Mä olen alusta asti melkein uskonut siihen että voin taistella ja päästä paniikista, menisi ikuisuus jos kaiken alusta asti selittäisin, mutta sillei pääpiireittäin se menee jotenkin näin:
2002 kesällä se kaikki alkoi. Tuli huimauskohtauksia heti kun menin ovesta ulos. Oireet pahenivat eikä kukaan ymmärtänyt mistä oli kyse, öisin huusin ja itkin, äiti joutui aina tulemaan viereeni ja silitteli ja jutteli minulle kunnes taas nukahdin.
2003 vuoden alussa aloitin citalopramin. Siitä alkoi muutaman viikon helvetti, oireet tuplaantuivat jos se siinä vaiheessa oli edes mahdollista, koko maailma oli kuin olisin helvetissä asunut. Lääkäri melkein kirjoitti jo minulle lähetteen suljetulle osastolle lepäämään, ajatteli että olisin ollut sen lääkkeenaloitusajan sairaalassa, mutta minä päätin olla vahva ja kuin ihmeen kaupalla taistelinkin ja muutamassa kuukaudessa alkoivat oireet helpottamaan. Terapiassa kävin koko ajan syksystä 2002.
2003 kesällä löysin ihanan poikaystävän jonka kanssa olen tälläkin hetkellä yhdessä. Ilman häntä, en tiedä missä olisin. Ehkä suljetulla osastolla?
Neuvon kaikkia pysymään tiiviisti läheisten kanssa. Älkää vetäytykö syrjään kuten minä aluksi tein!
2003 kesä meni ihan okei, aloin taistelemaan paniikin kanssa, koska sain voimia poikaystävästäni ja halusin näyttää hänelle että pystyn normaaliin elämään.
2003 syksyllä jatkoin edelleen kovaa taistelua, lähdin toteuttamaan asioita joita pelkäsin, kohtasin pelkojani.
2004 vuoden ajan kävin kovaa taistoa itseni kanssa, poikaystävän, lääkkeen ja terapian avulla. Pääsinkin sitten viimein 2004 syksyllä aloittamaan psykoterapian, kyllä se on mukavaa ollut, ensin luulin että olen hullu jos menen sinne, mutta ei, minähän olen terve kun haluan parantua!
2004 joulukuussa muutin kotoa sekä lääkkeen lopetin hieman ennen joulukuuta, silloin se kolahti, tajusin että olenhan jo melkein parantunut paniikkihäiriöstä, en tarvitse mitään pillereitä selvitäkseni normaalista elämästä. Enää satunnaisia ahdistuksia, niihinkin on omat syynsä, enää paniikki ei tule tuosta vaan, enään en pelkää julkisia kulkuvälineitä, en pelkää olla yksin, pystyn toimimaan lastenhoitajana. Tuntuu mahtavalta, en koskaan kuvitellut pystyväni työhön tai edes bussilla matkustamiseen. Öisin yksin nukkuminen on edelleen vaikeaa. Toivon sen helpottavan ajan kanssa ja varmasti helpottaakin kun vain saisin tehtyä sen päätöksen.
Uskoakseni minulla oli paniikkihäiriö pahimmasta päästä. Varmasti osa paniikkia on vielä jäljellä ja varmasti osa paniikista on aina osa minua. Mutta olen päättänyt että voin elää sen kanssa, en anna sen hallita, minä hallitsen, minä teen kuten parhaaksi näen.
Voimia teille kaikille. Uskon että meillä kaikilla on mahdollisuus, meillä kaikilla on todellakin mahdollisuus elää ja olla normaaleja jos vain ymmärrämme itseämme ja osaamme käsitellä tunteitamme, ellemme osaa, se täytyy oppia.
2002 kesällä se kaikki alkoi. Tuli huimauskohtauksia heti kun menin ovesta ulos. Oireet pahenivat eikä kukaan ymmärtänyt mistä oli kyse, öisin huusin ja itkin, äiti joutui aina tulemaan viereeni ja silitteli ja jutteli minulle kunnes taas nukahdin.
2003 vuoden alussa aloitin citalopramin. Siitä alkoi muutaman viikon helvetti, oireet tuplaantuivat jos se siinä vaiheessa oli edes mahdollista, koko maailma oli kuin olisin helvetissä asunut. Lääkäri melkein kirjoitti jo minulle lähetteen suljetulle osastolle lepäämään, ajatteli että olisin ollut sen lääkkeenaloitusajan sairaalassa, mutta minä päätin olla vahva ja kuin ihmeen kaupalla taistelinkin ja muutamassa kuukaudessa alkoivat oireet helpottamaan. Terapiassa kävin koko ajan syksystä 2002.
2003 kesällä löysin ihanan poikaystävän jonka kanssa olen tälläkin hetkellä yhdessä. Ilman häntä, en tiedä missä olisin. Ehkä suljetulla osastolla?
Neuvon kaikkia pysymään tiiviisti läheisten kanssa. Älkää vetäytykö syrjään kuten minä aluksi tein!
2003 kesä meni ihan okei, aloin taistelemaan paniikin kanssa, koska sain voimia poikaystävästäni ja halusin näyttää hänelle että pystyn normaaliin elämään.
2003 syksyllä jatkoin edelleen kovaa taistelua, lähdin toteuttamaan asioita joita pelkäsin, kohtasin pelkojani.
2004 vuoden ajan kävin kovaa taistoa itseni kanssa, poikaystävän, lääkkeen ja terapian avulla. Pääsinkin sitten viimein 2004 syksyllä aloittamaan psykoterapian, kyllä se on mukavaa ollut, ensin luulin että olen hullu jos menen sinne, mutta ei, minähän olen terve kun haluan parantua!
2004 joulukuussa muutin kotoa sekä lääkkeen lopetin hieman ennen joulukuuta, silloin se kolahti, tajusin että olenhan jo melkein parantunut paniikkihäiriöstä, en tarvitse mitään pillereitä selvitäkseni normaalista elämästä. Enää satunnaisia ahdistuksia, niihinkin on omat syynsä, enää paniikki ei tule tuosta vaan, enään en pelkää julkisia kulkuvälineitä, en pelkää olla yksin, pystyn toimimaan lastenhoitajana. Tuntuu mahtavalta, en koskaan kuvitellut pystyväni työhön tai edes bussilla matkustamiseen. Öisin yksin nukkuminen on edelleen vaikeaa. Toivon sen helpottavan ajan kanssa ja varmasti helpottaakin kun vain saisin tehtyä sen päätöksen.
Uskoakseni minulla oli paniikkihäiriö pahimmasta päästä. Varmasti osa paniikkia on vielä jäljellä ja varmasti osa paniikista on aina osa minua. Mutta olen päättänyt että voin elää sen kanssa, en anna sen hallita, minä hallitsen, minä teen kuten parhaaksi näen.
Voimia teille kaikille. Uskon että meillä kaikilla on mahdollisuus, meillä kaikilla on todellakin mahdollisuus elää ja olla normaaleja jos vain ymmärrämme itseämme ja osaamme käsitellä tunteitamme, ellemme osaa, se täytyy oppia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minullakin on vuosiavuosia ollut paniikkihäiriö. Käyn nykyisin psykologilla ja syön lääkkeitä.
Oireet ja olo ei meinaa vaan helpottaa.
Minkälaisia oireita sinulla oli? Entä minkälaisia haittavaikutuksia sait lääkkeistä?
Täk :)
Mä en voinut mennä edes ovesta ulos ku alko huimaan ja pelottaan, tuli hirveitä paniikki/kuoleman pelko kohtauksia. Ne oli ihan hirveitä. Sillo ku alotin lääkityksen kaks viikkoa oli niin syvältä. Mä itkin ja raivosin, taistelin elämän ja helvetin välillä. :/