Itse olen sillä kannalla, että vallan väärinkäyttö on psykiatrisen henkilökunnan kohdalla yllättävän yleistä. Joskus on todella syvällisestä julmuudesta kyse. Itse olen kokenut raakalaismaista vääryyttä sairaalassa ja myös avohoidossa henkilökunnan taholta ja olen havainnut, että mitä alkukantaisemmasta hoitajasta tai lääkäristä henkisiltä kyvyiltään on kyse, sen suurempaa on julmuus. Toisaalta en menisi yleistämään ehkä runsaslukuisiakin tapauksia, koska uhrien ei pidä olla itse mielivaltaisia. Vallan väärinkäyttö psykiatriassa on rikoshistoriamme yksi vakavimmista ongelmista - valkokaulusrikollisuutta pahimmillaan. Mutta täytyy kyllä sanoa, että olen kohdannut asiallista, hyvää ja jopa jaloa käytöstä psykiatrisen henkilökunnan taholat kaiken negatiivisen vastapainoksi. Julmuus psykiatriassa on asia, joka täytyy saattaa median käsittelyyn. Valitettavasti vain julmuutta peitellään ja rikollisia suojellaan ja ongelmaa ei kuulemma olekaan - "tiedetäänhän ne hullut" - ajattelulla eliminoidaan ihmiselle tyypillinen oikeudenmukaisuuden tarpeen toteutus. Mitä mieltä olet ? Onko väärinkäytös yleistä hoitotyössä ? Arvioikaa yleisyyttä.
Vallan väärinkäytön yleisyys
melkeinvanhus
15445
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen kohdannut julmuutta ja paheksuntaa, kun ensikerran ( ja viimeisen ) hakeuduin psyk. puolelle apua hakemaan.
Tämä ' tervetuloakommentti ' on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Mitä sitten odotit psykiatrialta, jos et juuri tuota?
Toki olin ajatellut, odottanut, saavani asiallista kohtelua kuten missä tahansa muualla, terveydenhoitoon hakeutuneena.
Sen tarkemmin miettimättä.
Ok. Eihän se sinänsä sinun vika ollut. Kaikki tekevät saman virheen, koska eivät ole perillä asioista. Sama ansa mihin käytännössä kaikki psykiatriaan aikaisemmin tutustumattomat menevät. Jos ymmärtää psykiatriaa, ymmärtää pysyä kaukana. Niin se menee. Kantapään kautta oppii, mutta sillon on jo saattanut saada pysyvästi siipeensä. Suurin osa on. Pelkkä psykiatrisesti "diagnosoiduksi" tuleminen tietää rajoituksia ja muita mahdollisia vaikeuksia loppuelämäksi vaikka mitään muuta ei tapahtuisikaan.
Unohtui linkki äskeisestä kommentista. Psykiatrinen "diagnoosi" on metafora ja siis oikeammin leima. Diagnoosi kuuluu (oikean) lääketieteen puolelle.
Varo hullun leimaa
TIEDE-lehti, 16.10.2009
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/varo_hullun_leimaa_31132
(Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2009)
"Jos sinulla on mielenterveyden häiriö, pidä se omana tietonasi, jos vain voit. Tietoa voivat käyttää sinua vastaan ainakin poliisi, pankki, vakuutusyhtiö, koulu ja armeija."
Kyllä näin on. Koska koin kohtelun loukkaavana, ymmärsin pian katkaista suhteen.
Ei ennättänyt sen enempää vahinkoa tuottamaan.
Psykiatriassa kyse on vain siitä kuka saa istua pöydän takana ja kuka joutuu istumaan toisella puolella. Ajatus siitä, että sielua hoidetaan kuin mitä tahansa ruumiinosaa on lähtökohtaisesti perverssi.
Psykiatrian määrä ja yleisyys on suoraan verrannollinan valtion ateismin määrään - ateistinen valtio on poikkeuksetta sadistinen hirmuvaltio.
Psykiatreilla on usein käytössään "potilaan" (=epäillyn) henkilökohtaista viestintää, sähköposteja, nettikirjoituksia ym. mikä tarkoittaa potilaan joutuneen jo paljon aikaisemmin salaisen puoluegestapon mielenkiinnon kohteeksi.
Kyse on salaisesta hallinnon jatkeesta, joka hoitelee "valtion vihollisia" eli sosiaalidemokratiaa arvostelevia tai jo etukäteen ennenkuin ovat edes ehtineet arvostella - gestapolla on käytössään jonkinlaiset kriteerit, joilla puoluevaltion vihollisiksi epäiltyjä seulotaan esiin.
Loppuelämää rajoittavia tekijöitä tulee diagnoosin myötä ja mitä nuorempi on niin ... voi kauhistus.
Näistä asioista ei kyllä ihmisillä ole ollut tietoa tai tajua, nykyään lienee jo vähän enemmän ehkä.
Kiitoksia vastauksista. Minulla on tunne, että kyse on tapauksessani Suomen Rikoslain tuntemasta rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Lisäksi käsittelen asioita virka-aseman väärinkäyttönä, joka lienee aika yleistä psykiatriassa. Vaikuttaa sille, että asiani etenee päätökseensä. Toivon, että saan asiani julkiseksi vielä ennen kuolemaani. Ja arvelen, että ratkaisu myös tulee.
Hyvin yleistä on. Hoitajat ja lääkärit on tavallaan kiusaajia ja potilaat kiusattuja. Ei sitä ymmärrä ennen kuin on itse kokenut.
Psykiatria perustuu vallan väärinkäyttämiselle. Se on periaatteessa puhtaasti poliittinen instituutio, joka tuottaa diagnoosinsa byrokraattisessa prosessissa erilaisten "asiantuntijoiden" salaisissa kokouksissa äänestämällä. Silti sen vallan oikeutus perustuu lääketieteeseen, jonka ainakin tulisi perustua ensisijaisesti tieteelliseen tutkimukseen. Tietenkin kaikessa lääketieteessä on aina jotain normatiivisia ulottuvuuksia, koska terveyden ja sairauden määritelmät ovat aina vähän kulttuurisidonnaisia. Mutta käyttäytymispiirteiden luokittelu sairaudeksi siksi, etteivät ne täytä yhteiskunnan normatiivisia oletuksia erinäisten jääviysongelmia omaavien lobbarien kokouksissa, on vain äärimmäisen perverssi keino hallita. Ylivilkkaille lapsille ja sydänsuruista kärsiville nuorille kerrotaan nykyään, että he sairastavat diabeteksen kaltaista aivojen kemiallisen epätasapainosta johtuvaa sairautta, johon auttaa vain lääkeyhtiöiden tuottamat vaaralliset, terveyttä ja henkeä uhkaavat huumausaineet. Sopeutumisongelmat ja tunne-elämän vaikeudet samaistetaan kehollisiin sairauksiin, vaikka kyseessä on usein ihmisten suhteesta toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan ja sen odotuksiin. Itselleni ainakin tuli psykiatrisesta hoidosta mieleen huumemafian harjoittama hyväksikäyttö, joka kohdistuu erityisesti haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin: köyhiin, yksinäisiin ja traumatisoituneisiin, näköalattomiin ihmisiin vailla toimivaa sosiaalista turvaverkkoa. Olin hoidossa pari vuotta ja sinä aikana minulle määrättiin viittä eri neuroleptiä sekä lukuisia rauhottavia ja masennuslääkkeitä. Onneksi en syönyt niistä kuin murto-osan lääkärien painostuksesta huolimatta. Minä vain otin vastaan reseptejä hämmentyneenä, koska lääkäri kirjoitti niitä jokaisesta huolenaiheesta, joista hänelle avauduin. Tajusin aika nopeasti että minun ensisijainen tehtäväni on tuottaa näille puoskareille rahaa ja ylläpitää heidän yhteiskunnallista asemaansa, ei kuntoutua mistään sairaudesta, jota en edes koennut omaavani. Ainoa ero huummefiaan on se, että se on täysin laillista ja osa valtion virallista kontrollijärjestelmää ja oikeuttaa toimintansa lääketieteellisellä diskurssilla ilman todellista lääketieteellistä pohjaa.
Vaikka tapahtuneesta on kauan, erinäisiä ihmettelyn aiheita muistan vieläkin. Kun osastolla minulle annettiin pakkolääkitys, psykiatri perusteli: se ja se neurolepti olisi ollut hyvä tähän tilanteeseen, mutta kun siitä on mennyt patentti umpeen ja sitä voi muutkin valmistaa, en voi määrätä sitä. -Pitää määrätä tätä uutta, on kauhean kallis.
Pitkään luulin, että minua suojeltiin, jos kaikki saa valmistaa eikö laatua voida enää taata?Ja kun MINULLE määrätään kallista lääkettä, olen kai sitten tärkeä.
No kaikki nykyään tietää, mistä oli kyse.
Kyllä.
En ymmärrä lainkaan millä tavoin psykiatria auttaa ihmisen hyvinvointiin, leimaamisella häntä lopun ikäänsä, hullun leimalla.
Etenkin nuorten/lasten leimaaminen, on erittäin vastenmielistä eikä varmasti auta parantavasti ' minäkuvan kehitykseen ' , vaan päinvastoin.
Kuinka ja paljon, on masentuneiksi leimattuja nuoria aikuisia.
Auttaa ainakin enemmän kuin sadistitoimittajat, jotka provosoivat heikkoälyisiä raivoon keksityillä paskauutisillaan. Eipä tule ikävä näitä ihmisjätöksiä.
Täysin eri mieltä.