Niin toivotteko tai odotatteko koko aika että kaipaamanne eroaisi?
Jos kaipaatte varattua
Mitenmietitte
45874
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 45
Vanhimmat
En odota mutta toivon hänen takia että lähtisi huonosta suhteesta.
puhut itsestäsi varmaan..
Moni on huonossa suhteessa koko elämänsä kun ei jaksa/uskalla/viitsi lähteä....
Entä jos siitä suhteesta ei pääse lähtemään? Toinen uhkailee kaikenlaisilla asioilla.
Lähdin jo kerran :(
Mulla on hyvä suhde
Ei vaikuta onnelliselta, eli ero voisi siinä mielessä tulla kyseeseen. En sitä silti erityisemmin odota,tuskin meistä silti mitään tulisi.
No totta kai toivon koko ajan.
Kumpikin varattuja. En toivo kummankaan liiton särkyvän. Ei tuntuisi hyvältä sellainen. Siksipä ei ole millekään alettu.
Jos rakastaa edelleen puolisoaan enemmän, ei kannata erota. Mutta jos se rakkaus on kuollut omaa puolisoaan kohtaan, niin miettisin kyllä onko liitossa järkeä jatkaa.
Minä rakastan molempia. Toista kiintymyksellä ja toista intohimoisesti.
Vaimoni=siskoni
Niin, onko kiintymys enemmänkin kaverillista (tai sisarustyyppistä) kiintymystä tai tottumista toiseen kuin oikeaa rakkautta?
Minä sanoin että rakastan kahta. Toista intohimoisesti ja toista kiintyen. Kiintymys on mielestäni myös rakkautta.
Rakastaa voi ystävää, koiraa, lasta, ketä vaan. Mutta vain puolisoaan voi rakastaa romanttisessa\eroottisessa mielessä. Tai toivottavasti se on puoliso, eikä naapuri. Siinä tapauksessa jotain on pielessä.
Kiintymys on yksi merkittävä rakkauden muoto, ei sen vuoksi kannata erota. Jos suhde on kunnossa niin ei kenenkään toisen vuoksi kannata erota. Itsellä ei ole, toisaalta onhan tässä ollut hyvä tovi miettiä niitä kriteereitä tulevalle suhteelle ja kumppanille ettei toista virheitään.
Selvä, älä suutu. Pohdiskelin tässä vain tuota omalla kohdallani. Olen itse kiintynyt moniin kavereihini, jotka ovat olleet elämässäni monta vuotta, ja moniin muihinkin tärkeisiin ihmisiin elämässäni. Onhan se rakkautta. Mutta tosi erilaista rakkautta, eikä sellaista rakkautta, että olisin itse onnellinen sellaisessa parisuhteessa. Minulle se tuntuisi enemmän joltain kumppanuudelta kuin rakkaudelta. Eikä tietyssä mielessä mitenkään verrattavissa siihen rakkauteen, jota tunnen Häntä kohtaan. Jäin vain pohdiskelemaan miten itse koen, joten älä suutu pohdiskelustani.
Tuota ajoin takaa, että kiintymyksellistä rakkautta voi tuntea ystäviään, sisaruksiaan ja muita tärkeitä ihmisiä kohtaan. Mutta vain intohimojensa kohdettaan, "elämänsä rakkautta", oli se nyt sitte kuka vain, kohtaan voi tuntea sellaista tietynlaista rakkautta.
Toisin sanoen, jos menisin jomman kumman kanssa naimisiin, niin tietysti sen kanssa, jota rakastan intohimoisesti!
Enemmänkin niin päin, että vain sitä oikeaa voi rakastaa romanttisesti ja eroottisesti. Ja toivottavasti siitä oikeasta intohimojen kohteesta tulee se puoliso.
Haloo,se intohimo laantuu pitkäseä suhteessa. Jos aina juoksisi intohimon perässä, joutuisi vaihtamaan kumppania monta kertaa.
Ei osannu, jos on oikeasti löytänyt intohimojensa kohteen, elämänsä rakkauden. Esim. sisarus ollut yli kymmenen vuotta aviopuolisonsa kanssa, ja ovat edelleen yhtä intohimoisia toisiaan kohtaan.
Jos intohimo laantuu kaverilliselle tasolle, silloin puoliso ei ehkä ole ollut se oikea henkilö hänelle. Tai sitten sitä intohimoa ei koskaan ole ollutkaan.
Tietenkään mikään suhde ei varmaan jatku alkuhuuman kaltaisena 50 vuotta, mutta kyllä se kipinä pitäisi säilyä toiseen.
Olennainen kysymys onkin se, onko se kiintymyksellinen suhde kunnossa tai sitä, mitä tuo kirjoittaja haluaa, jos on noin intohimoisesti rakastunut toiseen? Veikkaisin, että ei.
Mutta vain tuo kirjoittaja voi itse miettiä, mitä tuntee ketäkin kohtaan ja mitä haluaa tehdä. Turhaan me huudellaan täällä, kun ei tiedetä loppujen lopuksi yhtään, mitä tuo kirjoittaja tuntee näitä ihmisiä kohtaan, kenen kanssa haluaa olla. Ja ennen kaikkea kumpaa kohtaan tuntee enemmän ja voimakkaammin parisuhdemielessä.
Veikkaisin siis, että ei ole tuo kiintymyksellinen suhde elämän täyttymys, piti kirjoittaa.
Mutta siis vain tuo kirjoittaja voi sen omalla kohdallaan ajatella.
Minusta pohdit mietintätä hienosti asiaa. Tosiasia nyt vaan se, että hyvin harvoin tuollaiset intohimoiset jutut ovat molemminpuolisia ts. toinen sitten vain kärsii niistä omista vahvoista tunteista. Itse olen samaa mieltä, että intohimo on tärkeää, mutta sellaista on vaikea löytää. Lisäksi intohimo on jossain määrin mahdollista pitkässä suhteessakin säilyttää, mutta siihen pitää nähdä vaivaa.
Oma kokemus, joka selventää ajatuksiani:
Minulla on pari vanhaa ihastusta, jotka ovat elämässäni edelleen kavereina. Tunnen heitä kohtaan tietynlaista kiintymystä edelleenkin.
Mutta vasta, kun tapasin Hänet, intohimojeni kohteen, elämäni rakkauden, ymmärsin, mitä rakkaus oikeasti on. Mistä siinä on kyse.
Rakastan Häntä intohimoisesti, mutta myös kaikilla muilla rakkauden osa-alueilla. Olen myös kiintynyt häneen.
Vaikka olen ollut ihastunut kovastikin noihin aiempiin aikoinaan, en kuitenkaan ole tuntenut heitä kohtaan mitään sellaista intohimoa ja rakkautta kuin Häneen.
En usko, että olisin ollut loppujen lopuksi onnellinen, jos olisin päätynyt jomman kumman ihastuksen kanssa parisuhteeseen. Kumpikin on tosi kiva, ei siinä. Mutta kyllä väleistämme puuttui se intohimo ja rakkaus.
Sen sijaan Häntä kohtaan kipinä ei ole laantunut mihinkään, vaikka olemme tunteneet jo monta vuotta. Hän on ihminen, jota rakastan täysin, en vain joillain osa-alueilla.
Tietenkin, minusta oli itsestään selvää, että intohimoiseen rakkauteen kuuluu rakastaminen kaikilla osa-alueilla, kuten nyt tuossa omassa kokemuksessanikin kerroin. Siksi arvotankin intohimoisen rakkauden "siksi oikeaksi". Koska minulle se tarkoittaa sitä ns. ylintä rakastamisen muotoa, joka sisältää kaikki rakastamisen osa-alueet, myös kiintymyksen.
Kiintymyksellinen rakkaus taas on kiintymystä, mutta siitä puuttuu paljon rakastamisen muotoja, ja siksi en voisi ikinä kuvitella olevani parisuhteessa ihmiseen, johon tunnen vain kiintymyksellistä rakkautta.
Toki on vaikea löytää. Mutta jos näin on käynyt, että kaksi ihmistä on rakastunut intohimoisesti toisiinsa, niin silloin siihen kannattaisi tarttua. Juuri siksi, että se on niin harvinaista ja silloin on yleensä löytänyt sen oikean, jonka kanssa haluaa elää hautaan asti.
Minulle siis intohimoinen rakkaus ei tosiaan ole minkään erotiikan perässä juoksemista, vaihtelun kaipuuta tai muutakaan mielijohdetta. Vaan sitä, jota yleensä kutsutaan rakkaudeksi. Sitä, että rakastaa toista ihmistä täysin ja että on löytänyt sen täydellisimmän, jonka kanssa haluaa elää ikuisesti.
Hienoa, että olet löynyt intohimoisen suhteen, jossa elää. Minulla tuollaiset jutut ei ole kestäneet ja kuten sanoin en sellaisiin usko ja ehkä tässä iässä sitä kaipaa lämpöä ja läheisyyttä, sitä haen, ei pidä kurkottaa liian korkealle. Silloin, kun minä noin uskoin tulin melko törkeästi kohdelluksi. Minulla ei oikeastaan kavereita ole mistään tuollaisista jäänyt. Muutoin esim.töistä joitakin joidenka kanssa jutustella.
Minulla taas toisinpäin. Intohimoisen rakkauden kohteeni on ainoa, joka on hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, joka tuntuu pitävän minusta juuri sellaisena kuin olen ja joka on kohdellut minua parhaiten kenestäkään koskaan. Vaikka meillä tunteet roihuaakin joskus, kun tunteita on paljon. Niin silti väleistämme paistaa se, että oikeasti välitämme ja rakastamme toisiamme. Hän on myös ainoa, jonka kanssa oikeasti on ollut lämpöä ja läheisyyttä. Sitä minäkin haluan. Mutta nuo kiintymyssuhteet ovat aina jääneet jotenkin kylmiksi.
En.
En toivo enkä odota. Asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen.
Kuolema meidät erottaa
Ei se ole huono liitto jos ei ole seksiä ja hieman riidellään. Se on järkiliitto ja lapset etusijalle. Vastuu lapsista ja pappana ja mummona voi sitten rillutella pitkin kyliä, jos vehkeet vielä pelaa.
En. Toivon, että hänen ei tarvitsisi läpikäydä mitään näin kamalaa koskaan.
En toivo. Toivoisin vain tilaisuutta käydä pökkimässä silloin tällöin ilman syyllisyyden tuntoa, mutta tiedän sen olevan mahdotonta, kun olemme niin hyväsydämisiä.
En odota hänen eroavan, enkä edes toivo sitä. En ikinä häntä kehottaisi eroamaan, en edes täällä palstalla. Jos niin käy, että hän eroaa, niin se on heidän asiansa ja heidän päätöksensä.
hänen eroavan. En häntä uskalla siis kaivatakaan vaan pidättäydyn pysymään pelkkänä nuoruudenystävänä ilman lemmen lurinoita. Olen ottanut myös etäisyyttä hänestä.
En odota, enkä tiedä kenenkään tilanteesta. Oman tilanteeni tiedän ja katselen jo avoimesti mualle. En usko mihinkään etsimiseen vaan enempi kohtaloon ja siihen, että antaa sille mahdollisuuden.
En toivo hänelle eroa. Tehköön itse mitä haluaa. Tuskin häntä liikuttaa tieto siitä että omat eropaperit on viety eteenpäin. Eikä se hänelle kuulu. Löydän oman onneni toivottavasti jonain päivänä. Hän sen näyttää jo löytäneen joka tapauksessa.
Kuinkahan pitkästä suhteesta on kyse, jos joku on löytänyt jo onnen ja joku toivoo ettei tämä eroa? Miksi tuollainen olisi täällä?
Voi voi, ei taida kuulua sun kategoriaan, kuka käy palstalla ja kuka ei. Kunhan vastasin että en toivo hänelle eroa, oliko sulla siinä joku ongelma?!
Mutta sulleko kuuluu, ihan taidat Einstein olla.
Olisiko se välttämättä hyvä asia? Hän olisi onneton ja onneton olisin minäkin. Ei se ero välttämättä johda siihen, että hän olisi minun kanssani.
Jos hän rakastaa minua enemmän kuin puolisoaan, hän jättää puolisonsa lopulta. Minä en heitä yritä erottaa.
Toivon vilpittömästi onnea. Toivon, että hän pysyy kumppaninsa kanssa yhdessä ikuisesti. En tuntisi mitään kunnioitusta häntä kohtaan, jos hän vaihtaisi elämänkumppaninsa minuun. Toivon hänelle Jumalan siunausta.