Olen lapsesta saakka ollut ahdistunut ja siten myös masentunut. Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä mutta mikään auta mua tässä olotilassa. Musta tuntuu että asiat vaan pahenee ja olen umpikujassa. Pidän yllä kulissia: olen töissä ja pidän yhteyttä perheeseeni ja muutamaan ystävääni suhteellisen säännöllisesti. Kukaan ei tiedä kuinka paskana olen ja paljonko olen kärsinyt. Joskus jos olen puhunut jostain mikä ahdistaa niin siihen aina vastataan että kaikkia ahdistaa ja elämä on sellaista. Ota itseäs niskasta kiinni jne. Ei kukaan tajua kuinka kamalaa tämä on. Ihminen joka sairastaa ahdistuneisuushäiriötä ei ole samanlainen kuin muut. Tunteet ja pelot ovat sata kertaa voimakkaampia eikä niitä voiteta ottamalla itseään vaan niskasta kiinni. Olen lopettanut puhumisen koska ei ketään kiinnosta, eikä ketään ymmärrä.
Terapeuttini sanoi minulle viitisen vuotta sitten että sinä olet se joka kärsii, olen vasta nytemmin sisäistänyt tämän että minähän kärsin ja aika paljon kärsinkin. Ahdistuneenä olo on paljon kamalampaa kuin 40 asteen kuumeessa, kun jalka on murtunut, selässä on noidan nuoli. Ottaisin nuo kaikki fyysiset oireen vaikka saman aikaisesti kunhan tämä ahdistuneisuus vain menisi pois. En tiedä miten olen saanut pidettyä kulissit pystyssä siten ettei kukaan tajua kuinka huonosti mulla oikeesti menee. Töissä mokailen ja unohtelen koko ajan asioita, kavereille selittelen samat asiat aina uudestaan. Tosin olen hyvä näyttelemään, olen jo lapsesta saakka joutunut opettelemaan siihen että pidän asiat itselläni.
Nyt viimeaikoina kalvavan ahdistuneisuuden lisäksi olen koko ajan vihainen. En jaksa enää mitään tai ketään. Lehdestä kun luen jonkun joutuneen onnettomuuteen vituttaa että miksen se ollut minä. Toivon että saisin syövän tai muun kuollettavan taudin. Vittuttaa kun joku elämän haluinen sairastuu ja joutuu kamppailemaan, miksi se ei tule minulle, mun ei tarvitsisi kamppailla olisin vain onnellinen. En pelkää fyysistä kipua, olen usein satuttanut itseäni, ja mikään ei tunnu juuri miltään verrattuna tähän henkiseen kipuun. Mietin lähes päivittäin itseni tappamista, minulla on jopa suunnitelmia. En halua tappaa itseäni kotiini vaan jonnekki luontoon. Nyt kun on talvi on otollinen aika. Voisin ostaa käteisellä junalipun pohjoiseen. Kävellä mahdollisimman syvälle jonnekkin metsään jossa syön kaikki lääkkeeni ja juon tarpeeksi alkoholia sammuakseni. Sinne voin sitten nukahtaa ikiuneen.
Terapeuttini sanoi minulle viitisen vuotta sitten että sinä olet se joka kärsii, olen vasta nytemmin sisäistänyt tämän että minähän kärsin ja aika paljon kärsinkin. Ahdistuneenä olo on paljon kamalampaa kuin 40 asteen kuumeessa, kun jalka on murtunut, selässä on noidan nuoli. Ottaisin nuo kaikki fyysiset oireen vaikka saman aikaisesti kunhan tämä ahdistuneisuus vain menisi pois. En tiedä miten olen saanut pidettyä kulissit pystyssä siten ettei kukaan tajua kuinka huonosti mulla oikeesti menee. Töissä mokailen ja unohtelen koko ajan asioita, kavereille selittelen samat asiat aina uudestaan. Tosin olen hyvä näyttelemään, olen jo lapsesta saakka joutunut opettelemaan siihen että pidän asiat itselläni.
Nyt viimeaikoina kalvavan ahdistuneisuuden lisäksi olen koko ajan vihainen. En jaksa enää mitään tai ketään. Lehdestä kun luen jonkun joutuneen onnettomuuteen vituttaa että miksen se ollut minä. Toivon että saisin syövän tai muun kuollettavan taudin. Vittuttaa kun joku elämän haluinen sairastuu ja joutuu kamppailemaan, miksi se ei tule minulle, mun ei tarvitsisi kamppailla olisin vain onnellinen. En pelkää fyysistä kipua, olen usein satuttanut itseäni, ja mikään ei tunnu juuri miltään verrattuna tähän henkiseen kipuun. Mietin lähes päivittäin itseni tappamista, minulla on jopa suunnitelmia. En halua tappaa itseäni kotiini vaan jonnekki luontoon. Nyt kun on talvi on otollinen aika. Voisin ostaa käteisellä junalipun pohjoiseen. Kävellä mahdollisimman syvälle jonnekkin metsään jossa syön kaikki lääkkeeni ja juon tarpeeksi alkoholia sammuakseni. Sinne voin sitten nukahtaa ikiuneen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Miten pystyt käymään töissä? En halua vähätellä yhtään tuskaasi mutta et voi olla ihan kelvoton luuserikaan kun joku/ jokin saa sinut töihin lähtemään.
jos multa kysytään niin en ole työkykyinen. Mä pidän näitä kulisseja väkisin pystyssä hamaan loppuun saakka. Siis romahdus on väistämättä tulossa, ellen ehdi sinne metsään ennen sitä. Siinä kun on 30 vuotta opetellut näyttelemään että kaikki on hyvin niin aamulla on kaksi vaihtoehtoa joko töihin tai hirteen.
Kyllä voi olla täydellisen kelvoton luuseri. Juuri siksi, ettei pysty/jaksa/osaa hakea apua ja salli itselleen hetken taukoa. Armottomuudesta kumpuava masennus on yksi vittumaisimmista. Lisäsin tuonne keskustelun loppuun kevyttä pinta-analyysiä juuri tämän kaltaisesta masennuksesta.
Nyt on aika mennä työterveyteen ja sairauslomalle. Onko sinulla perhettä?
Samaa mieltä ^^
Kun itku alkaa kulkea niin sitten voi tulla tilaa muillekin tunteille, mikä helpottaa suuresti. Musiikkihan voi saada jotkut itkemään. Se lieneekin niitä suosituimpia konsteja, ajaa ehkä samaa asiaa ku nyyhkyleffat. Eikai seo synti saada itkua kulkemaan vaikka sitten vähän "kepulikonstein"?
Musiikki voi olla aika toimiva keino, että saisi edes pikkuisen ravon tai särön siihen itkumuuriin, joka pidättelee kyyneljärveä ja siihen liuenneita ressihormooneja sun muuta kuonaa pääsi sisällä sitä rasittamassa. Toimii jonkinlaisena ensiapuna, ryhtyy purkamaan ongelmavyyhteä jostain päästä tai on se naula jonka saa tungettua tiukan solmun uumeniin.
Enny meinaa mitään bläk-mättöä; se vaan pitää apatiassa, en liioin hoipertelevilla mummoäänillä savupirtissä räägittyä Siionin virttä, vaan jotain niiden väliltä olevaa. Minuun nää ainakin vaikutti hyvin miellyttävällä tavalla, kauniilla selkeällä äänellä laulettu, vähän haikeita mutta mahtipontisia säveliä, juuri sellasta kuohuttavaa, jota sen ehkä epäilitkin jo olevan. Tai jos ei nämä niin sitte en kyllätiiä minkälainen musiikki sais kyyneleet silmiini.
En nyt tiiä tietenkään minkä syitten takia oot pulassa ja kuin syvällä ja auttaako tämmöne musa mitään, mutta mitäpä muuta vinkkiä täsä tuntemattomalle osais antaa ku nää, ellet jo tiiä kyseisiä bändejä. Hyvä tietenki jos mahollisimman moni asia noissa koskettaisi, ei pelkkä sanoma eikä pelkät melodiat, vaan että ne molemmat ja että ne sais tehostaa toistensa tuottamaa vaikutusta.
https://youtu.be/aZ6-PZLwAEA?t=3
https://youtu.be/GH6IEQIKAj8?t=39
https://youtu.be/582P412fP2o?t=34
https://youtu.be/cBqlRJAb0i8?t=4
https://youtu.be/av_nyHh6ouo?t=2
https://youtu.be/ggvANPUiw-E?t=5
https://youtu.be/EYBaZtQoDIg?t=1
https://youtu.be/urHZIs24hgE?t=11
https://youtu.be/oE4iKZVfy7A?t=19
https://youtu.be/1gYuKD7dUAM?t=6
https://youtu.be/gTZUhSbHnAs?t=3
https://youtu.be/Jpv3uUSutZo?t=3
https://youtu.be/pdoZvhsERg8?t=25
https://youtu.be/eoD4wOX_98c?t=2
Siinäpä pino
Ylläpito ei kestä kristillisten kappaleiden mainostamista
Ymmärrän täysin. Kulissia pystyy pitämään yllä erittäin mainiosti ja pitkiä aikoja. Kaikkien masennus ei näy saamattomuutena, sängystä ylöspääsemättömyytenä, vetämättömyytenä, fyysisenä väsymyksenä tai vaikkapa romahtamisena ja jaksamisen loppumisena. Itse sairastan juuri kuvailemasi kaltaista masennusta, jossa käydään työssä, pystytään, jaksetaan, tehdään kaikki velvollisuudet töissä ja kotona. Itselle ei anneta mitään armoa eikä inhimillistä liikkumavaraa. Kun väsymys, ahdistus, epätoivo, näköalattomuus ja itseinho lyövät yli laidan, itku ja armo katoavat entistä kauemmas. Tilalle astuvat rautanaamari, viha ja ylimitoitetut vaatimukset itseä ja läheisiä kohtaan sekä toive mistä tahansa kuolemantaudista, että pääsisi pakoon kaikkea.
Näissä tilanteissa ei itketä. Ei avauduta. Ei anneta armoa. Ei kyetä hakemaan apua. Minä niin tämän kaiken tiedän ja kamelinselkäkirjoittajaa täydestä sielustani ymmärrän. Itkuhanojen avautuminen voi olla hyvä asia. Itselläni ne ovat avautuneet ja olen vihdoin, monen kammottavan vuoden jälkeen hyväksynyt diagnoosini nimen (masennus). Ja vihdoin viimein olen siitä vähän jo ihmisille puhunut. On ollut pakko, kun olen ollut sairaslomalla eli paljastunut. Mutta se ei auta. Se voi jopa pahentaa tilannetta. Kun kommentit tyyliin "en olis uskonut" tai "voit varmaan jo paremmin" tai "ethän sä, kun ei susta mitään huomaa" ahdistavat nurkkaan ja tulee olo, ettei KUKAAN käsitä, enkä itsekään. Miksi voin näin täydellisen paskasti, vaikka kaikki on hyvin.
Masennus ei näy päälle. Ja kun on vuosia ja vuosia ollut oman yrityksen ja työpaikan ilopilleri, vastuunkantaja, työmyyrä, eivät ihmiset ymmärrä, millaisessa mariaanien haudassa makaa. Perhe kärsii eniten. Heitä säälin ja ikinä en anna itselleni anteeksi, mitä kärsimystä minun paskuuteni heille aiheuttaa.
Tällaisen epätyypillisen masennuksen ongelma on se, kun sitä ei muut huomaa. Eikä itse anna muiden sitä huomata. Sairasloma on yhtä tuskaa, kun ei voi vain olla, vaikka haluaisi vaipua ikihorrokseen. Mielipiteet oikein tuntee niskassaan: ei toi voi olla masentunut, kun se käy töissä. Kun se hoitaa kodin. Kun se muistaa kaiken. Kun se pärjää ja ottaa vastuuta. Kun se aina pelastaa tilanteen. Kun se ymmärtää muita. Kun se jaksaa. Ihmisillä ei ole aavistustakaan, millaisessa paskalammessa kaiken kunnollisuuden keskellä ryvetään, kunnes yksi kaunis päivä se kamelin selkä oikeasti katkeaa. Jollain tavalla.
Vielä loppukaneettina ihmettelen omalta kohdaltani, että edelleen olen naimisissa. Tai en NAIMISissa vaan avioliitossa. Ei ole seksiä. Ei haluja, ei libidosta tietoakaan. On vain vittumainen ämmä. Eikä siihen ole maailman lääkesedät tai -tädit mitään lääkettä keksineet.
Ymmärrän sinua, kamelinselkäkaverini, täydellisesti. Jos emme olisi niin helvetin kovia ja armottomia itsellemme, saattaisimme jo levätä tuhkana tuulessa. Miten saisimme toisiimme yhteyden? Olisiko kaltaisesta toiselle apua?
Mainioata että jaksoit ja päätit vastata. Toivotaan vielä että aloittaja löytää tämän, vaikka saikin kauan oottaa. No mikäpä se hyvää ottaessa, ja ohan tuossa itelleniki tutkisteltavaa
Rautanaamari on siis kai mieskirjoittaja. Eka aattelinki että mies. Sitten katoin että luinkohan väärin, lukiko tuossa sittenkin "Oon vain v...manen ämmä. Mutta yks oo siinä on kuin onkin. Silti jäin vähän epävarmaksi asiasta.
. Sanoisin että jos se on naisen kirjottama, koen jotain hienoista pettymyksen sukuista oloa, enkä jaksais lukea uuestaan, ainakaan heti. Mutta jos se taas on miehen tekonen, tekee mieli lukea uuestaan. Jaa miksikö? Siksikö että on ihmeellistä jos mies tommosen kirjottaa? Että eihänneny tavallisesti, tuohan on vähän poikkeuksellista. Tai että on "söpömpää" ku mies avautuu asiasta? No kai jotain tuollaista. Hyvä teksti joka tapauksessa.
Kiitos. Olisi hienoa keskustella teidän kanssanne oikeasti ja kasvokkain. En yleensä lue näitä palstoja. Enkä yleensä ikinä mitään kommentoi. Jostain ihme syystä nyt avasin sana-arkkuni. Ehkä siksi, että ensimmäistä kertaa joillakuilla / jossain ketjussa aihe lipoo omaa elämää melko läheltä.
Poikamieshenkilö33, mitä väliä on sillä, olenko mies vai nainen? Eivätkö masennus, sen kokeminen ja siitä eroon pyrkiminen ole yleisinhimillisiä asioita?
hyviä ohjeita täällä. hyvä että muut ymmärtävät ja haluavat auttaa.
yksi lisäys sallittaneen: Koko ajan ei kannattaisi pohtia itseään vaan suunnata katsetta muihin asioihin. Lisäksi säännöllinen liikunta auttaa monia.
Hei, nimimerkki Kokemus opettaa. Ajatuksesi katseen suuntaamisesta muihin on tosi hyvä ja kannatettava neuvo. Joskus. Tai monesti. Joillakin ehkä ojasta nostava tekijä. Muttei ehkä silloin, kun on ottanut vuositolkulla havaita, että ehkä se ei olekaan ympäristö ja muut ihmiset tai työ, jotka minua piinaavat. Vaan että kyseessä on sairaus. Ja että tämä sairaus laskee kasvoilleni sen rautanaamion. Ei minun oma henkinen kyvyttömyyteni tai ilkeyteni tai rakkaudettomuuteni.
Itsellläni meni parisen vuotta hyväksyä diagnoosi, sillä minusta se oli väärä. Saman verran on takana psykoterapiaa ja lääkitystä. Niiden avulla olo ei ole vielä helpottunut, mutta olen antanut itselleni kertoa, että minullakin on väliä. Että minäkin saan olla pahoinvoiva, heikko, tarvitseva. Ja että olisi syytä opetella katsomaan itseään, tunnistamaan tunteitaan, jopa kertomaan niistä muille. Sitä minä tässä harjoittelen kirjoittamalla. Kotona saati töissä en siitä vielä osaa puhua. On ollut avartavaa kuulla, että minunkin sisältäni kumpuavilla tarpeilla voisi olla väliä. Ja että paha olo saattaa johtua osittain siitä, että on käyttänyt koko elämänsä omien tarpeidensa ohittamiseen. Se on kovaa oppia ja vaikeaa viedä käytäntöön. Tässä harjoitellessa pohdinnat varmasti näyttäytyvät erittäin omanapakeskeisinä, hoksasin sen sinun kommentistasi. Tällä hetkellä omia tarpeita en vielä osaa kertoa kauniisti, vaan joko dumppaan ne edelleen tai huudan ne itku silmissä.
Kamelinselkä! Olethan vielä elossa?