjoitettua.
Olen kokenut koko elämäni ajan, että elämäni tarkoitus on kohdata eettisiä pulmia ja ratkoa ne mahdollisimman hyvin taas edetäkseni seuraavan kysymykseen, lieneekö tämä sitten johtuvan omasta luonteestani vaiko siitä että vanhempani on olettaakseni psykopaatti, joten näitä kysymyksiä on tullut niin kärjistetysti minua vastaan koko elämäni ajan. Minun mielestäni psykopaattini ei aiheuta (eettistä) vahinkoa vain minulle, vaan myös muille ihmisille. Sitten eettinen kysymys: Jos havaitsen psykopaattini aiheuttavan vahinkoa muille ihmisille, pitäisikö minun vain se antaa rajattomasti anteeksi yleisohjeiden mukaan, vain siksi että minun elämäni olisi helppoa ? Tämähän on psykopaattini neuvo, aina kun ajattelen toisten parasta, hän neuvoo minua ajattelemaan vain itseäni.
Minua neuvotaan antamaan anteeksi kuulemma lähinnä vain itseni takia, ei kenenkään muun, ei edes psykopaatin. Mitä jos minä en halua olla niin itsekäs, vaan haluan ajatella muitakin, joten en halua antaa psykopaatille sitä anteeksi, jos havaitsen hänen olevan (eettisesti) haitallinen muille ihmisille. ja täten olen vielä ottanut syyllistystä minun niskaani, koska joidenkin muiden mielestä minun pitäisi vain sivuuttaa mikä tahansa epäeettinen toiminta, jotta minulla itselläni olisi helppoa ?
Minusta tuntuu, että ne kuvittelee minun olevan vain jotenkin itsekkäästi vihainen, mutta mielestäni asia ei ole niin, koska ensinnäkään en tunteellisesti tunne vihaisuutta ja toiseksikin mielestäni pyrkimys mahdollisimman eettiseen ratkaisuun kokonaisuuden kannalta ja nenänpäätä pidemmälle katsottunua ei ole kovin itsekästä. Sen sijaan anteeksiantaminen vain itsensä takia, saattaa minusta olla vähän itsekästä.
Lisään vielä, mutta ei voi mitään, että minulle vain itsensä takia toteutettu anteeksiantaminen on eriskummallinen ajatus. Ensinnäkin herää kysymys onko se yleiseksi parhaaksi vai vain itsen parhaaksi, jos sen tekee ?
Omasta mielestäni ilman kriittisiä eettisiä pohdintojani minut olisi todennäköisesti manipuloitu käyttäytymään kuin psykopaatti.
Sitte tää, että miks mä en oikeen voisi valehdella edes pikkusen muiden mieliksi on tämä että, jos niin tekisin, niin millä mä osoittaisin nämä tapahtumat ja itseni psykopaatista erilaiseksi ?
Pointti on tämä: En ikinä haluaisi olla vanhempaani vastaan mitenkään ja haluaisin antaa hänelle anteeksi aivan kaiken ja kaikkea hyvää vain hänelle. Mutta minun on tehtävä tosi rankka valinta mun elämälle: Mun vanhemman ajattelutapa vaiko totuus filosofisesti ajateltuna niin pitkälle kuin pystyn ajattelemaan ?
Molempia on mahdoton valita. Ja kyllä mun on ton jälkimmäisen mukaan mentävä.
Mutta tässä teille psykologinen selitys, että mikäli oma päämääränne on saada joku henkilö antamaan jollekin anteeksi, se mahdollisesti onnistuu tehokkaammin mikäli tarjotaan hänelle vapaa valinta antaa anteeksi tai olla antamatta anteeksi.
https://www.youtube.com/watch?v=4IXL-5HQYa0
Siis kuka joutuu psykopaatin kohteeksi helposti ?
No arvelisin, että yksinkertaisesti manipulointiin perehtymätön ihminen kuten minä. Ei siihen mielestäni muuta tarvita.
Joten tästä selvitäkseen on syytä opiskella miten manipulaatio mielessä toimii voidakseen välttää sen tietoisesti. En osaa keksiä mitään muuta oikeasti toimivaa keinoa vapautua psykopaatin manipuloinnista.
Joten tässä nyt varmaan olisi minun oleellisinta keskittyä itse asian tutkiskeluun ja pohdiskeluun. Haluttaisi nyt myös lopettaa tämä kirjoittaminen.
Hämmentävää kun tuolla Youtubessa on niin monenlaisia näkemyksiä narsismi aiheesta mitä täällä Suomessa ei ole ollenkaan tullut vastaan.
Onko ne kulttuurierot niin suuret vai mistä lienee johtuvan.
These are simple but clear
https://www.youtube.com/watch?v=3FooPwlbdzE
Tuli vahingossa englanniksi..heh
Vieläkin tämä asiaa pikkusen vaivaa minua.
Mutta jos ajatellaan tämä noin yleisinhimillisesti eikä mitenkään kauhean kristillisesti tai psykologisesti, niin en kai minä nyt ole mitenkään anteeksiantamatonkaan, jos annan koko asian Jumalalle, jos kuitenkin olen itse nöyrä Jumalan edessä eikä minulla ole mitään sitä vastaan että Jumala antaa anteeksi kaikille juuri niinkuin kuuluu.
Eikö se ole vähän niinkuin olisin antanut anteeksi, mutta koska asia on niin vakava, enkä ole varma osaanko sitä oikein, niin annan sen asian Jumalalle, koska kuitenkaan anteeksiantoni jollakin tietylla tavalla ei ole tässä sillä tavalla mitenkään ratkaiseva, koska se kuitenkin olisi vain itseni takia.
Minun mielestäni tässä ajatuksessani ei ole yhtään mitään vihaista tai katkeraa.
Mutta minun nyt pitää vielä oppia se, että muut saavat nähdä asioita niinkuin tykkäävät, eikä antaa sen vaikuttaa itseeni. Sitä tuolla narsismivideoilla kovasti opetetaan.
Mutta kun minulle tämmöiset henkis/eettiset kysymykset ovat todella todella todella tärkeitä ja ensisijaisia elämässä.
Kuitenkin jo erilaisten elämänkatsomusten kunnioittamisen vuoksi asiassa ei mielestäni voida antaa yhtä kaikille sopivaa vastausta, vaan jokaisen olisi syytä päättää asia itse omalta kohdaltaan. Minä olen sitä mieltä.
Minulla on tapana miettiä asia perusteellisesti ja monelta kannalta tarkastellen. Siksi minua ylipäätään turhauttaa neuvot joita sanotaan vain siksi, että kummin kaima sanoi niin.
Mulle tuntuu niin tosi oudolle miten kukaan voi kuvitellakaan, että olisi mitenkään mahdollista, että voisin olla jotenkin vain vihainen miettimättä asioita perusteellisesti. Se tuntuu minulle ihan hullulle, siksi vähän tuohdun siitä, vaikkei pitäisi piitata.
Arvostan tätä palstaa todella ja monia kirjoituksia täällä.
Mutta minun mielestäni minun ei enää pitäisi osallistua tälle palstallekaan, koska se aukasee mulla aina uudelleen (pohdintaan) ongelmat, jotka koen jo selvittäneeni.
Samoin koen usein toisten ihmisten kanssa keskustellessa että jo selvistä asioista tulee jälleen epäselviä. Ja tulee muutenkin ihan liikaa toistoa samoista asioista. Joten minun pitäisi vähentää myös kaikenlaista puhumista. Minun tulisi etsiä kokonaan uutta tietoa oikeasti kasvaakseni.
Mitäs tämä sitten tarkottaa kun Raamatussa myös sanotaan yksi synti, jota ei voi saada anteeksi: "he who blasphemes against the Holy Spirit never has forgiveness, but is subject to eternal condemnation".
Ketä nuo sitten on ?
Ja pitääkö ihmisten antaa anteeksi, jos huomaa jonkun tekevän tuota ?
Mitä tuo tarkalleen ottaen on ?
Herää kysymys onko Raamatun Jumala sittenkään rajattoman anteeksiantava, kuten jotkut antavat ymmärtää ?
Mutta en oikein löydä vastauksia mitenkä paholaiseen pitäisi suhtautua: Taistella sitä vastaan vaiko antaa anteeksi vai pitäisikö sitä jopa rakastaa vai onko paha jos rakastaa paholaista ?
Miksi pitää olla missään tekemisissä paholaisen kanssa?
Jos on oikean psykopaatin kanssa tekemisissä on varmasti asioita, joita ei voi turvallisuussyistä kertoa. Siksi tuohon kysymyseen ei voi saada vastausta.
Muun muassa on riski antaa sellaisia asioita sellaisten ihmisten käsiteltäväksi, joilla ei ole niistä riittävästi tietoa. Siksi en voi kertoa joitakin asioita kuin vain ja ainoastaan ihmisille, joilla varmasti on niistä riittävästi tietoa osatakseen toimia kaikkien parhaaksi.
Mutta olet täysin oikeassa siitä, että tämän palstakirjoitteluni olisi minun aika jo lopettaa.
Suhteellisesti olet siis aivan oikeasaa periaatteessa.
Mutta osaatko vastata. Vapaudunko paholaisesta, jos annan sille aivan kaiken anteeksi ?
Mulle se on tehokkainta olemassaolevaa irti päästämistä, että jätän asiat yksinkertaisesti Jumalalle. Joten juuri irti päästäminen on tässä tavallaan päämääräni. Mä vaan jämähdän jankkaamaan asiasta periaatteellisesti, kun joku taas sanoo, että mun pitää antaa anteeksi päästäkseni irti, kun mun mielestä asia on niin, että jämähdän siihen kiinni, jos teen siinä jotakin lisää, vaikkapa annan anteeksi.
Ja kun mulla on niin mieletön kiinnostus tämmösiin teoreettisiin kysymyksiin ollut lapsesta asti, niin jämähdän niitä pohtimaan ja tutkimaan hyvin perusteellisesti. Siitä kyse.
Mutta olet oikeassa, mua iteäkin tää jo vähän kyllästyttää.
Eli siis, jos mä jätän koko asian Jumalalle, niin mun ei sitte tarvi sitä enää pohtia siinä määrin kun pystyn kysymyksen vain Jumalalle jättämään eli mä vapaudun sen pohtimisesta.
Mutta osaatteko sanoa miksi kukaan ihminen ei ole koskaan minua kannustanut sanomalla, että no jätä vaan asia Jumalalle ?
Miksi he ehdottaa kaikkea muuta paitsi sitä ? Tämäkin on kyllä mielestäni uusi kiinnostava kysymys, joka pohdituttaa.
Mielestäni kaikki nuo edeltävätkin kysymykset ja niiden lisäksi varmasti vielä monia muita pitäisi selvittää ennen kuin voisin luottaa anteeksiantoneuvoon jota runsaasti jaetaan. Siitä syystä jätän kysymyksen Jumalalle. En vihaisuuden tai katkeruuden takia, kuten minua jatkuvasti luultavasti väärinymmärretään, kun sanon, että jätän sen anteeksiannon Jumalalle, itse en ala antamaan anteeksi. Pitäisi jatkaa: "koska en tiedä pitäisikö antaa anteeksi." No siihen minulle sitten taas vastattaisiin se sama neuvo: Ihan itsesi takia plaplaplaaa....
Vainko minun itseni takia ? Mitenkä sitten muut ihmiset ja Jumala ? Siis minä en ole varma onko se oikein.
Ja jos ongelma ratkeaa kristillisesti olemme jo aika pitkällä.
Mutta entä jos osapuolet eivät ole kristittyjä mitä silloin noudatetaan anteeksiannossa ? Silti kristinuskoa ? Vai Pop psykologian sääntöjä ?
Mutta mitä jos narsisti ja hänen uhrinsa edustavat eri uskontoja, nähdäänkö anteeksiantokysymys kaikissa uskonnoissa samoin ?
Jos se nähdään eri uskonnoissa eri tavoin, kenen uskonnon mukaan kysymystä pitäisi lähteä ratkomaan ?
Mitä jos narsisti ja hänen uhrinsa ovat myös erimielisiä maailmankatsomuksesta ? Tai vaikka toinen olisi psykologi ja toinen filosofi ? Miten silloin ?
Jos minulla ei olisi näitä narsistien aiheuttamia ongelmia, menisin mielelläni vaikka tapaamaan erilaisia uskonoppineita keskustellakseni aiheesta. :)
https://www.youtube.com/watch?v=Kiz1P0Jaujo
En arvannutkaan että Youtubessa on mielestäni varsin suuret määrät videoita narsismista. Tuossa taas vain yksi esimerkki. Mutta mä ainakin olisin tietämättömämpi ihminen ilman Youtubea.
Miksi ette vain päästä irti?
Mulle aiheuttaa vihaisuutta jonkin verran seuraava asia: Musta tuntuu, että mun älynkäyttötilaa on rajoitettu erittäin huomattavasti lapsesta asti ja siitä voi tulla olo, että kohta mun äly räjähtää päästä ulos. Olen halukas käyttämään älyäni vain ja ainoastaan hyvään ja lempeään. Nyt mä hiljenen.
Annan kuitenkin anteeksi niin, että äly pysyy rauhallisesti pään sisässä.
Ainoa mistä tunnen vähän katkeruuden tapaista on seuraava:
Miksi pienen tytön näköisten olentojen ei sovi olla filosofeja ?
Kai mä sen annan anteeksi.
Anteeksi vielä mietityttää tää.
Kun sanotaan että periaatteessakin narsisti voi parantua vain jos hänelle tulee joku romahdus, niin onko se oikeastaan hyväkään jos joku on näin pehmeäsydäminen, että antaa aina vaan anteeksi, niin että narsisti onnisuu porskuttelemaan narsistityylillä vanhaksi asti ilman että joutuu miettimään omasta toiminnastaan mitään koskaan. Eikös hänellä siinä tule aina vain vakuuttuneempi olo, että niin maailma toimii, narsistisilla säännöillä ? Onko se edes rakkaudellisin mahdollinen tapa antaa niin pitkälle anteeksi ? Se, että mä olen vähän "allerginen" tälle anteeksiantojutulle, mun mielestä aika yksioikoista ajatella että se johtuisi nimenomaan katkeruudesta tai vihaisuudesta.
Jo mä vähän ärryn, oikeasti se johtuu siitä, että musta tuntuu siltä, että joku yrittää syöttää mulle jotain liian yksipuolista ajattelua ilman että haluan syödä sitä ainakaan tutkimatta ensin asiaa kunnolla.
Korjaus "jos" ei "jo"
En ole nyt ärtynyt.
Mutta täälläpä mielenkiintoinen artikkeli:
http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/hengellisyys-tuottaa-mielihyvaa-uskovien-aivoissa
Eli mahdollisesti eri uskontojen eri hengelliset harjoitukset voivat vaikuttaa aivoihin joko samoin tai eri tavoin. Täten päättelisin, että vihaisuus voi laantua myös muulla hengellisellä harjoitteella kuin kristillisellä tai psykologisella anteeksiannolla.
Mä siis en halua antaa anteeksi siksi, että mun (kuviteltu) vihaisuuden tunne menisi ohi, vaan siksi, että se on moraalisesti ja eettisesti oikeasti oikein ja myös sen parhaaksi, jolle annetaan anteeksi.
Tää on mun pointti.
Oman mahdollisen vihaisuuden tunnetilan voi poistaa mielestäni monella muullakin tapaa yhtä tehokkaasti kuin kristillisellä tai psykologisella anteeksiannolla.
Mä olen todella äärimmäisen manipuloitu ja inhoan nyt kaikenlaista manipulointia. Älkää uskoko mua oman elämänne ratkaisuissa koskien omaa elämäänne vaikka kirjotinkin tänne paljon.
Kyllä se vihaisuuden tila voi mennä pois vaikka eläytymällä rakkauslauluun, vaikka ei nimenomaisesti antaisikaan anteeksi, eikä koko anteeksiantokysymys kiinnostaisi.
Mutta mä tulen vihaiseksi, jos joku solkenaan KUVITTELEE mua vihaiseksi, koska mä olen kova eläytymään toisten kuvitelmiin ja tunnetiloihin.
Mua lienee auttavan se, että vältän kommunikointia ihmisten kanssa, jotka kuvittelee mua vihaiseksi.
Mutta VÄÄRYYS on ongelma ihan riippumatta tunnetiloista. Mun mielestä vakavin ongelma. Mua vaivaa se kun ihmiset käyttäytyy niinkuin ei olisi olemassa muuta ongelmatyyppiä kuin vihaisuus, mikä selviää anteeksiannolla. Mua kiinnostaa ongelmana enemmän vääryys noin periaatteelisesti ihan ilman mitään vihaisuutta.
Vääryyttä saattais aika helpostikin kuvitella seuraavan vihaisuuden tunne. Onhan se käsittämätöntä että ainakin minusta normaalia tunnereaktiota koetetaan hoitaa, muuntaa tai muuten operoida varsinaisen aiheuttajan sijaan. Mutta kai tämmöinen kanavointi ja kieroilu sirkuksin ja vaikkapa sitten rakkauslauluin on joillekin narustavetäjille toivottavampaa noin niinkuin oman aseman turvaamiseksi.
No sehän on välttämätöntäkin, koska muutoin uhri saa erittäin tuomitsevaa suhtautumista mistä ei voisi selvitä mitenkään.
Jos onglma todella olisi niin yksinkertainen: ihmiset ovat vihaisia ja siihen on ihmelääke: antakaa anteeksi.
Niin eikö ihmisille riittäisi tueksi kaikkeen vaikka netistä ilmaiseksi hankittu nettisivu, jolla lukisi: Olet varmasti vihainen, anna anteeksi, niin kyllä se siitä !
Jos melkeen kaikki vastaa kaikkeen jotain tollasta, niin siitä olen tehnyt johtopäätelmän, että ilmassa olisi jotakin kollektiivista vihaisuutta, kuten tuolla aiemmin mainitsin.
Sitten taas sen tunnistamisesta itselle tulee tunteellisesti huono olla.
Ja maailman vääryydet mietityttää entistä enemmän.
Mutta mun pitäis vapauttaa tämä palsta itsestäni, se mitä nyt pitäis päästää irti.
Vielä eräs kriittinen pohdinta.
Omakohtaisesti tosin kukaan ei ole koskaan väittänyt että minulla olisi vihaisuusongema, ei siis yksikään kohtaamani narsisti, psykopaatti, eikä kukaan henkilö kenen kanssa olen ollut elämäni aikana henkilökohtaisesti tekemisissä.
Ainakaan minulle ei ole koskaan ilmaistu mitään sellaista, että minut olisi koettu vihaiseksi tms.
Minua on arveltu ensimmäisen kerran elämässäni vihaiseksi yli neljäkymmentävuotiaana etsiessäni apua vaikeassa yllättävässä elämäntilanteessa. Vaikka minä en ole ilmaissut mitään sellaista, että olisin vihainen.
Niin sen takia tuli tämä ihan uusi aihe pohdittavaksi.
No kuitenkin kun olen nyt opiskellut tätä uutta kohtaamaani asiaa, niin on ilmennyt, että on narsistien manipulaatiotaktiikka väittää, että uhrilla olisi vihaisuusongelma, sen takia mietin, että jos apua tarjottaessa epäillään uhria vihaiseksi, niin eikö siinä ole riskinä lietsoa juuri narsistin aloittamaa manipulaatiota (kääntää asioita) ?
Ymmärrän jos uhri ilmaisee vihaisuutta, mutta jos uhri ei ilmaise vihaisuutta sanoin, eikä elein, eikä äänensävyin, eikä teoin, niin mitä syytä olisi olettaa hänen olevan vihainen ?
Tottakai hänet voitaisiin provosoida vihaiseksi jankkaamalla että hän on vihainen, vaikka ei ole. Mutta kun sellaista tekee narsistitkin, niin niin niin ...hmm...kuinkakohan tämä pitäisi ajatella....
Kerran minut on nähty vihaisena aikoja sitten .
Se koski tilannetta jossa olin seurannut toista ihmistä kiusattaneen.
Lopulta sanoin näkemykseni huutaen vihaisena. Siitä oli tilanteessa apua. Kiusaaminen lieveni.
Olisiko ollut parempi vaan hyssytellä ja antaa anteeksi ?
Pitäisikö mun soittaa psykopaatillein ja sanoa: "Oiiii rakkahin, pirusein !"
Kyllä se multa onnistuu ja voin vaikka heti soittaa, mutta kun se ei välttis tykkäis ton lauseen alusta. Ja toisaalta mä pelkään, että jos mä sanon noin niin että meneekö se sitten jotenkin uskonopillesesti väärin ? Etten mä vaan joudu helvettiin ?
Joku siellä Youtubessa kokee noinkin voimakkasti haitalliseksi anteeksiantamisen
https://www.youtube.com/watch?v=F9UEK6pX6XY
En itse suoranaisesti samaistu näihin videoihin kuin ehkä joihinkin joissain asioissa. Ja minulla on analyyttisempi tyyli, kuin esim tässä videossa.
mutta poimin näitä esimerkkejä kun haluan hieman kyseenalaistaa totutun ja toistellun ajatuskaavan ja pohtia sitä tarkemmin...
Sitten täältä löyty vielä tämmönen todella mieleenkiintoinen
kuin Raamatusta
Psalm 1:1
Voisiko joku auttaa minua löytämään tuon suomenkielisestä Raamatusta ja kirjoittaa tänne, kun en löydä...
Mulla olisi näitä kysymyksiä vielä hillittömästi lisää, mutta jätän ne nyt tältä erää kirjoittamatta...
Olen joidenkin Youtube videoiden kanssa samaa mieltä, että narsistin tuhoamiseen käyttämä energia on luonteeltaan varsin "henkistä", lähinnä sanoja, mutta silti hyvin tehokasta.
Tästä syystä olen tullut johtopäätökseen, että narsistien kohteiden asiassa olisi syytä olla hyvin tarkkoja sanojen ja niiden henkisen vaikutuksen ja merkityksen kanssa.
https://www.youtube.com/watch?v=KSqCHTPjPnA
Narsismivideoita tuntuisi löytyvän loputtomasti
Niin no, kunpa mun ongelma olisikin vain "walk away" -parisuhde. Vanhemmat on niiiiin eri juttu. Ja oikeastaan en ole vakuuttunut että kumpikaan täyttää juuri nph-kriteerejä vaikka semmoinen/semmoisia saattaa olla sotkeutuneena asiaan. Tilanne lapsiuhrina on vaikea kun on kyse kulttuurissamme pyhästä parisuhde"rakkaudesta" ja siitä seuranneista lapsista ns. pesuvesissä. Mutta ketä kiinnostaa nykyään? Ainakaan minusta ei olla oltu kiinnostuneita muuta kuin max. parisuhde- ja seksuaalikäyttäytymismielessä näin aikuisena, sekä miesten että naisten taholta. Että kovin on päällimmäinen ja useimmille ilmeisesti melko kaikenkattava (pyhä?) juttu. Oikein ällöttää momoka rakkaus sananakin. Ja onnellisuus vielä etovampaa ja eettisesti arveluttavaa noin päämääränä. Onneksi tuo asiain laita sentään toivottavasti ihan pian poistuu harteiltani kun siitä ei ole ollut kuin ällistyttävää haittaa tai sitten en ole osannut sitä käyttää oikealla tavalla asiani ajamiseen. Fiksuus ja nuori ikä ei kohdallani siis yhtynyt :/ ;) Ehkä kymmenen vuoden sisällä kun tuo kuona-aine siirtyy eläkeikään kanarioille paksuine eläkkeineen niin minäkin uskallan tuoda kokemuksiani ja havaintojani esiin eikä tarvitse edes hymyillä nätisti ryppyisenä mummelina. Mutta ainakin voin tietyllä kunnioituksella itseäni tarkastella. Vaikka mitään en saanut aikaiseksi/ saanut tehdä niin minähän kestin. Tai mistä sitäkään vielä tietää. Mutta kuitenkin.
Anteeksiantoneuvo on siitäkin hankala, kun netistä löytyy tuhat ja sata eri versiota siitä mitä anteeksianto on tai ei ole, ja ne menee välillä jo ihan ristiin ne anteeksiannon määritelmät. Täten jos joku on antanut anteeksi tai ei ole antanut anteeksi, niin oikeastaan vaan sillä perusteella me emme voi vielä tietää mitä hän on tehnyt tai ei ole tehnyt.
Ja jos neuvomme antamaan anteeksi, emme me tiedä mitä henkilö tekee totellessaan neuvoa, koska sanalla anteeksianto on eri merkitys eri henkilöille.
Niinpä. Minulle se kai merkitsee lähinnä ja useimmiten kohteliasta lausumaa astuessani jonkun varpaille ruuhkassa osoittaakseni huomanneeni tekoseni ja siitä kärsimään joutuneen henkilön. Mutta enpä tiedä jos olisin pilannut jonkun puolustuskyvyttömän elämän julmuudella tai ollut estämättä sen pilaamisen mikäli asia olisi minun vallassani niin enpä tiedä kehtaisinko edes koettaa kuitata anteeeks -lausahduksella/pyynnöllä? Jotain muita TEKOJA varmaan edellyttäisin itseltäni hyvittääkseni asiaa.
No juuri noin. Kiva että edes jollain vaikuttaa olevan normaali eettinen taju.
Its en ole huomannut mitään kovin voimakasta anteeksiannon vaatimuksen kulttuuria. Semmoista päästä irti ja katso eteenpäin vaan kylläkin. Sekä tutuilta että tuntemattomammilta ja osin myös "asiantuntijoilta". Yleensä ottaen minusta tuntuu että ketään ei ihan hirveästi kiinnosta, ja ymmärrän kyllä, kun maailmalla on näille niin paljon kaikkea muuta mukavaa tarjolla. Terapiamaailmassa taas keskitytään lähinnä sietämiseen ja asiantilan kestämiseen, ja sitäkin tässä tilanteessa tosiaan tarvitaan. Ei ne mitään maailmanmuuttajia ole... Niiltähän menis työpaikka haloo.
No ehkä sitä anteeksiantoa eniten vaaditaan niiltä, jotka kaikkein eniten ovat aina anteeksi kaiken antaneet.
Kova paikka, jos sellanen lempeä ihminen sanookin lopulta vaikka lempeimmällä äänellään, että mitä jos en enää annakaan, että josko miettisivät vähän.
Ja sitä paitsi, jos nyt antaisin kaiken suureen ääneen anteeksi, niin varmana tulisi taas syyttelijöitä sanomaan, että itehän annoin anteeksi, että se oli minun valinta.
Eli se on varma, että miten päin vain, syyttelijöitä on aina, joten jätän sen anteeksiantokysymyksen Jumalalle. Mutta mielestäni etiikkaa tulisi miettiä enemmän, se on minun näkemykseni, enkä minä halua enää joustaa asiassa, koska koen silloin olevani riskissä menettää oman mielestäni aika hyvän eettisen tajuni.
Ainakin olen pääelämäntehtävänäni pyrkinyt aina treenaamaan sitä tietoisesti lapsesta asti kaikin tavoin joita olen löytänyt.
joo pidä toi. aika vähän tuoaista pohdiskelua missään näkee tai kuulee nykyään. Mun mielestä tosi raikasta ja miellyttävää.
Kiitos kannustuksesta.
Sellainen itsellesikin.
No laitan tänne kun täällä menee aina erilliset ketjut jonnekin väärään paikkaan:
Jotkut ovat kokeneet että olen vienyt tilaa muilta palstalla ja toisaalta itselleni liika netin käyttö ei tee hyvää.
En siksikään jatka kirjoittamista täällä kun täällä ei ole muita, jotka kirjoittaisivat yhtä pitkästi, niin tekstimäärääni takia tulen liikaa esiin täällä ja jos jatkan kirjoittamista, minua aletaan sanoa narsistiksi, enkä kokisi keskustelun jatkumista sellaisella linjalla mielekkäänä.
Koen muutenkin saaneeni jo ilmaista tarpeeksi. Pääasiani sain jo perustella.
Hyvää jatkoa palstalle ja kaikille kommentoijille ja lukijoille !
Ennen poistumistani haluaisin vielä ottaa esiin aiheen piiloviestinnästä, jota tässä nyt on tullut esiin psykopaattini kanssa. Eli hänen ja minun välillä ei oikeastaan tapahdu se mitä sanoin sanotaan toinen toisillemme vaan toinen viesti kulkee siinä piiloviestittynä rinnalla. Se viestitään vihkauksin äänensävyin tuntein jne hyvin hienovaraisesti esim. viitaten menneisiin tapahtumiin, joista kukaan ei mitään tiedä, ja se kuvaa psykopaatin ja minun välien todellista tilannetta, mutta se mitä sanoina sanotaan esitetään ulkopupuolisille.
Tähän koko psykopaatin peli pääasiallisesti perustuu. Jos mä kerron sen mitä me toinen toisillemme piiloviestitään, juuri kukaan ei usko. Mutta kuitenkin koska se on totta ja tavallaan todempaa, aina välillä pulpahtelee "todisteita" siitä, mikä ehkä vaivaannuttaa niitä, jotka ei usko.
On myös tullut esiin varmoja todisteita, että psykopaatti mustamaalaa minua seläntakana huomattavasti enemmän kuin on minulle tullut mieleen.
Niin älytöntä menoa etten tiedä itkiskö voiko naurasi.
Mä en pidä enkä tule pitämään sitä normaalina että äiti toimii vastoin lapsensa etua pitkäjännitteisesti, mustamaalasi nuoresta asti jne. Vaikka kuinka moni äiti tekisi semmosta mä en tule pitämään sitä normaalina. Toisaalta en tulee ikinä uskomaan ettei kukaan äiti tekisi semmoista. Piste.
Jokainen vanhempi ei ajattele lapsensa parasta, vaan yleensä vanhemmat ajattelee lapsensa parasta. Olen täysin varma puhuvani totta sanoessani noin.
Olisko mut pitänyt jotenkin ottaa pois mun vanhemmilta ?
Missään tapauksessa ei. Mutta kaikkia nuorten avunpyyntöjä ei pitäs mun mielestä tulkita jokskin teinikapinaksi tai lapsen ongelmaksi. Sen ei pitäs olla minkäänlainen lapsen ongelma, jos vaikka äiti olis psykopaatti. Se on äidin oma ongelma. Ei lapsi ole mikään ongelmalapsi sillä perusteella että äidillä on joku ongelma. Mutta voihan hänestä tulla sellanen jos hänestä sellanen tehdään väenväkisin.
Niin. Onhan se törkyistä meininkiä. Outoa ja varmaan vähintäänkin eettisesti väärin että viranomaiset ja ammattilaiset kysymättä asennoituvat lapseen ja nuoreen aikuisten tarinoiden ja vihjailujen perusteella. Saattaa muodostua aika lohduton painajainen tällaisen lapsen elämästä mikäli se kovin kauaa edes kestää. Mun mielestä näiden asioiden parissa työskentelevät ei sais olla noin laiskoja ja mukavuudenhaluisia ja eettisesti valveutumattomia että eka aikuisen tarina alkaa vääjäämättä viedä lasta helvettiin.
Mielestäni hyvin kuvattu.
Kun eihän lapsi edes tiedä millasia tarinoita täs maailmas pitäs kertoo, vaan ihmettelee vaan huuli pyöreenä.
Voihan lapsi tarinoita tuntea, kuten äitipuolisadut, mutta nehän kertovatkin vaan kuulemma äitien pahoista puolista ja lapsen kyvyttömyydestä kohdata ja käsitellä tätä pimeää puolta. Ettei vaan joku muu olisi kyvytön...........
Niin ihan älytöntä.
Lasten "kyvyttömyys" on ihan vain siinä, että he eivät vielä ole nähneet maailmaa paljon, joten he eivät tiedä mitä täällä on menossa ja mitä siitä pitäisi ajatella.
Mutta ei se ole kyvyttömyyttä vaan luonnollista avuttomuutta.
Siis minkä ikäisistä kyvyttömistä lapsista tässä nyt on puhe?
Aika umpsukkulissa on ollut, jos viimeistään lukio-ikäisenä ei pyri ajattelemaan omilla aivoilla kriittisesti, useimmin nykylasten kohdalla tämä kyky saavutetaan jo aiemmin. Murrosikään on aina kuulunut kyseenalaistaa, tänä päivänä vielä enemmin kuin silloin, kun viiskytluvulla syntyneet olivat tuossa kehityksen vaiheessa. Miksi, siksi, että vain niin voi kasvaa itsenäiseksi vanhemmistaan riippumattomaksi yksilöksi eli repäistä irti mahdollisesta manipulaatiosta tms.
Joskus on lapsen muutettava toiselle puolelle maapalloa, saadakseen sen hajuraon ohjailevaan vanhempaan ja koettava itse ne vaikeudet kantapään kautta, särkyä suhteessa palaseksi, jotta saa vanhemman punoman napanuoran puraistua poikki.
Voi ei kaikki ole kehittyneet kriittisiksi lukiolaisiksi kun niiden napanuorat on katkaistu jo pikkulapsina ja aika menee selviytymisen varmistelussa. Sallinet meille jälkijättöisille omat pohdintamme kuitenkin. Kriittisenä ja koulutettuna varmaan huomaat eron kokemuksiisi jos hiukan ponnistelet.
Ei+kunnolla+manipuloitu+tietenkään+voi+edes+tietää+olevansa+manipuloitu,+ja+jos+se+alkaa+syntymästä+ja+intensiivisesti,+tietenkin+henkilö+näkee+kaiken+sen+manipulaation+silmälasien+kautta.+Vasta+kun+ei+ole+täysin+manipuloitu,+voi+havaita+olleensa+tai+olevansa+osittain+manipuloitu.
Anteeksi. Hyvää joulua kuitenkin. Karvat on pystyssä siksi, että vastaustapasi toi vain taas narsistin mieleen. Aivan rauhassa yksinpuhelkaa ja kiertäkää kehää, toivottavasti reunat ei nouse niin korkealle, ettei sieltä enää pysty pois kiipeämään.
Me ollaan kyllä eri kirjoittajia. Minä en ole nirunarula, mutta kaikistahan meistä on tullut jollain mieleen narsistit.
Minusta tuntuu, ettei moni tiedä mitä manipulointi todella on sen gaslightinging ja muun kanssa, kun järjestelmällisesti väitetään kaikesta mikä on ettei sitä ole jne.
Kyseenalaistetaan selkeät aistihavainnot jne. Ja miten esim. yksi lapsi jos kaksi aikuista ympärillä, joiden auktoriteettiin jo lainkin mukaan hänen kuuluu alistua, niin miten hän seviää tilanteesta jos hänellä on kädessään appelsiini ja äiti itsevarmasti väittää sen olevan tomaatti ja isä päärynä, niin mitä lapsen siinä tilanteessa pitäisi tehdä ? Sitten lapsi alkaa sanoa lopulta jp itku kurkussa, että mutta eihän se ole loogisesti mahdollista edes että tämä olisi yhtäaikaa tomaatti ja päärynä ? Sitten vanhemmat suuttuu, että ovat sanoneet jo, eivätkä moista enää jauha. Niin mitä lapsen pitäisi asiasta päätellä ?
(symbolinen esimerkki)
Haluaisin vielä tietää kuinka tulkitaan tuo Raamatun lause: "Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias".
Miten ilmenee isänsä tai äitinsä rakastaminen enemmän kuin Jumalan ?
Mitä se merkitsee, jos sellaista tekee, mitä merkitsee, ettei ole sovelias Jumalalle ?
Minulla on täällä lapsille suunnattu filosofian kirja.
Jo täällä on luku:
Havaisetko asiat niinkuin ne ovat vai niinkuin ne näyttävät olevan ?
Mielestäni, jos yleisesti tätä mietittäisiin enemmän, narsistin kujeilumahdollisuudet vähenisivät huomattavasti.
Tuommoinen olisi niin kipästi tarpeen!!
http://quantum-healing-hypnosis.com/understanding-the-psychopathic-personality/
Mun mielestä tuo oli aika hyvä artikkeli, vaikka onkin tuollaisessa paikassa,
Palaan vielä tähän asiaan, koska olen tästä niin kärsinyt.
Tuostakin artikkelista ilmenee kuinka nimenomaan psykopaatin valtaan joutuneet psykopaatin seuraajat antavat aina vain anteeksi, eivätkä pysty näkemään psykopaatin vikoja, vaan epäilevät itseään.
Niin kuinka kummassa psykopaatin uhria voi auttaa se, että häntä neuvotaan antamaan anteeksi ja etsimään vikoja itsestään ?
Siis tuota logiikkaa ehdotan kriittisesti tarkasteltavaksi.
Palaan vielä tähän asiaan, koska olen tästä niin kärsinyt.
Tuostakin artikkelista ilmenee kuinka nimenomaan psykopaatin valtaan joutuneet psykopaatin seuraajat antavat aina vain anteeksi, eivätkä pysty näkemään psykopaatin vikoja, vaan epäilevät itseään.
Niin kuinka kummassa psykopaatin uhria voi auttaa se, että häntä neuvotaan antamaan anteeksi ja etsimään vikoja itsestään ?
Siis tuota logiikkaa ehdotan kriittisesti tarkasteltavaksi.
Minulle tuli yksi vähän erilainen ajatus mieleen, minun oma teoriani, joten voin olla ihan väärässäkin tässä, kun tämä on vähän uudenlainen filosofinen ajatus. Mutta mietin tuota, kun Raamatun mukaan pahin synti on synti pyhää henkeä vastaan.
Niin voisiko tuon tulkita niin, että nimenomaan esim. henkisen "paskan" kaataminen toisen päälle olisi erityisen paha teko ?
Siis, kun nykyään sitä ei pidetä paljon minään, kun se on niin näkymätöntä, mutta kuitenkin sillä on erityisen pahat vaikutukset.
Ihmisiä voi sen johdosta konkreettisesti sairaustua, vammautua jne.
Mutta kyllähän lakikin kieltää vahingoittavan henkisen väkivallan, mutta mielestäni ongelmana on, ettei sitä pykälää juuri koskaan sovelleta käytäntöön, joten ihmiset uskaltavat tehdä nimenomaan henkistä väkivaltaa mielin määrin niin, että sitä pidetään jo melkein normina.
Raamatussakin on yritetty henkisistä ja osittain abstrakteista asioista vääntää sanallisia muotoja. Niitä ei kannata ottaa niin kirjaimellisesti, esim. ilmestyskirjakin on mitä on. Jos ihmisellä on paha aikomus, se vahingoittaa ensin häntä itseään (hän kärsii) ja jos hän tekee pahan teon aikomuksensa mukaan hän satuttaa toista ja itseäänkin entistä pahemmin, koska kylvää konkreettiset siemet helvetin olosuhteille, jotka kokee tässä tai rajan takaisessa elämässä. Mutta jos tekee toiselle haitallisen teon ilman pahaa aikomusta, hän ei "itse" ole syyllinen. Sellaisissa poikkeustapauksissa pitää noudattaa muita keinoja, esim. vältellä ihmistä jolla on mielisairaus, jos häntä ei voi auttaa.
Monet asiat on mietitty niin abstraktista kulmasta, että niiden ajattelu jonkun toisen toimesta joka ei ymmärrä lähtökohtia menee pahasti metsään. Esim. mainitsemasi, onko lapsi syntyessään syntinen vai ei. Suosittelen turvautumaan todistettuun tutkimustietoon. Sitä tuskin tässä tapauksessa on olemassakaan, koska tervejärkinen ymmärtää ettei tuommoisella ajattelulla ole mitään positiivista seurausta. Se on sama kuin miettisi onko montako poroa Joulupukilla on rekeään vetämässä ja hiki tippuisi kun tätä pohdittaisiin kokouksissa... Sekin olisi ihan mahdollista mielestäni.
Tuota loppukappeletta en kylläkään ymmärtänyt. On ihan normaali varsinkin uskontojen välinen kysymys, että onko perisynti olemassa vai onko lapsi synnitön syntyessään. Monetkin ihmiset pohtivat sitä kysymystä. Olen itse oppinut sen kysymyksen lähinnä muilta. Se ei ollut omani. :)
Tuo toinen kysymys.
Toki ajattelen, että fyysiseen väkivaltaan johtava henkinen väkivalta on vakavampaa kuin pelkästään henkinen väkivalta, mutta en voi nähdä henkisen paskan kaatamista toisen päälle ainakaan hyvänä asiana.
Koska henkiseltä tasolta kaikki kuitenkin lähtee.
Niinkuin jossain buddhalaisuudessa on joku sellainen, että: oikea keskittyminen, oikea ajatus, oikea puhe ja oikea toiminta, tavallaan seuraavat toisiaan, mikäli oikein muistan.
(Itselläni on ainakin keskittymisessä vikaa nykyään saamani aivovaurion takia ja yritän kovasti treenata keskittymiskykyä takaisin. )
Niin minä vaan ihmettelen sitä, kun suhtaudutaan niin välinpitämättömästi esim. puheeseen ja sen vaikutuksiin. Koska se on kuitenkin merkittävä osanen, tuossa esim. buddhalaisuudenkin esiintuomassa ketjussa.
Sehän minua tässä eniten vaivaakin, että henkisen tien kulkuni on täten tavallaan häiriintynyt tämän fyysisen vammautumisen takia.
Ja siksi nämä narsistit pääsi niin pahasti iskemään tähän väliin.
Nyt ehkä oikeesti kirjotustauolle tai pois nyt.
"Koska henkiseltä tasolta kaikki kuitenkin lähtee.
Niinkuin jossain buddhalaisuudessa on joku sellainen, että: oikea keskittyminen, oikea ajatus, oikea puhe ja oikea toiminta, tavallaan seuraavat toisiaan, mikäli oikein muistan."
Mutta sitten vielä se tunnepuoli, joka voi vahvasti henkisellä ihmisellä olla pahastikin ristiriidassa ajatteluun ja toimintaan ilman että se tulee esiin juuri sen vahvan henkisen jarrun takia. Semmoinenkin on aika kärsivää elämää. Esim. itse olen koettanut mahdollisimman vähän aiheuttaa kärsimystä muille, vaikka tekisi oikeasti mieli repiä joltain idiootiksi katsomaltani ihmiseltä silmät päästä yms. Ja toiset ne kierrättää kuraansa aika hämmästyttävän estoitta.
Mutta sitte toinen uskontofilosofinen kysymys on nämä: Kristinuskossa uskotaan perisyntiin. Eli pieni lapsikinkokin on syntinen ? Kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa sellaiseen ei uskota.
Niin mietin miten tuo uskomus vaikuttaa lastenkasvatukseen ja psykologisiin käytäntöihin siis uskomus siitä, että lapsi on lähtökohtaisesti henkisesti puhdas tai syntinen?
Vaikuttaahan se mitä uskotaan. Sehän se juuri. Mä en tiedä kuinka oleellista ja painotettua kristinuskossa on juuri tuo syntisyyskäsitys missäkin maissa. Muulla kulttuurilla on varmaan myös vahvasti tekemistä ainakin nykyisin asiassa. Eri ihmiset selkeästi kokee eri tavoin helpommaksi empatisoitua joko lapsiin, vanhuksiin tai vaikkapa eläimiin. Ja monilla ne vaihtelee juuri oman elämäntilanteen mukaan. Kun tässä nyt mennään kait ainakin kolmatta sukupolvea jo sellaista aikakautta (biologisesti ja sosiaalisesti) että niitä lapsia ei tosiaan ole pakko hankkia, niin toivoisihan sitä että niitä ei sitten hankittaisi, jos kovin ärsyttää tms. resurssipulaa podetaan.
Onhan näppinsä peliin laittanut moni muukin uskomuslanseeraaja, kuten esim. Freud, monensorttiset pdagoogit ja filosooffit, esim. Rousseau, tuo lastensa hylkääjä... Nuorisoa kait on jo muinaisessa Roomassa pidetty ikävän harmillisena ja varmaan tämä on aika tuskallista ja kuolettavaakin aikakautta jollekin väärin kohdellulle henkilölle vahvojen ennakkoluulojen takia.
Ehkä se perisynti tarkoittaa sitä että kukaan ei ole täydellinen eli jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt tai tulee tekemään syntiä, pientä tai isoa. Ei se mielestäni tarkoita sitä että ihminen olisi pohjimmiltaan paha tai syntinen. Noin kai ajattelee lähinnä narsistit... Olen huomannut että monet kärsivät jostain epämääräisestä syyllisyyden tunteesta. Tuntevat syyllisyyttä koko olemassaolostaan koska moni on lapsena syyllistetty pelkästään siitä että on syntynyt tai on väärää sukupuolta jne. Tätä syyllisyyttä sitten siirretään koko ajan eteenpäin. Kaikkien muiden pitäisi käsitellä heidän syyllisyytensä. Jos ei ole valmis kohtaamaan sitä niin syyllistää muita ja siitä kärsii itsekin. Ei se olo helpotu kuin hetkeksi. Sitten pitää löytää taas joku uhri/syyllinen kun tulee paha olo. Eli loputon suo. Sen lisäksi että ne itse kärsii koko ajan niin ne laittaa muutkin kärsimään koska eivät ole tarpeeksi rohkeita kohtaamaan ikäviä tunteitaan. Heikkojahan ne on vaikka usein muuta esittävätkin.
Joo. Minähän itse en kuulu kirkkoon (vauvana jo vanhempani minut sieltä erottivat), vaikka koitankin Raamatustakin etsiä vastauksia. Henkilökohtaisesti en usko perisyntiin. Muistan itse kokeneeni kirkossa yleisissä papin puheissa vuosikymmeniä sitten syyllistävää tunnelmaa, enkä siksi viihtynyt siellä, enkä kokenut puheita henkisesti elävöittäviksi, vaikka kovasti henkisyys on minua aina kiehtonut. Ehkä sitten lapsena koin oopperatalon henkisesti elävöittävämmäksi kuin kirkon, kun siellä ihan vavahteli elämyksistä henkimaailman tarinoissa ja oli liitelevä olo kun tuli kotiin, mutta kirkossa puhuttiin tylsästi maan madoista. Niin muistan kokeneeni.
Myös koin ristiinnaulittua Jeesusta kuvaavat maalaukset ihan omalla tavallani, ensimmäinen ajatukseni oli: Syyllisinä "ristiinnaulittuja", mutta sielultaan puhtaita ihmisiä on maailmassa miljoonia. Minulle kuva ikäänkuin symboloi kaikkia näitä väärin tuomittuja viattomia ihmisiä. Olen varmaankin "vääräoppinen" kristinuskon sisältä katsottuna. Joka tapauksessa koen Raamatunkin lukemisen antoisaksi.
Siis kirjo on varmaan valtava vanhempien mieltymyksissä. Arvostukset temperamentteineen vaikuttaa valitettavan jäykästi monissa tapauksissa siihen miten se lapsi nähdään. Toisen hidas on toisen huolellinen ja toisen vaikealuonteinen on toisen johtaja-ainesta etc.
No ei noi mun nasset kyllä missään syyllisyyksissä kieriskele. Jo pelkkien tosiasiallisten tapahtumien kuvailu saa useimmiten aikaan raivoisan hyökkäyksen ja syytökset syyllistämisestä. Tai sitten vain kylmän selän kääntämisen. Ja taitaa nykykulttuuri olla heidän puolellaan ihan kokemuksieni ja havaintojeni mukaan.
Minylla on poiuytrdfghj:n kanssa samantyyppinen näkemys ristiinnaulitun symboliikasta. Joku onneton ja viaton ja ehkä erilainen yksilö uhrataan yhteisön valheelle,,,
Tietysti synnintunnoissa kieriskely ei pidemmän päälle ketään auta oli siihen syytä tai ei. Itselläni on aika herkkä syyllisyyskynnys, joka selkeästi on lapsuustaakkaa. Jotenkin viallinen ja "petturimainen" olo vaikka kuinka päin koettaisi olla. Tiedostan kyllä tuntemusten alkuperät ja psykologiset mekanismit enkä kylläkään mielestäni kovin äkkiä laita tätä oloani "kiertämään".
Siis tämä syntipukki-ilmiöhän on ihan tunnistettu että narsistisissa yhteisöissä etsitään syntipukki joka kantaa kaikkien muiden synnit vaikka itse asiassa olisi sielultaan ja mieleltään kaikista puhtain. Mutta itseäni on kristinusko nimenomaan auttanut tästä syntipukki-roolista irtipääsemisessä, sillä nyt kun sisäistin kristinuskon ydinsanoman pääsin tavallaan vapaaksi tuosta väärästä syyllisyydestä. Raamatussahan sanotaan että Jeesus kuoli ristillä meidän syntiemme vuoksi jotta meidän ei tarvisi enää kärsiä, eli siellä ei todellakaan kehoteta ketään ruoskimaan itseään virheistään. Ne voi vaan hyväksyä ja sitten jatkaa elämää ja oppia niistä, tai pyrkiä välttämään niitä jatkossa. Mitä syvemmin sen virheen kokee henkilökohtaisesti niin oman kokemuksen mukaan sitä vähemmän sitä syntiä enää toistaa. Eli toisaalta niihin ei saisi liian kevyestikään suhtautua esim. siihen että on jotain ihmistä loukannut tahtomattaan, mutta ei toisaalta myöskään kannattaisi ruoskiakaan itseään, eli yleensä se tasapaino on kyllä paras vaihtoehto. Ns. kultainen keskitie.
Mua ei syyllisyydentunto mitään auttanut, vaan aiheutti epätodellisia mielikuvituksia syyllisyydestä, jotka enemmänkin huononsivat käytöstäni, vaikka minun käytös oli aina ollut hyvä kun olin asennoitunut niin, että olen hyvä ihminen ja käyttäydyn hyvän ihmisen tavoin hyvin ja asiallisesti. (koulussakin oli aina se käytös 10) Sitten väliin iskettiin melkein keski-iässä tämän hemmetin syyllisyyspsykologia, joka aiheutti minulle mielikuvia syyllisyydestä ja käytökseni, kuntoni ja kaikki huononi siinä samalla. Ja tässä on nyt sitten kieriskelty jossakin eriskummallisessa syyllisyydessä jokunen vuosi ainakin osittain kiitos muotipsykologian syyllisyysteorioiden, jotka mielestäni eivät sovi ainakaan kaikille erityisherkille, vaan enemmänkin joillekin paksunahkaisille ehkä sopivaa kamaa ovat.
Miksi hemmetissä pitää alkaa kokemaan itsensä hirveen syylliseksi ? Siksi että sitten komennettaisiin antamaan itselle anteeksi ? En näe koko jutussa mitään järkeä.
Mä tykkäsin tähän syyllisyysaiheeseen tämmösen amerikkalaisen psykiatrin kuin Peter Breggin kirjasta: guilt, shame and anxiety, understanding and overcoming negative emotions. Mä koin tämän näkökulman hyvin loogiseksi, jos niinkuin psykologista näkökulmaa haen.
.
Yksi järjettömyys on mielestäni vielä joidenkin psykologisissa teorioissa, eli jotkut ajattelevat, että jos joku tulee kertomaan joutuneensa uhriksi jossakin asiassa, hän ei voi muka olla oikea uhri, koska oikeat uhrit muka aina kokevat itsensä syyllisiksi. Myöskään itkevä tai hymyilevä henkilö ei muka voi olla oikea uhri, koska itkevät ovat vain hysteerisiä, eivät oikeita uhreja, kuten muka oikeat uhrit eivät voi olla myöskään hymyileviä. (Kyllä vaan voivat varsinkin sellaisissa Tukholman syndrooman kaltaisissa tilanteissa.) Eivätkä oikeat uhrit muka voi olla halvaantuneita, koska normaalit ihmiset eivät vaikuta zombeilta, ja vain normaaleja ihmisiä uskotaan. Oikea uhri on vain sellainen, joka hallitsee kaikki teatterikoulun kasvonilmeet ja muutkin eleet ja äänensävyt täydellisesti. (mä treenaan niitä nyt parhaani mukaan.)
Eli vielä järjissään oleva uhri ei voi saada mistään mitään apua, vaan trauma pitää viedä niin pitkälle, että uhri menee sen verran sekaisin, että alkaa väittää itseään syylliseksi. Ja vasta sen jälkeen joku viisas saa luvan oivaltaa, että kyseessä saattaisi olla jokin uhri.
Mielestäni olisi viisaampaa selvittää asia, kun uhri on vielä sen verran lievästi uhri, että pystyy kokemaan ja tajuamaan olevansa uhri, koska siinä vaiheessa se olisi paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa, eikä vaatisi mitään hillittömän pitkää toipumista tms.
Olisikohan nyt purettu tätä asiaa.
Unohtui, että oikeat uhrit eivät tietenkään ole heikkoja, avuttomia, sairaita, vammautuneita tai puolustuskyvyttömiä, koska se on itsessä vika, jos on sellainen.
Oikeat uhrit ovat voimakkaita, terveitä, taitavia ja lahjakkaita ja heillä on erinomainen ulosanti ja hyvä sosiaalinen turvaverkosto ja suuri todistajajoukko.
Oikeastaan oikea uhri ei edes ole voinut joutua uhriksi.
Uhreja ei siis ole olemassa ja asia on selvitetty.
(sarkastisesti)
Ja tämä konekin vaatii minua kauheesti todistelemaan etten ole robotti.
Joo. Niinpä. Siinähän se uhrintunnistusohjeistus tulikin. Eipä ole kauheasti lisättävää tähän.
Niin yhtä paljon tuhoa kun saa aikaan psykopaatit, niin saa varmaankin aikaan semmoset jotka puhuu tyliin:
"Ajattele nyt järjellä kuinka epätodennäköistä se olis, että sitä edes koskaan kohtaisi mitään psykopaattia !"
Eli toinen porukkaa pohjustaa ihmisiä hyviksi uhreiksi psykopaateille. Kokemusta on.
Kun täällä on puhuttu millaisista ihmisistä tulee tyypillisimmin narsistien uhreja, voi olla, että sellaisista, jotka on "järjen" nimissä "tietäväisesti" pohjustettu täydellisesti tarkoitukseen.
Ihmeellinen on tuo tapa kääntää asiat aina poispäin itsestä ja täysin muiden syyksi. Teettekö te kaikissa muissakin asioissa ihan vastaavasti eli kaivatte sen syyllisen, vaikka kivenkolosta ja leimaatte sen leimalaitteellanne? Aina kun on kyse kahden ihmisen välisestä kommunikaatiosta on mahdollista, että viesti ymmärretään virheellisesti ja tuon virheen päälle, kun sitten kasataan niitä toiveita, niin onko ihme, että asiat menee mönkään. Narsistinen luonneko se on, joka aina kaivaa sen syyn toisesta, eikä kykene havainnoimaan omaa osuutta? Tätä en käsitä.
No kun joskus ja narsistisissa tapauksessa taipumuksellisesti toinen ihan oikeasti syyllistyy ilkeyksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin, kiusaamiseen, pahoinpitelyihin, petoksiin, mustamaalamiseen... Siksi. Tietysti täytyy olla niin sitten että erityisesti narsistien lapsiuhrit saattavat kohdata useastikin kommunikaatiovaikeuksia ihan tavistenkin kanssa. Se on tietysti raskasta kun havaintojeni mukaan myös tässä asiassa nimenomaan tältä traumatisoituneelta uhrihenkilöltä edellytettäisiin todella mainioita kommunikaatiotaitoja, kulttuurintuntemusta ja varpaillaanoloa väärinymmärrysten varalta. Toinen osapuoli saa löhöillä possuna pellolla. En kylläkään pieleen mennyttä vuorovaikutuskumppania koskaan kovin herkästi narsistiksi leimaa mutta nykyään en kyl jaksa ratakiskoa taivutella ja oikoa kovin kauaa jos ei toisella kerta ole yhtään yritystä ja kiinnostusta. Silti vaan jotkut viel kehtaa jäädä ruikuttaan perään..?!
Tilannehan voi olla juuri sukupolvesta toiseen menevä. Äiti viinan ja miesten perään, tytär varpaillaan, ettei sossu vie ja valehdellaan. Mitä tämä tytär on jo oikeastaan äidinmaisossa imenyt ja mallioppimisena oppinut - näin ratkotaan ongelmat? Tulee tyttären vuoro alkaa parisuhteisiin, jostain oudosta syystä mieheksi valikoituu alkoholisti jo alusta pitäen tai joku kriisi alkoholisoittaa miehen. Mitä heidän tytär oppii mallista ja millainen miesten kanssa pärjääjä hänestä kasvaa, kun aikanaan se vaihe tulee? Onko jalanjäljet samat? Ympäristö vaan vaikuttaa. Pitäisi olla tosi vahva yksilö, että ryhtyy kyseenalaistamaan ja rimpuilemaan irti, kun kuitenkin kai perimmäisenä ajatuksena on hyvät välit omiin vanhempiin.
No minäpä olin isän hoiteissa pikkutyöstä kunnes tuli äitipuoli kuvioihin joka pari vuotta kerkeäväisenä ehti pahoinpidellä (kasvattaa uusperheslangilla huom) sossun ja muiden hyssytellessä. Sitten myöhemmin eräs tahmatassuisäpuoli ajoi katon alta. Semmoinen pienehkö halveksunta jäi tuota sukupuolta kohtaan. Vielä ehkä enemmän häpeän naisia, noita primadonnia ja toistensa nokkijoita... Ulospäin ollaan mitä lie vahvoja sikokultia ja omillaan pärjääjäi. Heh. Nuo ei ole omillaan pärjäämistä nähnytkään. Olen tavannut myös hyviä miehiä, mutta tiedän, että jos tilanne heidän kohdalla vaatisi, niin kai ne naiset valitsis ennemmin kuin lapset. Itse en tästä syystä ole lapsia uskaltautunut tekemään. Tosin ei kyllä ole isätarjokkaitakaan ollut paitsi jo lisääntyneitä.. Onkohan heistä sitten erityisen mukavaa ja palkitsevaa olla isä, vai..?
Miksi pitää päämääränä ola hyvät suhteet vanhemppin, vaikka toinen on uhrannut lapsensa terveyden sosiaalisen kunnian ja toinen rakkaustarvitsevuutensa takia? Miksi pitää ylipäänsä selittää että tämmöistä tapahtuu kun se on ihan rehellisesti ajattelevan ihmisen järkeen käypä? Mitä ittua?
Hmmm..eikö suomalaiseen kulttuuriperintöön kuulu kuitenkin ne hyvät suhteet eli meidät on saatettu ajattelemaan niin, että suhteet pitää yrittää pitää niin tuurijuoppoon kuin kukkahattutätiinkin.
Jotenkin minä ny olin tunnistavinani myös itseni tästä esimerkistä, joten tuli tarve hieman kommentoida.
Ensinnäkään lapsella ole juurikaan keinoja ratkaista perheensä/vanhempansa ongelmia eikä sellaista voi edes häneltä odottaa. Tuohon mainitsemaasi varpaillaan oloon ja pelkoon että "sossu vie" liittyen, niin yleisesti on tiedossa kyllä, että lapset ovat hirvittävän lojaaleja vanhemmilleen.
"Miltei jokainen lapsi on lojaali vanhemmilleen. Vaikka kuinka sattuisi on varsin vaikeaa kertoa perheen ulkopuolisille kuinka huonosti oikein meneekään ja kuinka pahasti vanhemmat ovat epäonnistuneet. Tämä vielä korostuu, jos sosiaaliviranomainen keskustelee lasten kanssa ainoastaan vanhempien läsnä ollessa. Vain jos lapsen ja ulkopuolisen välille pääsee syntymään todella luottamuksellinen side voi lapsi kertoa siitä millainen koti oikeasti on, muussa tapauksessa miltei kaikki ongelmaperheiden lapset kaunistelevat totuutta. "
http://markok.puheenvuoro.uusisuomi.fi/91865-lapsen-on-todella-vaikeaa-hakea-apua
Tuossa ny yksi linkki siihen aiheseen, mutta googlettemalla löytyy aiheesta lisääkin, että näin se asia vaan tuppaa olemaan, kiintymys vanhempaan on osa ihmisluontoa ja lapsen rakkaus kestää paljon.
Onnekseni minun asiani ny ratkesi aikoinaan siten että minulle tarjottiin koulujen loma aikaan usemman vuoden ajan mahdollisuus olla ja elää normaalia elämää ns. sijaisperheessä. Silloisen parhaan kaverini vanhemmat auttoivat omaan hienovaraiseen tapaansa myös paljon minua.
Vielä kun noita asioita olen aikuisena miettinyt, että mikä auttoi selviämään, niin puhutaan ns. suojaavista tekijöistä. Oma osuutensa kaiketi oli silläkin, että kun kotona oli sellaista kuin oli, niin siitä johtuen vietin aikaani mieluusti muualla.
Kavereiden lisäksi, olin innokas osallistumaan kaikenlaiseen ilmaistoimintaan. Kävin kahtakin pyhäkoulua ja monenlaisissa lapsille/nuorille suunnatuissa kerhoissa ja leireillä. Tykkäsin myös vanhoista mummoista joita asui naapurustossani useitakin ja kävin niillä usein kylässä, kun omia isovanhempia ei minulla ollut.
http://amalia.pro/tuki/mika-suojaa-lasta
Vielä tuohon seraavaan sukupolveen liittyen , niin toki se lapsuus vaikuttaa niin hyvässä kuin pahassa millaisia aikuisia lapsista kasvaa.
Mutta lapsihan on kuitenkin oma erillinen yksilönsä jolla aikuistuessaan on sitten taas se oma vastuunsa ja valinnan mahdollisuutensa itsensä ja oman elämänsä suhteen.
Etten soisi kenenkään lapsen/nuoren tulevan jo etukäteen tuomituksi ainakaan kotiolojensa, vanhempansa sairauden tai vanhemman tekemien virheiden perusteella. Vaikka toki jotain geeneissä peritäänkin niin aina on asioiden suhteen myös mahdollisuus valita toisin kuin omat vanhemmat aikoinaan...
Tuo on todennäköistä että lapset suojelee ja kaunistelee asioita erityisesti biologisten vanhempien kohdalla ainakin tiettyyn rajaan asti. Tilanne saattaa olla kuitenkin eri kun kyse on uusperheistä tms ei-veri - ja kiintymystilanteista. Uusperheissä kun kiusaamisen kohteena on juuri se lapsi, ja jos oma vanhempi useamman kerran pettää lapsen luottamuksen tällaisessa tapauksessa asettumalla puolueettomaksi tai uuden puolison puolella ihan fyysisen väkivallankin jälkeen, niin uskoisin lapsen haluavan pois semmoisesta... Sietämätöntä se jo on. Ja vaarallista. Lastensuojelun käytännöt ei tietysti tajua ja tunnista näitä asioita, ja aika moukkamaisia elefantteja saattavat kyl olla...
Tuossa olikin joku kommentoinut mielestäni osuvasti ehkä vallitsevaa tai ainakin osittaista lastensuojelun ideologiaa: "Marko, tärkeä ja vaiettu aihe. Lastensuojelun aikuisviranomaiset haluaa pitää vain virallista kuvaa yllä, että Suomessa heillä on asiat hanskassa, vaikka oikeasti he ovat vain naisten oikeuksien etujärjestö. "
Juuri oli taas feministien eräs kärkitouhaaja leimaamassa miehen lapsia hankaliksi ja soputumattomiksi ja äitipuolia uhreiksi, mikä harhakuva yhä vain vahvistuessaan tuottaa varmasti lastensuojelussa virhearvioita ja ruumiita. Ja kaikille ihmisille vääristynyttä tulkinta- ja havainnointiohjausta tällaiseen perhedynamiikkaan. Pelottavaa.
https://anna.fi/ihmiset/julkkikset/rosa-merilaisesta-tulee-aitipuoli-rakentaa-uuden-rakkaansa-uusperhetta/
Niin uusperhekuvioista mulla ei kauheasti ole tietoa.
Toki tuttavapiirissäni on muutamia sellaisia, mutta ne jotka tiedän/tunnen niin heillä asiat/lasten hoito ja tapaamiset tuntuvat sujuvan ilman suurempia ristiriitoja, vaikka toisella jo uusi puoliso oliskin.
Mutta tuos aiemmin kun hain tuohon lapsen lojaalisuuteen liittyvää artikkelia niin törmäsin tämmöneen, tilanteeseen jossa toinen vanhemmista on persoonallisuushäiriöinen/narsisti niin kyllä tuo asia tuli esille sielläkin
"Yleensä lapselle kumpikin vanhempi on yhtä tärkeä ja lapsi on myös lojaali vanhemmilleen."
http://narsismi.info/narsismi-ja-lapset/
Uskon että noin asia myös "ei narsistisissa" uusperhekuvioissa, siinä kuin tuon narsistisen vanhemmankin ollessa kyseessä. Äidin/isän kykyä vanhemmuuteen uskalletaan alkaa kyseenalaistamaan vasta aikuisiässä, silloin kun ei enää olla niin riippuvaisia siitä vanhemman huolenpidosta.
On se ihmeellistä, miten aina on käytävä toisia ohjeistamaan ja opastamaan. Saanko kysyä, että millä pätevyydellä, että kuinka paljon on kehitys- ja kasvatuspsykologiaa ja käyttäytymistieteitä opiskeltu, ehkä joku tutkinto täytyy olla?
Jöhfidouopu kirjoittaa asiaa ja pystyy selvästikin näkemään asian laajemmin.