It Must Have Been Love

EläimenVaisto kirjoitti:

Rakkauden olemus...mikä se oikein on? Olen miettinyt tätä, miettinyt ja jättänyt miettimättä. Olen pitkään, todella pitkään ollut täysin vakuuttunut siitä, että oikeaa rakkautta ei ole olemassa, ei sellaista josta lauletaan, kirjoitetaan ja puhutaan intohimoisena suhteena kahden ihmisen, kahden aikuisen välillä. Ehkä taustalla on oma kokemukseni rakkaudesta; minua ovat aina rakastaneet ihmiset joita kohtaan en ole tuntenut intohimoista rakkautta itse. Olen joutunut pariinkin otteeseen pettymään todella karvaasti rakkauden vuoksi, ja siksi että olen itse kokenut olevani rakastunut mutta minut on petetty suhteessa todella pahasti. Jollakin tapaa kaikki rakkauteni aivan kuin lipuvat käsieni kautta pois ulottuviltani. Sydämeni on suljettu enkä päästä sinne ketään ylimääräistä ihmistä, ainoastaan aivan läheisimmät, itselleni korvaamattomat ihmiset ja eläimet. Kun mietin rakkautta, rintaani koskee fyysisesti. Luotan ihmisiin, mutta en näe missään todellista aitoa rakkautta kenenkään välillä, se näkyvä tunne ja hehkutus on jotakin epäaitoa ja epätodellista, kuin huijausta. Oikea rakkaus on näkymätön, luulisin, ja myös huomaamaton, siihen saakka kun yhtääkkiä näet jonkun ihmisen tai muiston joka tuo mieleesi jotakin etäistä ja lämmintä, kuin muiston menneestä maailmasta tai jostakin toisesta ajasta tai paikasta jota ei ole siinä mutta se on kuitenkin läsnä. Se ehkä sitoo meidät yhteen, mutta tuoko se luoksemme sellaisen ihmisen jota emme ole koskaan edes nähneet, josta olemme vain etäisesti ajatelleet että hän se on? Tunteneet kuin unena että on olemassa jokin joka jostakin etsii tietään luoksesi, ja hakee jotakin sellaista jota uskoo tarvitsevansa. Voiko sellainen tunne olla vahingollinen, jos se joka löytääkin luoksesi, onkin aivan jotakin muuta kuin mitä oikeassa elämässä tarvitset? Joku, joka vahingoittaa sinua joko tarkoituksetta tai tarkoituksella? Voiko siinä tilanteessa rakkautta vain kieltää, estää sen kosketus todellisessa elämässä? Menetämmekö silloin uskon rakkauteen, koska tällainen vahingollinen kohtaaminen on mahdollista vain jos me uskomme siihen että rakkaus on itseään toteuttava voima, joka vie ihmistä kuin lehteä tuulessa? Perustuuko intohimo ja sen valtaan antautuminen tällaiseen uskoon rakkaudesta, joka menee ihmisen tahdon, järjen ja jopa materian ylitse? Onko olemassa vielä rakkautta joka kykenee ylittämään ja voittamaan tällaisenkin vahingollisen pakkotunteen ja aineettoman uskon, luottamuksen siitä että aineeton voi voittaa aineellisen?

Jos riisutaan kaikki rakkaususko pois ihmisen päältä, niin että jäljelle jää vain kipu joka tuntuu fyysisenä raastamisena rinnasta, saavutetaan piste jossa voidaan alkaa odottamaan jotakin tai jonkinlaista tunnetta joka perustuu muuhun kuin uskomukseen rakkauden ja siihen kytkeytyvän fyysisen himon yhdistelmään. Voidaanko tällöin alkaa luomaan uutta tunnetta, joka voisi kasvaa jostakin kaiken uskomusten ja vanhan kuonan alta, uutena tunteena joka ei rasittaisi ihmistä niin kuin painava ja kaikkivoittava rakkauden uskomus tekee pahimmillaan? Minkä varassa tällainen hento ja hauraskin tunne kulkisi? Olisiko se sittenkin oikeasti se tunne, jota tavoittelemme kun haemme turvaa toisen ihmisen läheltä maailmassa, jossa kaikki sanottu ja tehty heijastuu toisista ihmisistä itseemme takaisin, kuin peilitalon kuvat joista vain peilaamme omia tunteitamme? Olisiko se tunne jokin tuntematon mutta ohjaava ja niin kevyt, että sitä ei voisi kytkeä mihinkään tunnettuun rakkauden määritelmään? Aineeton, mutta kuitenkin aine? Henkäys maailmasta, joka on mutta jota emme edes ajattele?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä