Musta tuntuu ettei avomieheni välitä minusta, vaikka väittää toisin.En saa häneltä riittävästi huomiota. Vaikka oikeasti se olen minä, joka ei jaksa välittää eikä kiinnostua. Ennemmin vetäytyisin yksinäisyyteen, mutta kuitenkin yksinkin on paha olla, jotenkin kaipaa sitä kumppania vierelle. Kaikenlisäksi tunnen itseni yksinäiseksi lähes jatkuvasti.
Mä oon aika neuvoton tämän asian suhteen, pitäskö sitä vaan ottaa ja lähteä toisen luota? Vaikka kyllä minusta tuntuu että en olisi sen onnellisempi missään muuallakaan, en ainakaan näin masentuneena. Tämä asia on mielessäni jatkuvasti, en tiiä mitä tehdä. Kuinka jatkaa tästä... Tää tilanne on niin sekavassa solmussa, en saa tehtyä mitään päätöstä mihinkään suuntaan. Jos päätän lähteä, minne menisin? Mitä teen, työpaikka menee kuitenkin.
En uskalla kokeilla lähtemistä, entä jos haluankin sitten hänen luokseen takaisin, eikä hän enää sitten ota. En halua pettyä. Pelottaa ja huolestuttaa.
Kyllä tämä hidastaa mun masennuksesta toipumista. Kun en voi oikeestaan enää nauraa, masennus tuntuu vain syvenevän, en enää jaksa laittaa ruokaa, käydä töissä kunnolla saatikka siivota. Hullummaksi vain menee.
Mä oon aika neuvoton tämän asian suhteen, pitäskö sitä vaan ottaa ja lähteä toisen luota? Vaikka kyllä minusta tuntuu että en olisi sen onnellisempi missään muuallakaan, en ainakaan näin masentuneena. Tämä asia on mielessäni jatkuvasti, en tiiä mitä tehdä. Kuinka jatkaa tästä... Tää tilanne on niin sekavassa solmussa, en saa tehtyä mitään päätöstä mihinkään suuntaan. Jos päätän lähteä, minne menisin? Mitä teen, työpaikka menee kuitenkin.
En uskalla kokeilla lähtemistä, entä jos haluankin sitten hänen luokseen takaisin, eikä hän enää sitten ota. En halua pettyä. Pelottaa ja huolestuttaa.
Kyllä tämä hidastaa mun masennuksesta toipumista. Kun en voi oikeestaan enää nauraa, masennus tuntuu vain syvenevän, en enää jaksa laittaa ruokaa, käydä töissä kunnolla saatikka siivota. Hullummaksi vain menee.
Vastaukset 12
Vanhimmat
kulostaa valitettavan tutulta...mitä tehdä?????
Niin. Elämä on kyllä mennyt niin kovin hankalaks kun ei tahdo oikein mikään kiinnostaa. Aivan kuin meidänkin parisuhde olis tuomittu kuolemaan, eikä mitään oo enää tehtävissä. Miehenkin tunteet hiipuu, kun en näe tulevaisuuteen, välillä haluaisin pois täältä. Tai siis haluan enkä halua kuitenkaan. Kai sitä pitää koittaa jotenkin selvittää pääkoppaansa ja kyllähän minä toivosin että ne rakastamisen tunteet vielä jostain palaa.
Onkohan tuolla lääkityksellä vaikutusta tähän asiaan? Jotenkin mä uskon niin. Tai sitten on masennus vaan jostain syystä tiukentanut otettaan.
Minkähän ikäisiä olette? Olen itse vähän yli nelikymppinen jo. Samaistun teksteihin. Niin kuin moni muukin. Mikä meiltä vie ilon? Meiltä kaikenikäisiltä?
Miksi emme jaksa? Miksi huokaamme ja väsymme? Miksi ajattelemme poispääsyä, vaikka elämän jokaisen päivän pitäisi olla lahja? On niin paljon asioita, joita voisi tehdä - vai onko - ihan oikeasti? Tuleeko raha aina vastaan?
Ovatko elämän realiteetit niin suuressa ristiriidassa elämästä annettavan mielikuvan kanssa, että koemme olevamme riittämättömiä, huonoja, rumia, köyhiä, kurjia, avuttomia. Emme kykene täyttämään odotuksia - ja kenen?
Kun saisi olla vain ihminen.
* elämästä annettava mielikuva * tarkoitan medioita... ja jokaista muutakin tuuttia, joka syöttää jotakin mielikuvaa... on niin paljon kaikkea, joka herättää odotuksia ja toiveita ja haluja... ja emme kuitenkaan saa murusiakaan juuri mistään... ovatko nämä elämän mielikuvat ne syy * siitäkö johtuu, ettei ilo irtoa elämän arjesta, koska se on juuri sitä, mihin jäävät jurnuttamaan rumat, köyhät, saamattomat, jotenkin epäonnistuneet yksilöt, pelkurit... ja jos ei pärjää... ja jos tuntuu vuosikausia siltä, niin masentaahan se...
* ennen minäkin jaksoin yhä uudestaan jotenkin ylös ja löysin jostakin taas puhtia yrittää ja ajtella, että hitto... mutta nyt on enää yhtä ja samaa matalalentoa... alaspäin
Sama täällä.
Onko se siinä, kun ei ole enää itse itsestään innostunut, niin ei se toinenkaan osapuoli jaksa olla innostunut meistä.
Ja kun se toinen osapuoli ei ole innostunut meistä, niin me emme ole innostuneitä itsestämme.
Ja kun se toinen ei ole innostunut meistä, emme mekään viitsi osoittaa innostusta hänenstä hänelle; miksi hän sitten osoittaisi innostusta meitä kohtaan.
Kuinkahan tämä nyt menikään. Kun on yritetty tavalla ja toisella, niin lopuksi sitten se suojakilpi asettuu paikalleen. Ei paljasta kukaan mitään, ettei joudu haavoitetuksi. Miten sitä ollaankaan alussa avoimia ja kaikki on niin kaunista. Tekee kipeää muistella...
Suhteen köyhtymisen kierre. Kyllä poru minultakin pääsee ja on muuten ennenkin päässyt. Eikä muuten kumppanin vaihtaminen auttanut tässä asiassa, sillä kun suhde taas vanheni, jouduin taas silmätysten tämän asian kanssa.
Alussa sain rakkautta, halauksia ja huomiota ja olin itseenikin tyytyväinen, hohdin loistin... ja voi miten rakanstinkaan sitä, joka rakasti minua... mutta hiipuuhiipuu puolin ja toisin...
Toki kumppanin vaihtaminen toi kuitenkin joitakin hyviäkin asioita, jotka eivät olleet mukana aiemmassa suhteessa. En tarkoita lapsia. Aivan muuta. Jotakin vaihtaessa menetin, mutta sain tilalle sellaista, joka kenties kantaa kuitenkin tätä suhdetta vielä toivottavasti kauan. Vaikka hiipuuhiipuu, en tästä silti halua pois. Hiipuisi se taas seuraavassakin suhteessa... olisi vain hetken hurmaa... kai? Mutta voihan siinä käydä niinkin, että toinen osapuoli nostaa kytkintä? Sehän sitten ratkaisisi tilanteen, vai?
Mekin ollaan nuoria, 27v. ollaan molemmat....Ja elämä on minusta tuntunut kuolettavan pitkältä ja raskaalta koko aikuisen elämäni.
On pakko kysyä, ootko Etelä-pohjanmaalta? Otsikosta vaan päättelin.....Mäkin kun oon entinen pohjalainen.....
Ni mää tulin tuolt mäkie ja kurvie takka ja lopult...
...pääryin pohjalaasee kuntaa...
E mä ny ni pal ol oppinu tät kielt, mut jotta o jään korva taa. Parhait ova sanaparre. Eritysest mä tykkäsi heti, ku sanotti, jot...
...asiat on piitkäs liemes
ja
...pese käret veres
ja
...pilkkumi
tai
...sinsalla
tai
...mihinä
tai
...lavitta (siit tul jo sanaharkka, ku mää olin tottunu, jot se o nii ku vanha-aja puupeti; mu mammast ain sanos ku pjää särk, jot heit pitkäkses toho lavittal ja perskule ku mää hermostusi, ku tääl Pohjamaal muu käsketti hakema lavitta; tottakai mää hermostusi, ku mil tämmöne heik naine yksi jotta lavitta hakke, kyl` lavitta hakemisse ny ain muutama kantaja tarvita... mut ei tarvittuka...
... Olis se ni mukava, ku pohjalaaset kirjottasivat pohjalaasii sanoi enemp näihi tekstehi vaik` ni ku välipalaks. Kui pohjalaane lukke Raamattu... sanok hää jot "Raavit", ku kaik deet o korvattu ärräl? Ratios ärrä korva kyl tee. Ja kui hemmetti tääl Pohjamaal "tuuloo"? Onk se joteki erimoine ku Etelä-Suomen tulee? Seki o hyvi sanottu, jot pohjalaane ei viihry Keski-Suomes tai Varsinais-Suomes mäkisis maisemis, ku "silmii tökkii", ku ovatte tottunu kattoma ja näkemä kauas lakeuksil... mää taas tykkäsi ens, jot e ol mittä, mitä katto, pelkkä tasast vaa...
Sit vast` murre meneki oikke jämeräks, ku mennä viel` etämäks ku misä mä my ole ollu... sit pistethä vielä hoota oikke urakal mukka mihi va *** saara *** sopima.
Kaikkea hyvää sinne!
Kun olin itse masentunut, huomasin ettei ollut mitään hyötyä hokea miehelle ettei hän välitä. Itseasiassa päin vastoin, hän alkoi uskoi ettei välitä minusta riittävästi.Ajauduimme asiasta usein riitaan. Sitten päätin muuttaa taktiikkaa, itkiessäni sanoin hänelle että kaipaan kovasti syliin ja että rakastan häntä mutta en osaa osoittaa sitä. Selitin, etten tiedä mikä minua vaivaa, tai miksi en voi lopettaa itkemistä. Lisäksi aloin kertoa hänelle, että hänen lohdutuksensa helpotti oloani ja tuntui hyvältä.
Lääkkeet vievät seksihalut, oletteko huomanneet? Se jos joku voi loukata puolisoa, mutta huomasin että tässäkin puhuminen auttaa.
Puolison on mahdotonta ymmärtää mitä masennus on, etenkin jos ei ole sitä kokenut. On siis meidän tehtävämme yrittää selittää, se helpottaa varmasti puolisoakin. Oma mieheni ei välillä halunnut kuunnella ollenkaan, hän ei halunnut ajatella masennusta yhtä usein kuin se pyöri minun mielessäni. Eikä hän aina ymmärtänytkään ja turhautui siitä. Mutta parisuhde ei vaihtamalla parane! Vanha puoliso tuntee sinut paremmin ja jos on jaksanut näin kauan, todennäköisesti haluaisi käsittää paremmin oloasi.
Oman kokemukseni miukaan puhuminen todella auttaa! Ja se, että yritin välillä lopettaa oman oloni märehtimisen, ainakin mieheni kuullen. Yritin ottaa häntä ja hänen tarpeitaan huomioon, välillä aika huonolla menestyksellä tosin, masentuneen on vaikea osoittaa huomiota itsensä ulkopuolelle.
Vaikuttaako tämä järkevältä/kokeilemisen arvoiselta? Oletteko täysin erimieltä kanssani näistä asioista? Kuulisin mielelläni ajatuksia aiheesta!
Mua ihmetyttää aina tuo, kun jotkut masentuneet sanovat rakastavansa. En minä ainakaan voi niin sanoa, silloin tällöin vain olen voinut, en enää. Tarkoitan sitä, että kuinka voi tuntea niinkin positiivisen tunteen kuin rakkaus silloin kun kovasti masentaa?
Multa lääkkeet vei kaikki muutkin kuin seksihalut. Mua ei jaksa kiinnostaa mikään.Eikä auta syli eikä lohtu. ja varmasti oon raskas kumppani, kun olo on koko ajan surkea, eikä mitään positiivista oo olemassa eikä mielenkiintoa mihinkään paitsi televisioon ja internettiin. Hirveä olla kun ei pysty vastaamaan toisen hellyydenosoituksiin.
Mustakin tuntuu ettei mieheni välitä minusta. Se ei ajattele kuin omaa napaansa ainoastaan, tekee mitä huvittaa millonkin eikä pidä yhteisistä sopimuksista kiinni. Eikä se edes yritä muuttaa tapojaan, oon kai väärä ihminen kun en jaksa hyväksyä sitä ettei se kunnioita ja arvosta minua tarpeeksi.Kaiken lisäksi oon ollu täällä vieraalla paikkakunnalla niin yksin ja unohdettu. Mulla ei oo täällä lähellä ketään kavereita, jotka tulis kyläilemään ja vois mennä vastavierailulle.Oon tehny pahan virheen kun tulin tänne.
Tää suhde tuntuu olevan loppusuoralla, minä kun kuvittelin että tästä voisi jotain tulla. Mun elämä on täällä ja tässä, jos lähden, multa menee kaikki. En jaksa nyt ruveta rakentamaan uutta elämää itelleni, aloittaa tyhjästä.
Olen 45 vuotias ja nyt tuntuu että olen myös käyttänyt kaikki positiivisuusoptiot mitä sain syntymälahjaksi. Erosin viime kesänä 20 vuotisesta liitosta. Yksi syy oli että rakastuin toiseen mieheen. Luulin jo että sellaisia tunteita ei ole olemassakaan, mutta samalla aloin kärsiä masennuksesta. Kävi ilmi myöhemmin terapiakeskusteluissa että rakastuminen laukaisi myös kaikki muut tunteeni pintaan, kaikki ahdistukset ja surut joita olin pantannut lapsuudesta asti (alkoholistikoti), niinpä vajosin masennukseen kun muutin pois kodistani ja kun samalla selvisi että mieheni oli pettänyt minua kaiken aikaa liittomme aikana. Viime vuosi oli oikein tunteiden ilotulitusta varmaan voisi verrata jo maanis-depressiiviseen menoon.
Järkyttävintä tässä on että tämä rakastuminenkin menee tavallaan hukkaan (mies toisen oma) ja en usko enää tällaista tunneta tavoittavani muiden kanssa. Siksi sanon että on vaikea enää löytää uskoa tulevaisuuteen. Tiedän että minun pitäisi loppia löytämään iloa elämästä ilman muita ja rakastamaan itseäni (on se mahdollista aika ajoin), mutta voimat eivät tahdo riittää. Olenkin niinkuin vauva ja nukun päivisinkin jonkun tunnin.
Päivä kerrallaan kuljen ja yritän löytää pienen pieniä ilon aiheita ja pitää mielen tässä hetkessä. Jos pystyn kuvittelemaan itseni surulliseksi miksen myös iloiseksi. Voimia se vain vaatii, joten toivon voimia kaikille näiden asioiden kanssa painiville!
Kiitos teille kaikille viesteistänne. Mä palaan näihin vielä uudestaan myöhemmin ja jatkan keskustelua.Nyt ei ehdi.
Mun ei ois pitäny koskaan edes syntyä. Sama vaikka olisin kuollut, kun ei pysty elämään elämäänsä. Aina vain tekee vääriä valintoja ja epäonnistuu. Elämä valuu hukkaan...oon yks paska jonka kaikki hylkää. Aivoton ja arvoton, mulle saa syytää niskaan kaikenlaista sontaa, ja silti pitäis olla positiivinen. "Hei, kattokaa se on taas toi....kaadetaan sille saavillinen sontaa niskaan, ei se tajua mitään, ei se pahastu.Se on ihan pöljä." Mulle saa tehä vaikka mitä ilman huonoa omaatuntoa.