Tarvitsen kipeästi apua asiantuntijalta.

Nuo tuntemuksesi ovat aivan normaalia ikätasoistasi kehitystä. Teini-ikä on juuri tuollaista tuskien taivallusta, ensiaskeleita aikuisen tunnemaailmaan. Elämänkokemuksen myötä ne tasaantuvat, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Omat muistikuvani teini-iästä ovat yksinäistä ahdistusta ja suunnatonta vitutusta. Ja silti selvisin ilman ammattiapua.

Pitää vaan hyväksyä, että paskakin kuuluu elämään.

Vasta sitten kun itse olet vanhempi, ymmärrät että ei se maailma siihen kaatunutkaan ja vaikeudet ja ongelmat vahvistivat sinua. Siksi en sanokaan sitä enää sinulle, näet sen sitten itse.

Itse olen sinua 10 vuotta vanhempi, mutta muistan oman teini-ikäni ja tietysti sen surut. Kyllä sulla varmaan muuten menee suht hyvin, mutta suret vaan sitä tyttöä.. Ihan missä iässä vaan ihminen kokee sydänsuruja, mutta vielä enemmän nuorena kun ei ole elämänkokemusta. Itse olen itkenyt itseni uneen monen monta kertaa, nuorempana enemmän. Säälin itseäni, kaipasin toista, tunsin olevani hylätty ja arvoton.. Itkin tosiaan sen tyynyn kanssa jatkuvasti ja pitkiä aikoja. Mutta kun vain jaksoin odottaa, niin mulle alko sattuun hyviä asioita. En aina uskonu, että oon ne ansainnu, mutta sitten muistin kuinka olen itkenyt ja tuntenut pahaa oloa niiiiin paljon, että olen ansainnut sen hyvänkin.

Mulla oli kaksi sellasta poikaa, joita rakastin ihan silmittömästi. Ja sitten meni poikki. Sitten tuli pari sellasta, joiden kanssa erottiin sovussa, kun ei vaan käyty yhteen. Ei itkettänyt yhtään. Sitten tuli taas sellainen joka vei jalat alta ja surin ja ajattelin sitä parisen vuotta, vaikka olin jo parikymppinen. Joskus pari vuotta sitten itkin sitä vieläkin, silloin tällöin. Nyt oon kihloissa ja rakastan taas. Ja kaikista eniten rakastan nyt, vaikka en olisi niin voinut koskaan kuvitellakaan tapahtuvan.

Jos sä et kokisi noita sydänsuruja, sä et "kypsyisi" etkä kasvaisi aikuiseksi ja vastaanottamaan sitä oikeampaa ja kypsempää rakkautta.