Sain parannuksen armon...

O-N_Nellinen kirjoitti:

Loppiaista vietetään luterilaisessa kirkossa sen muistoksi, kun kolme itämaan tietäjää saapui Betlehemin seimen äärelle. He seurasivat taivaalla loistanutta kirkasta tähteä, joka johdatti heidät Jeesus-lapsen luokse. Tuota kirkasta tähteä ja Jumalan rauhaa kohti kuiskasin minäkin eräänä loppiaisena vuosia sitten arkana kysymyksen: Saanko minäkin uskoa? Saanko kaikki synnit anteeksi, ne suurimmatkin? Kun ystäväni vielä toistamiseen saarnasi minulle synnit anteeksi vakuuttaen, että ne kaikista raskaimmatkin syntitaakat on annettu anteeksi, asettui Jumalan rauha sydämeeni. Näin loppiaisesta tuli päivä, jolla on kirkas merkitys elämässäni. Se oli tähtikirkas loppiaisen talvipakkanen ja pyhä, jolloin aivan suunnittelematta halusin matkata seuroihin kuulemaan Jumalan sanaa ja sain uskoa omalle kohdalleni kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä iloon, rauhaan ja vapauteen asti.

Monena loppiaisena sen jälkeen olen muistanut tuota kyseistä juhlapäivää ja sitä, miten Jumalan valtakunta kutsui minua yhteyteensä. Silloin olo on ollut levollinen ja suunta kirkkaana. Olen matkalla taivaaseen. Tässä joukossa haluan vaeltaa. Vuosien varrelle on mahtunut monenlaisia ajatuksia, epäilyksiäkin, mutta silloin olen hiukan hätääntyneenä hakeutunut tiiviimmin uskovaisten joukkoon. Yhteisistä keskusteluista näissä vaikeimmissakin tilanteissa olen saanut vahvistusta omakohtaiseen uskooni ja mieli on tyyntynyt. Usko on sama eilen, tänään ja huomenna. Tunnetilat saattavat vaihdella, mutta Jumalan sana on vakaa.

Juhlakausi ja uudelle vuosilukemalle siirtyminen palauttaa minut muistoissani aikaan, jolloin perheessämme myös aviopuolisoni sai parannuksen armon. Jonkin ajan kuluttua siitä omasta tärkeästä loppiaispäivästäni. Jo sitä ennen ehdin monesti iltarukouksessani pyytää taivaan Isää johdattamaan puolisoani Jumalan valtakuntaan. Minulla oli hätä hänen puolestaan. Kun hän sitten sai omalle kohdalleen uskoa synnit anteeksi, sydämeni melkein pakahtui riemusta. Muistan vieläkin, miten kirkkaana uskomisen aarre silloin hohti.

Uskovaisessa kodissa saatetaan kohdata tilanteita, joissa joku perheenjäsenistä on vieraantunut omakohtaisen uskon tunnustamisesta. Hän saattaa valinnoillaan osoittaa etääntymistä uskovaisen ihmisen pyrkimyksesta elää Jumalan tahdon mukaisesti. Tai hän ehkä kertoo uskonkamppailuistaan ääneen. Silloin tunnetilat saattavat vaihdella voimakkaastikin. Tulee hätä tuon läheisen ihmisen puolesta. Lukuisat rukoukset huokaistaan tuolloin Taivaan Isän suuntaan. Isä, anna hänelle Sinun rauhasi. Isä, älä jätä häntä yksin. Ja kyllähän me sisimmässämme tiedämme, että taivaan Isä on läsnä ja näkee sydämeemme. Voimme rukoilla ja luottaa rauhallisin mielin.

Tuon itselleni tärkeän loppiaisen jälkeen ajoimme ensimmäistä kertaa aikoihin uskovaisten perheystäviemme pihaan. Maisema oli luminen ja valoa täynnä. Talon ovi avautui, ja 4-vuotias poikamme, vielä r-kirjainta hakien, huusi jo pitkän matkan päästä autoltamme: Jumalan lauhaa! Se oli ensimmäinen kerta, kun saimme tervehtiä toinen toisiamme niin rakkailla sanoilla, sydämen tilaa kuvaten Jumalan rauhan toivotuksin. En unohda sitä hetkeä ikinä. Pienen poikani "Jumalan lauha" on kasvanut nuoren miehen mittaiseksi omakohtaiseksi uskoksi. Muistan häntä ja muita lapsiani, jo aikuiseksikin varttuneita, iltarukouksessani nöyränä. Isä, pidä heidät lähelläsi.

Myös sinä, elämän turvasatamaa etsivä tai uskossasi epäilysten kiusaama, sinulla on Jeesuksen sovintotyön tähden lupa uskoa syntisi anteeksi ja saada sydämeesi Jumalan rauha.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä