Kunnes olen poissa

Ah, niin 💞.

Mies.

Tule ja puserra♡

Ei ny pirä meloramaattiseks alkaa vaikka joulu meni jo ja arkee puskee kahta kauhiammin. Mää otan jesarii mukkaan jotta kun nään sun niin teipatahan. 💕

Samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia minulla hänestä. Viiltävää kaipuuta hänen lähelleen, lähemmäksi kuin olen koskaan häntä ollut. Koskettaa, välittää, näyttää tunteet rehellisesti. Kertoa sanoin ja teoin miten paljon välitän. Jollain lailla niin tuttu, mutta kuitenkin melko tuntematon.

Jokaikinen kerta
kun kohtaamme
hengitän hitaammin
aika pysähtyy
kunnes se on mennyt
ja eroamme taas
Kuulun siihen paikkaan
sillä hetkellä enkä vielä
muista ajoista,
hetkistä osaa sanoa
Osa meistä on
jäänyt toisiimme
vaikkemme ole
yhdessä voimme silti
olla kuin yksi, ajatus
Ehkä halua olla rikkoja
toteutumaton toive
vaan sanotut sanat ja
todeksi tullut.

Minä toivoin hänen näkemistään,
että ikävä helpottaisi,
toivoin kuulevani hänen äänensä,
saavani hengittää hänen tuoksuaan
ja olla niin lähellä, että aistisin hänen ihonsa hehkun, että se kaikki lievittäisi
häntä kohtaan tuntemaani kaipuuta.

Sitten eilen tiemme kohtasivat,
tulin juuri ulos baarista
tavoittaakseni ystäväni ja siinä hän seisoi,
jonossa ystävättärensä kanssa. Katseemme kohtasivat, pysähtyivät toisiinsa,
hän tervehti iloisesti ja minä olin luullut, että tuskani lievittyisi.

Ei se lievittynyt,
se nousi sellaiseksi hyöyksi sisälläni, että tunsin kyyneleiden kohoavan silmiini.
Minut valtasi niin suunnaton tuska, että melkein oksensin.
Tervehdin vain nopeasti ja kuulin hänen kysyvän, minne olin menossa.
En voinut sanoa mitään, kohautin vain olkapäitäni ja käänsin katseeni pois.

Enää minua ei kiinnostanut lähteä minnekään muualle kuin kotiin.
Kävelin tunteja pitkin kaupungin katuja ja nielin itkuani.
Menin satamaan ja istuin lumisella penkillä katsoen lumiseen tyhjyyteen.

Näkymätön seinä välillämme on liian vahva.
Hän on minulle ystävällinen ja ystävä.
Kerroin hänelle aiemmin tunteistani, eikä hän kieltänyt omia tunteitaan minua kohtaan.
On vain 'väärä aika' enemmälle kuin ystävyydelle.

Mikä helvetillinen kirous onkaan olla niin lähellä ja silti niin kaukana.
Niin lähellä, että voisi sulkea syliinsä ja suukottaa hellästi hiuksia,
tuntea ihojen koskettavan,
aistia toistensa sydämen lyönnit.

Ja silti se erottaa meidät toisistaan,
ystävyyden rikkomaton muuri,
joka on toisen aloitteesta yhdessä muurattu,
ja jonka yli ei ole käyminen ilman yhteistä sopimusta,
ilman kaiken menettämistä.
En edes tunne mitään kielteistä häntä kohtaan, vaan yhä syvenevää rakkautta.
Samaan aikaan olen niin pettynyt itseeni,
kun en saa pidettyä tunteitani poissa. Yritän pitää yllä toivoa,
mutta epätoivon vuokset hukuttavat kaiken alleen, rinnassa samanaikaisesti
tyhjyyden, kaipauksen ja rakkauden pakahduttava tunne,
enkä tiedä kuinka kauan kestän sitä.