Taitoluistelijoiden psyyke

Luin erään luistelijan blogia ja kavahdin kun tyttö kirjoitti vaikean kauden jälkeen (ja ilmeisesti nyt lopetti luistelun): "Ei pakotusta, ei paineita, ei odotuksia, ei rahahuolia, ei pelkoa unettomuudesta, ei enää stressiä painosta ja ulkonäöstä. En halua enää olla onneton luistelun takia. Luistelu ei saa enää määrittää sitä mitä oon ihmisenä. Urheilijoilla identiteetti muodostuu niin hurjan paljon siitä suorituksesta ja siitä mitä on urheilijana, ei niinkään ihmisenä."
Miten urheilija joutuu tähän tilanteeseen? Eikö valmentajien pitäisi ensisijaisesti huolehtia ihmisten henkisestä jaksamisesta? Elämää on urheilun jälkeen vai halutaanko nuoret ajaa loppuun kunnianhimoisten valmentajien toimesta? Onko meillä psyykkistä valmennusta seuroissa, tekevätkö valmentajat yhteistyötä psyykkareiden kanssa, miten huippuluistelijoista pidetään huolta? Tällaista lajiako lapsemme harrastavat missä ajetaan täysin loppuun niin henkisesti kuin fyysisestikin? Onko tämä ammattitaitottomuutta vai välinpitämättömyyttä?

Tällaista lajiako lapsemme harrastavat missä ajetaan täysin loppuun niin henkisesti kuin fyysisestikin?
Ollaan asian ytimessä.
Jos urheilijan tukijoukot lähinnä perhe ei ole hereillä niin mitä vaan uskomatonta voi sattua. Urheilija on siinä keskiössä kun Liitto,Seura, Valmentaja lyttäävät tämän jonkun aktiivisen vanhemman masinoidessa koko asian. Siinä saa sitä Suomalaista henkistä valmennusta kun kaikki kääntävät selkänsä. Ainoastaan pappi puuttuu. TV ruutu tuo kauniin kuvan lajista jonka huipulla on vain parhaat perseennuolijat.

Inhottavaa ja surullista. Luistelijoille kasataan aivan kohtuuttomia paineita, liitto kiristää koko ajan silmukkaa huippuluistelijoiden vaatimusten kanssa. Jopa maajoukkueluistelijoiden on vaikea pitää paikkansa vaatimusten edessä. SM-tasolle pääseminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Ei siinä psyykkarit tai henkiset valmentajat auta jos taidoissa tulee raja vastaan tai rahat loppuu. Perseennuolentaa ja pohjaton kukkaro, siinä avaimet huipulle.

Sen lisäksi, että tämä 'hieno' laji on sekä fyysisesti että henkisesti kuormittava, sen sääntö- ja ikäpykälät ovat jatkuvasti muokanneet kilpailusuoritusta ja harjoittelua HYPPYPAINOTTEISEMPAAN suuntaan. Myöskään ikärajoja ei ole 'NOSTETTU' vaikka niin pitäisi tehdä: rasitusvammojen ja psyykkisen oireilun kannalta kannattaisi viivästyttää rajuin harjoitteluvaihe selkeästi yli murrosiän - nähdään samalla kuka pystyy oikeana NAISENA ja NAISEN kokoisena (yli 16, miksei vaikka yli 17 v) harjoittelemaan ja tekemään suorituksia.

Tuntuuhan se nimittäin aika rajulta kun 13-15 vuotiasta pitää viedä / tarjota PSYYKKISTÄ valmennusta säännöllisesti.

Täydellisyyttä tavoitellaan, kuinka moni sitä kestää? Vanhempien kannattaa tarkkailla lastaan, siinä vaiheessa kun rupeaa kiukuttamaan , ja varsinkin itkettämään ja raivostuttamaan usein, niin herätäänkö siellä kotona niistä unelmista ?

Ulkomaillahan moni myös putoaa pois, mutta kuulemmeko me niistä tuhansista venäläisistä, amerikkalaisista, kanadalaisista, ja japanilaisista, tod.näk. emme koskaan.

Olipa kerran hieno - mutta nykyään sairas - laji ?

Haluaisin todella kuulla näitten loppuun palaneitten entisten luistelijoiden kommentteja. Anni Järvenpää, ei vielä lopettanut, kuvaili oloaan lehtiartikkelissa että kaipaa omaa iloista itseään. On se hirveää, jos nuoren ihmisen elämästä imetään ilo pois ja homma on pelkkää suorittamista. Millaista koulutusta nämä nk. huippuvalmentajat saavat ja mitä ovat itse taustoiltaan? Entisiä (epäonnistuneitako?) luistelijoita? Hehän ovat nk. ammattivalmentajia mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Hyvä keskustelunavaus. Kun tätä palstaa on jonkun vuoden seurannut, niin ei ihmetytä se, että luistelijat palavat loppuun. Koskaan ei luistelun taso ole hyvä, aina on kaikki surkeasti. Haikaillaan menestyksen vuosia, mutta kuitenkin haukutaan niitä, jotka sen menestyksen tekivät. Joskus ehkä nähdään joku pikkutyttö tulevaisuuden lupauksena, mutta parin vuoden päästä sekin lytätään kun ei olekaan mennyt tarpeeksi eteenpäin. Jos meno kentän laidalla on samanlaista kuin tällä palstalla, niin sääliksi käy luistelijoita.

Sen lisäksi, että tämä 'hieno' laji on sekä fyysisesti että henkisesti kuormittava, sen sääntö- ja ikäpykälät ovat jatkuvasti muokanneet kilpailusuoritusta ja harjoittelua HYPPYPAINOTTEISEMPAAN suuntaan.
Lajihan on taitoluistelu. Siihen kuuluu niin perusluistelu, piruetit, askelsarjat mutta myös hypyt. Jos niitä ei osata opettaa tulee näitä vammoja.Korkean vapaajalan kaikki ymmärtävät ettei sukkula pysy kasassa joten vaikeimpia hyppyjä ei voi viedä eteenpäin. Nuoret oikein odottavat jotta pääsevät harjoittelemaan vaikeimpia elementtejä. Valitettavan harvassa näkee entisten huippujen valmentamassa tulevia lupauksia. Seurat palkkaavat mieluummin niitä tätisarjan valmentajia joilla ei ole omaa riittävän korkeaa urheilu taustaa. Liitto odottaa että joku seura tuottaa jonkun lupauksen ja alkaa hypettämään sitä tekemättä itse mitään.
Nautitaan lajista ja odotetaan uusia Jennejä, Kiiroja ja muistetaan että laji kuuluu myös pojille

Otsikossa 'psyyke' käsitetään aika usein ongelma-asiana joka koskettaa yhä nuorempia luistelijoita, viimeistään murrosikäisiä.

Taitoluistelu on ikä-näkökulmasta viimeisten vuosien aikana 'tullut' yhä nuoremmaksi ja nuoremmaksi eli varhaisemmaksi lajiksi. Syypäitä tähän ovat ISU (Kans.Väl.Luisteluliitto) ja jokaisen maan kansallinen luisteluliitto , Suomessa STLL. Perusteena tähän se, että VAIKKA PSYYKKISEN ja FYYSISEN (rasotusvammakierteet) YLIRASITUKSEN on varmasti jokainen liitoissa työskentelevä tiedostanut, niin liitot eivät ole tehneet mitään sen hyväksi, että ikärajoja eri kisasarjoissa olisi nostettu, päinvastoin.

Juuri ylirasitusriskistä johtuen taitoluisteluun olisi hyvä palauttaa 'vanhat kunnon ikärajat : varsinkin Kans.väl.- ja Sm-sarjoissa, SM-naisiin pääsisi aikaisintaan vasta 18 vuotiaana, ja SM-junioreihin aikaisintaan 16 vuotiaana.

Tämä muuttaisi lajin luonnetta terveempään suuntaan.

Kiira Korpi avautuu melko suoraan aiheeseen liittyen http://mtkl.fi/kiira-korpi-ahdistus-vei-ilon-urheilusta-elamasta/