Jos voin puhaltaa tuulen siipiesi alle, sen teen.
Jos voin kannatella lyhtyä pimeydessä puolestasi, teen senkin.
Kävellä hankeen polun, ohjata ja valvoa kaukaa, tukea ja kannustaa. Et ehkä tarvitse minua, ehkä ajatuksillani ei ole merkitystä, ehkä aikani ja voimani ovat hukkaan heitettyjä, mutta tiedäthän - en voi olla kukaan muu kuin hän, joka jo olen, ja tälläinen minä olen.
https://youtu.be/VjEq-r2agqc
Jos voin kannatella lyhtyä pimeydessä puolestasi, teen senkin.
Kävellä hankeen polun, ohjata ja valvoa kaukaa, tukea ja kannustaa. Et ehkä tarvitse minua, ehkä ajatuksillani ei ole merkitystä, ehkä aikani ja voimani ovat hukkaan heitettyjä, mutta tiedäthän - en voi olla kukaan muu kuin hän, joka jo olen, ja tälläinen minä olen.
https://youtu.be/VjEq-r2agqc
Vastaukset 31
Vanhimmat
Olen niin kosketettu...miten kauniisti ajateltu... Tuo halaus, haaveilin siitä aina ja edelleen. Minussa on se vika, etten voinut koskaan voinut jättää ajatusta halauksesta ja se kulkee mukanani edelleen jokainen päivä. Joka paikassa, kaikkialla on mukana hän. Miten voikaan tapahtua niin, en tiedä. En myöskään tiedä, kenelle viestisi osoitit, mutta kosketit samalla minuakin ja ymmärsin viestin tavallaan, omalla tavallani.
Hänen aikaansa arvostan, kaikki se kaunis... Muistan ajatelleeni, että tuossa miehessä on jotain hyvin kunnioitettavaa. Jotain erityisen arvokasta oli hänen suhtautumisensa muihin ihmisiin, miten se näkyi... en osaa eritellä. Ei mitään lipevää. Hänestä huokui arvokkuus, jota oli helppo yrittää polkea sen aitouden tähden, mutta mahdoton kukistaa...
Kun en olisi vain niin heikko, tarvitseva. Kunpa olisin vahvempi. En häilyisi epätoivon rajamailla. Kirjoituksesi herätteli ymmärrykseni, kiitos paljon siitä.
Eipä kestä. Ajattelin kirjoittaessani muuatta miestä, jolle en usko koskaan voivani kääntää selkääni.
Hyviä ajatuksia ja kaunis kappale, kun herkisti minutkin :).
Kaunista hentoa,
kelle kuuluu tuulet,
nuo onnesi huulet.
Mies, jota näen harvoin, mutta silti ajattelen päivittäin.
12 päivää nuorempi kuten jouluaatto ja loppiainen.
Hyvin samankaltainen, sopivasti eroavainen, omanlaisensa.
Merkki onnesta 11.12 oli omani,
sokaisi katseesi, niin iloisen sievästi,
niinpä tietysti, minä osasin ja mokasin.
Voisi sopia tuo aika...jos oikein muistan. Olen miettinyt muutenkin, että voisit olla hän. Se ei taida täällä selvitä, ajatus kuitenkin tuntui hyvältä.
Onko tuo päivämäärä vai kellonaika?
Päivämäärä taian,
ajattoman ajan,
loputtoman rajan.
Selvitä selvitä,
niin voisin selvitä
Muistan yhden joulukuun 11. päivän, mutta siitä on jo yli vuosi.
Mitä tapahtui sinulle tuolloin?
Saman sen päivän illan muistan,
nut kirjoitan tunteista nuista.
Kohtalokas joulukuu 2015... Miksi et kirjoita hänelle suoraan vai eikö sinulla ole hänen yhteystietojaan?
Siinähän se,
ilman sitä,
täällä tätä.
"Kohtalokas joulukuu 2015"
Niin ihana ja viekas.
En tiedä millainen tuo tilanne olisi - ettei voisi millään tavoin ottaa yhteyttä. Minulla on sentään jotain katoavia, ohimeneviä, satunnaisia hetkiä kun näen häntä. Ehkä aika armahtaa sinut tai sitten ei. Tunteisiin kun ei ole mitään selkeitä sääntöjä ja asemakaavoja.
Et ole hän. Ehkä olenkin helpottunut... kyllä se kaikki on historiaa jo. Olen koko ajan vähemmän kirjoitellut täällä vuoden vaihteen jälkeen. Enkä lue enää juurikaan viestejä. Tämä osui silmääni ja hyvä, kun tuokin asia varmistui. Vuosi 2015 ei sovi minuun mitenkään.
Vedän sinut synkästä virrasta, tartun ranteesta kiinni.
Enkä eksy pimeään metsään, haen vain syötävät sienet.
Hienoa, eiköhän kohta laiteta ideat poikimaan. Hyvää päivän jatkoa asiallemme toivoo tonttu.
Soittele niin katketaan tästä.
Soittaminen vaatisi kyllä tässä tilanteessa titaanin rohkeuden mitä minulla ei ole. Puhelimessa on myös niin helppo jäätyä ja päätyä olemaan hiljaa sekä puhumaan aidanseipäistä. Olen myös hiukan toivonut, että hän olisi kerrankin se yhteydenottaja ja osoittaisi siten ajattelevansa minua. Tähän asti se on ollut oikeastaan minä...
Jatketaan tästä mihin päästiin (korjaus)
Jatkoa Gabriel
Chilessä taustamuusikoilla ei mennyt ihan nappiin, mutta joskus käy niin.
https://www.youtube.com/watch?v=qsxFclkJlIw
Elämä on. Sinead parkakin unohtanut laulun sanat.
No mitä nyt tapahtuu? Vieläkö suukotellaan ja tehdään kivoja juttuja?
En tiedä mitä tarkoitat noilla jutuilla, mutta minä en kaipaa ketään sillä tavalla, mitä sinä ehkä haluat. Se on ollut eroavaisuus tässä tilanteessa koko ajan. En tunne enää tarvetta sellaiseen. Olen pahoillani, mutta en tee mitään sellaista vain siksi, että miellyttäisin jotain toista ihmistä.
"En tunne enää tarvetta sellaiseen. Olen pahoillani, mutta en tee mitään sellaista vain siksi, että miellyttäisin jotain toista ihmistä. "
Jos et osaa tai pyri miellyttämään toista ihmistä niin et osaa rakastaa.
Vieläkö? Eihän niin pitkälle ole edes edetty... Edes halauksen asteelle.
Kaikkein totuudenmukaisin vastaus tuohon mitä tapahtuu on kuitenkin tämä: kaikki jatkuu kuten ennenkin. Hän elää tyytyväisenä elämäänsä, tuskin ajattelee ja tuskin kaipaa, ja minä hukutan päiväni toteutumattomiin haaveisiin ja elän erilläni jo vähän kaikesta ja kaikista. Olen 36-vuotias, eikä kukaan ole koskaan rakastanut minua ja epäilen, ettei tule rakastamaankaan. Elämäni on kuin virtuaalitodellisuutta ilman läheisyyttä. Toisinaan minusta jo tuntuu siltä, että monikaan ei edes huomaisi jos katoaisin. Syvin tunne silti mitä tunnen on rakkaus. Se on kuin kirous. Tuntea niin syvästi ja niin vahvasti, säteillä kuin pieni aurinko, mutta yksin tässä kaikkeudessa. Elämäni on vain yksi loputon traaginen tarina muiden joukossa ja olen sen hiljalleen oppinut hyväksymään.
Voi ei tuo voi olla totta,
tunnen sinut jo täällä,
ja jos täältä lähtisin, ikävä tulisi,
tykkään oikeasti lukea sinua ja niin moni muukin.
Saati jos olisimme tavanneet aidosti,
kasvotusten olisit varmasti vielä vahvemmin,
mielessä, niin epäilen, että ketkä sinut okeasti tuntevat,
ostavat rikkautta sinulta.
Sisälläsi ja sinä olet suuri Rakkaus, joka on aarre kallis,
se on muiden ymmärryksen yli, siksi ehkä voit tuntea itsesi irtonaisena muista, niin ajattelen.
Tämä täällä on vain ajankulua, ei mitään todellista tai aitoa. Sanoja vailla painoarvoa.
Ja mikään ei ole oikeastaan niin vapauttavaa kuin voida ääneen myöntää, että elämäni on kaukana onnellisesta ja kauniista. Se on niin vaivatonta kirjoitella kauniita sanoja ja runoilla, mutta vaikeampaa on kohdata totuus. Itsepetostahan suurin osa viesteistä täällä on. Eletään haaveissa kollektiivisesti ja ruokitaan toinen toistemme harhoja siitä, että tuo maaginen toinen lukisi ja tunnistaisi, mutta vaikka näin tapahtuisikin niin mitä sen jälkeen? Miten monella olisi niin paljon pokkaa, että voisi tämän pohjalta tehdä jotain peliliikkeitä? Luulen, että aika harvalla ja varsinkin kun tuo aloite sälytetään toisen harteille sillä verukkeella, että oma arpa on jo heitetty kirjoittamalla tänne.
Helvettiähän tämä on. Toisinaan on mukavaa purkaa se hyvä tunne sanoiksi ja miettiä 'entäs jos', mutta itsekin olen elänyt tässä välitilassa jo yli vuoden ja vihaan itseäni tämän heikkouden vuoksi. Alan olla välillä jo niin helvetin kyllästynyt rakkauteen.
Vaikka elämäni on mitä on ja tilanne turhauttava niin tiedän yhä kuitenkin sen, että tunteeni ovat tallella. Vuosi 2017... Kirjoitan hänelle joka kuun 12. päivä kirjeen ja laitan sen talteen. Ehkä se auttaa enemmän kuin nämä palstat. Ehkä joku joskus ne lukee ja ymmärtää sen kaiken mitä olen kokenut, mitä olen tuntenut ja miten elämäni olikaan aivan toisenlaista kuin miltä se näyttikään päältä päin - tai ehkä vuonna 2018 minä poltan ne kirjeet vuoden vaihtuessa. Kuka tietää.
https://youtu.be/-SP1jq_2__o
Olen onneton koska minulla on ikävä sinua.