Hei kaikki!
Oon tosi huolissani siskostani. Hän on aina ollut tosi ujo mutta nyt tuntuu että se pilaa hänen elämänsä. Toivon että teillä olisi jotain vinkkejä miten voisin häntä auttaa. Hän ei suostu puhumaan ujoudestaan ja sen tuomista ongelmista enkä osaa asettua hänen tilaansa koska itse olen täysin vastakohta; sosiaalinen, puhelias ym.
Mun siskolla oli pienenä puhevika joka parantui puheterapeutilla, jossa hän kävi pitkään. Muistaakseni vika on poissa kun hän aloitti ala-asteen. Tällä puhevialla on kuitenkin varmasti osuutta siihen että hän "pelkää" vieraille ihmisille puhumista.
Hän on nyt yli 20-vuotias nyt ja on asunut kohta pari vuotta yksinään. Hän jätti koulunsa kesken koska ei pystynyt esiintymään edes pakollisten ryhmätöiden vertaa. Luokan edessä puhuminen tuntui ylivoimaiselta. Nyt ei enää "kiinnosta" kuulemma hakea kouluun, tiedän että syynä on se sosiaalisten tilanteiden pelko.
Töihin ei halua hakea koska sosiaalisiin tilanteisiin joutuisi sielläkin.
Vanhempani vievät hänelle päivittäin valmiin ruoan koska hän ei voi mennä kauppaan itse. Ei kuulemma "kehtaa". Hän ei halua joutua siihen tilanteeseen että pitäisi puhua myyjälle.
Hänellä on muutamia kavereita mutta suurin osa on kaikonnut juuri sen epäsosiaalisuuden vuoksi kun häntä ei saa mihinkään mukaan.
Tietysti hänellä on myös äärimmäisen huono itsetunto.
Musta tuntuu että hänen tulevaisuus menee ihan hukkaan koska hän ei saa opiskeltua itselleen ammattia eikä saa sitten myöskään töitä. Se on tosi suuri harmi koska hän on fiksu tyttö.
Mua oikeasti pelottaa kuinka hänen käy sitten kun vanhemmat ei ole enää auttamassa, ei hän selviä jokapäiväisestä elämästään!
Mun sisko ei suostu puhumaan mulle tästä aiheesta, en pysty auttaa häntä mitenkään! Auttakaa te jotka ymmärrätte mahdollisesti mitä hänen mielessä liikkuu. Onko kellään teistä samantyylisiä "ongelmia" mitä juuri kuvailin? Osaisitteko neuvoa miten voisin lähestyä häntä tai mitä mun pitäisi tehdä että voisin auttaa häntä pääsemään tuosta ujoudesta?
Mua pelottaa että hänelle käy vielä huonosti jos kukaan ei osaa auttaa. Itse hän ei osaa hakea apua, hän on niin sulkeutunut!
Uskoisin että hän on todella onneton ujoutensa takia, mua myöskin pelottaa se että hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia. Hän on suurinpiirtein aina masentunut mutta kysyttäessä syytä hän sanoo ettei tiedä. Eikä halua puhua.
Olen tosi kiitollinen jos joku voisi auttaa mua auttamaan siskoani! Kaikki vinkit, ajatukset ja kokemukset olisi tervetulleita. Kiitos jo etukäteen!
Oon tosi huolissani siskostani. Hän on aina ollut tosi ujo mutta nyt tuntuu että se pilaa hänen elämänsä. Toivon että teillä olisi jotain vinkkejä miten voisin häntä auttaa. Hän ei suostu puhumaan ujoudestaan ja sen tuomista ongelmista enkä osaa asettua hänen tilaansa koska itse olen täysin vastakohta; sosiaalinen, puhelias ym.
Mun siskolla oli pienenä puhevika joka parantui puheterapeutilla, jossa hän kävi pitkään. Muistaakseni vika on poissa kun hän aloitti ala-asteen. Tällä puhevialla on kuitenkin varmasti osuutta siihen että hän "pelkää" vieraille ihmisille puhumista.
Hän on nyt yli 20-vuotias nyt ja on asunut kohta pari vuotta yksinään. Hän jätti koulunsa kesken koska ei pystynyt esiintymään edes pakollisten ryhmätöiden vertaa. Luokan edessä puhuminen tuntui ylivoimaiselta. Nyt ei enää "kiinnosta" kuulemma hakea kouluun, tiedän että syynä on se sosiaalisten tilanteiden pelko.
Töihin ei halua hakea koska sosiaalisiin tilanteisiin joutuisi sielläkin.
Vanhempani vievät hänelle päivittäin valmiin ruoan koska hän ei voi mennä kauppaan itse. Ei kuulemma "kehtaa". Hän ei halua joutua siihen tilanteeseen että pitäisi puhua myyjälle.
Hänellä on muutamia kavereita mutta suurin osa on kaikonnut juuri sen epäsosiaalisuuden vuoksi kun häntä ei saa mihinkään mukaan.
Tietysti hänellä on myös äärimmäisen huono itsetunto.
Musta tuntuu että hänen tulevaisuus menee ihan hukkaan koska hän ei saa opiskeltua itselleen ammattia eikä saa sitten myöskään töitä. Se on tosi suuri harmi koska hän on fiksu tyttö.
Mua oikeasti pelottaa kuinka hänen käy sitten kun vanhemmat ei ole enää auttamassa, ei hän selviä jokapäiväisestä elämästään!
Mun sisko ei suostu puhumaan mulle tästä aiheesta, en pysty auttaa häntä mitenkään! Auttakaa te jotka ymmärrätte mahdollisesti mitä hänen mielessä liikkuu. Onko kellään teistä samantyylisiä "ongelmia" mitä juuri kuvailin? Osaisitteko neuvoa miten voisin lähestyä häntä tai mitä mun pitäisi tehdä että voisin auttaa häntä pääsemään tuosta ujoudesta?
Mua pelottaa että hänelle käy vielä huonosti jos kukaan ei osaa auttaa. Itse hän ei osaa hakea apua, hän on niin sulkeutunut!
Uskoisin että hän on todella onneton ujoutensa takia, mua myöskin pelottaa se että hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia. Hän on suurinpiirtein aina masentunut mutta kysyttäessä syytä hän sanoo ettei tiedä. Eikä halua puhua.
Olen tosi kiitollinen jos joku voisi auttaa mua auttamaan siskoani! Kaikki vinkit, ajatukset ja kokemukset olisi tervetulleita. Kiitos jo etukäteen!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kyllä se tyttö pitäs saada jonnekki. Liikkumaan ensin edes ulkosalla. Sun pitää vaikka väkisin puhua sille. Sano ett mitä sitte vaikka se pelkää..ei kai sen elämä voi olla huonompaa kuin nyt. Suggestoterapeutti ois hyvä paikka jos sinne uskaltautuu.
Tilanne vaikuttaa aika pahalta ja muuttuu aina vain pahemmaksi mitä kauemmin siskosi möllöttää yksinään neljän seinän sisällä. Kannattaisi ehkä kysyä neuvoa joltain ammattilaiselta sillä likka on todellakin pakko saada hoitoon, ei kenenkään pää kestä tuollaista erakkoelämää kovin kauan. Ja pakkohan siskosi on oppia huolehtimaan itse asioistaan, jos ei edes kaupassa käynti onnistu niin miten sitten virastoissa asioiminen yms?
Mun mies on kanssa jännittäny paljon sosiaalisia tilanteita ja esim. oksennellu ennen sitä h-hetkeä eikä oo tykänny puhua ihmisten kanssa esim. puhelimessa. Nyt on tapahtunu parin vuoden sisällä tosi paljon kehitystä tässä asiassa.
Ekana mun tuli mieleen, että rohkaisu ja toisen kanssa myötäeläminen varmaan auttais asiaa niin kuin meidän tilanteessa. Kerro, että sä olet apuna ja vaikka lähdet hänen kanssa kahdestaan kauppaan niin, että sä hoidat puhumisen tai vaikka meette terapeutin vastaanotolle. Jos tapahtuu yksikin askel eteenpäin minkä sun sisko on uskaltanu ottaa (esim. vähän uloslähtö) niin kehu häntä. Huono itsetunto tarvii aika paljon toisten tsemppausta. Miten ihminen tietää, että häntä rakastetaan jos kukaan ei sitä sano ääneen? Vähän sama juttu.
Kun on edes jotain uutta uskaltanu tehdä ja siihen tottuu (esim. et ootte vaikka kuukauden käyny kahdestaan kaupassa) niin sit vois laajentaa aluetta ja hän vois vaikka sanoo pari sanaa itse kaupassa tehdä jotain muuta; vaikka mennä leffaan ja pitää "hauskaa". Eli et elämään tulee jotain hyötyä ja positiivisia fiiliksiä kun on uskaltanu tehdä jotain.
Kerro sitten kuinka ylpeä olet sun siskosta kun hän on menny eteenpäin valtavasti. (vaikka sulle ja mulle kauppaan meno ei oo valtava asia niin hänelle se tod.näk. on ja vois luulla, että se helpottaa häntä jos toinen aidosti uskoo, että se on ollu kamppailu päästä siihen asti)
Vaikka mun miestä on välillä ärsyttäny se, että olen kehunu ja siitä on tuntunu, että mä puhun välillä kun pikkulapselle niin silti huomaan, että hän tykkää saada hyvää palautetta ja saa sen kautta lisää itseluottamusta. Ja mun mies onkin sanonu, että sitä ei jaksa kuunnella jos toinen sanoo aina vierestä "no olisit tonki voinu sanoo vähän paremmin ja et nyt vois puhuu vähän selvemmin ja mitäs ihmeellistä siinäkin on, senkun meet ja teet...". Jos tavallaan "haukkuu" toista siinä mikä hänelle on vaikeeta ihminen tulee entistä aremmaks.
Jos tulee joku tilanne, mitä mun mies jännittää ja haluis olla menemättä siihen niin tsemppaan sitä ja sanon, että "muistatko kun sä selvisit siitä ja siitäkin tilanteesta tosi hyvin, ei tää oo sen ihmeellisempi".
Tietty näissä asioissa kannattaa muista aina armo muita kohtaa ja muistaa, et ihmisiähän me kaikki vaan ollaan ja jokainen tekee joskus mokia. Perinpohjasesti ihminen haluaa, että joku rakastaa häntä sellaisenaan mitä hän on, ja että häntä ei yritetä koko ajan muuttaa ja häneltä ei vaadita täydellistä käyttäytymistä. Sen takia aluksi yhteinen toiminta voiskin olla siltä kannalta että "mä haluan auttaa sua, jotta sun arkipäivä sujuu helpommin. Tehdään yhdessä näitä asioita" ja kun toinen uskaltaa tehdä jo jotain niin hän huomaa itse muuttuneensa.
Toivon teidän tilanteeseen kaikkea hyvää ja tosi mahtavaa, että huolehdit noin siskostasi!
Piti vielä sanoa, että kerro sun siskolle, että hän pystyy muuttumaan; ihminen ei ole samanlainen koko elämänsä ajan. Jos nuorena on ujo niin tulevaisuus ei silti oo kuolemaan tuomittu vaan ihminen pystyy muuttumaan.
Ja kehu hänen muita ominaisuuksia: luonteenpiirteitä, ulkonäköä, jotain taitoa mikä hänellä on/on ollut ennen ym.
Niin ja tietysti kaikkein paras konsti auttamisessa on toisen puolesta rukoilu, et Jeesus saa muuttaa häntä ja elämäntilannetta.
olet tosi hyvin neuvonut ihmistä joka apua tarvitsee sinulle kaikkea hyvää elämääsi, kuin myös siskoksille
Kiitos teille kaikille jotka vastasitte. Tiedän itsekin että siskoni täytyy saada apua mahdollisimman pian ennenkuin hän eristäytyy täydellisesti. Tilannehan on ollut paha jo useamman vuoden, mutta tuntuu muuttuvan koko ajan pahempaan suuntaan. Siksi mulla on nyt todella suuri huoli, pelkään että hän menettää tätä menoa otteen elämästä kokonaan. Ja hänellä voisi olla hyvä tulevaisuus; hän on fiksu tyttö, todella hyväsydäminen ja arvot kohdallaan. Ei valehtele eikä puhu kenestäkään pahaa, edustaa melkeinpä harvinaisia arvoja nykymaailmassa.
Olen kokeillut hänen kanssaan vaikka mitä toimintatapoja. Olen yrittänyt puhua ystävällisesti, selittää kuinka olen huolissani ja kertonut että haluan auttaa häntä pääsemään eroon ujoudesta. Mutta kun aiheesta pitäisi puhua,hän lukkiutuu täysin. Ei suostu sanomaan MITÄÄN. Jossain vaiheessa äiti maksoi hänelle jonkun "hypnoosi-terapeutin" kun saivat jostain päähänsä että sellainen voisi poistaa sen sosiaalisten tilanteiden kammon. Mun sisko kävi siellä yhden kerran, ei kertonut millaista siellä oli, sanoi vain ettei siitä ole hänelle hyötyä.
Hänellä ei siis tosiaan ole pelkkä esiintymis-kammo, vaan yleisesti sosiaalisten tilanteiden kammo. Kaupassa ja virastoissa käyminen, koulussa tai töissä käyminen, kaikki tilanteet joissa hänen pitäisi pystyä puhumaan ihmisille.
Hän tietää että haluaisin auttaa mutta eikö hän sitten halua apua vai eikö pysty vain avautumaan kun ei suostu puhumaan aiheesta edes mulle?
Tosiaan, erilaisia tapoja olen häneen kokeillut eikä mikään tunnu toimivan. Olen puhunut ystävällisesti, olen itkenyt, olen jopa raivostunut joskus turhautuessani mutta mikään ei "laukaise" häntä puhumaan. Tuntuu etten voi millään ymmärtää mitä hänen päässään liikkuu enkä osaa lähestyä häntä oikein vaikka mitä yrittäisin. Välillä turhaudun ja tekisi mieli antaa vain periksi. Mutta en voi sitä tehdä. Ehkä mun vanhemmat on jo tavallaan antaneet periksi, minä en voi sitä tehdä.
Nimimerkki Vaimo:
Kiitos todella paljon kun kerroit mulle omakohtaisesta kokemuksestasi. Yhteistä löytyi muuten sekin että mun sisko jännitti niin paljon koulun loppuessa sitä kun hän joutui hakemaan todistuksen salin edestä, että hän oksenteli ennen sitä. Eikä siinä tilanteessa tarvitse edes puhua muuta kuin "kiitos".
Sain sulta hyviä vinkkejä. Myötäeläminen tuntuu välillä vaikealta koska en ymmärrä miltä ylitsepääsemätön ujous tuntuu ja siskoni myös tietää sen. Hän on ehkä tavallaan aina nuorempana jäänyt mun varjoonikin tietyllä tapaa koska minä olin aina esillä, puhelias ja "suosittu".
Voisin tosiaan kokeilla lähteä niin perus-asioista että rupeaisin käymään hänen kanssaan kaupassa. Sekin tulee vaatimaan töitä. Jos haen hänet joskus kylään ja käyn matkalla kaupassa, aina kysyn tuleeko hän mukaan eikä kertaakaan ole tullut, odottaa aina autossa. Joskus on suostunut sen verran sanomaan että "häntä hävettää" tai "ihmiset katsoo". Itsetunto on siis todella huono ja ilmeisesti hän häpeää ulkonäköään myöskin paljon. Ja näkisittepä kuinka kaunis hän on!
Hän on todella kaunis, ei tosin huolehdi itsestään lainkaan. Ihan kuin haluaisi todistaa itselleen olevansa ruma, yhteen aikaan suututti vanhempia meikkaamalla itsensä halvan näköiseksi ja nyt ei käytä meikkiä laisinkaan mutta ei huolehdi muutenkaan itsestään. Hänellä on tosi kauniit kasvonpiirteet, täysin normaali/hoikka vartalo ja pitkä luonnostaan paksu tukka.
Ihan kuin hän haluaisi "rankaista" itseään jostain kun ei kampaa edes tukkaansa, aivan kuin saisi siitä taas yhden syyn hävetä itseään. En minä ymmärrä.
Luulisin että on muitakin jotka kärsivät noin pahasta ujoudesta. Varmaan olisi olemassa jotain ryhmäterapiaakin mutta sellaiseen hän ei takuuvarmasti suostu. Mutta saisin hänet ehkä suostumaan terapeutille yksinään, pitäisi vain löytää "hyvä", jonka luona hän suostuisi käymään useammin kuin kerran. Luulen nimittäin että hänen parantumisensa olisi todella pitkä, vuosien mittainen projekti.
Tuokin oli ihan hyvä pointti että voisin kehua ja kannustaa häntä ihan pikkuasioistakin, tai siis niistä jotka tuntuvat itsestäni "pieniltä". En ole ehkä sitä älynnyt niin hyvin tehdä, välillä oon niin kärsimätön saamaan hänet kuntoon, ehkä haluaisin liikaa kerralla.
Tunsin aikamoisen pistoksen kun kerroit joistakin miehesi suhtautumisista... Tajusin juuri sillä hetkellä että olen joissakin tilanteissa törkeästi vähätellyt niitä asioita jotka ovat siskolle tosi vaikeita. Tarkoituksena on ollut saada hänet uskomaan ettei niissä tilanteissa ole pelättävää mutta nyt tajusin että se on voinut kuulostaa väheksymiseltä, sekä hänen että sen tilanteen aiheuttaman pelon. Ei sitä näköjään aina älyä kun on niin lähellä asiaa!
Kiitos paljon kuitenkin vinkeistäsi. Tuntuu että ne olisi mun pitänyt tajuta itsekin mutta ehkä tämä asia on jo tavallaan "sokaissut" mun maalaisjärkeni kun tätä on jatkunut niin pitkään ja lisäksi on kyse niin läheisestä ihmisestä että huoli on suuri.
Jos sulla tulee mieleen vielä jotain niin lukisin mielelläni ajatuksiasi, sain nimittäin apua sinulta enemmän kuin tiedätkään. Ja toki kaikki muutkin, kaikki apu on tarpeen koska tämä auttamis-projekti ei tule olemaan helppo.
Iso kiitos kuitenkin tästä avusta! :)
autat siskoasi, mutta se saattaa olla liian suuri taakka sinulle. Itse olen kärsinyt/ kärsin ujoudesta, en niin pahasta kuin siskosi. Tällöin masentuu helposti ja jos varsinkin tilanne vain jatkuu ja jatkuu oravanpyörä on valmis.
Kuvailemasi tilanne on mielestäni jo niin paha, että vaikka yrität auttaa, en halua mitenkään vähätellä sinua, uskon ammattiauttajasta olevan enemmän apua. Tai oikeastaan viimeinen vaihtoehto. Siskosi on luultavasti masentunut, ja tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, että siitä on vaikea puhua. Mielellään jätän puhumatta kokonaan.
Voisitkohan sinä soittaa terveyskeskukseen ja kertoa asiasta, sillä jos saisit siskosi jotenkin lääkärille, voisi lääkäri määrätä propralia ja rauhoittavia tai jotain, jolloin siskosi saataisiin taas ihmisten ilmoille. Onko siskollasi nettiä. Nämä keskustelupalstat ovat auttaneet ainakin minua, koska olen huomannut, että muutkin jännittävät. Vertaistuki on äärettömän tärkeää!
Miksi siskosi kävi terapiassa vain kerran? Terapiat kestävät yleensä useampia kertoja. Jos siskosi saisi lääkkeiden avulla itsensä taas elämään kiinni (hän uskaltaisi lähteä liikkeelle), olisi sitten hyödyllistä kokeilla jotakin terapiaa, sillä lääkkeet eivät poista SISÄISTÄ AHDISTUSTA mikä on kuvailujesi perusteella suurta siskosi kohdalla. Olet syystä huolestunut!
Kiitos kun kirjoitit. Olet varmastikin oikeassa. Jos voisin hänet tästä tilanteesta pois auttaa niin jotain edistystä olisi varmaan jo tapahtunut.
Siskoni ON tosiaan masentunut, sen hän on myöntänyt itsekin. Eräät hänen vanhat ystävänsä olivat käyneet pitkästä aikaa siskon luona ja soittivat mulle sen jälkeen että ovat tosi huolissaan. Siskoni on aina ollut ujo mutta hänen kaverinsa huomasivat että tilanne on muuttunut vielä todella paljon pahemmaksi. Itsekin toki olen tiennyt että tilanne on paha mutta en huomaa eroa niin selvästi koska näen häntä usein.
Voi apua mulla ei ole tullut mieleenkään että hän voisi tarvita lääkettä! Eikös ne ole aika yleisiä pahasti masentuneilla? Millaisia nuo lääkkeet ovat? Mietin vain että aiheuttaako ne helposti "riippuvuuden", en haluaisi ajatella sitäkään että siskoni selviäisi loppuelämästään vain pillereiden avulla.Mutta jos ne toimisivat vain "väliaikaisena" apuna esim. terapian tukena niin se ei kuulosta niin pahalta.
Mun siskolla ei ole nettiä omassa kämpässään, hän käyttää nettiä vanhempien luona ja minun luona käydessään mutta en usko että on löytänyt näille keskustelupalstoille.
Mun sisko kävi sen terapeutin luona vain kerran omasta tahdostaan. Hän siis ilmoitti ensimmäisen käynnin jälkeen ettei siitä ihmisestä ole hänelle apua eikä suostunut kertomaan muuta. Oon itse sitä mieltä että tarvitaan tietynlainen ihminen joka saa siskoni puhumaan yhtään mitään, suurin osa ei saa häntä puhumaan. Siksi mietinkin että hänelle ei "kelpaa" kuka tahansa terapeutti, mun pitäisi löytää sellainen kenelle siskoni suostuu puhumaan.
Osaatko yhtään neuvoa minua lähestymis-tavassa? Se on varmaan aina tapauskohtaista... Tuntuu vain että monesti auttamisyritykseni päättyy siihen että hän suuttuu ja lakkaa puhumasta minullekin. En tiedä haluaako viestittää ettei apu ole kaivattua vai onko mulla vain väärä lähestymistapa joka saa hänellä jonkun reaktion päälle...
Nimimerkki Vaimo on aivan oikeassa. Itselläni on ollut huono itsetunto, ja pienistä kehumisista ja kannustuksesta se on lähtenyt nousemaan. Tosin minulla ei ole ollut yksittäistä ihmistä tukena, vaan sieltä täältä jäänyt jotain pientä korvaan. Ja kun alkaa tulla onnistumisia niin uskaltaa yrittää toistekin.
Ja sekin on totta, että ongelman vähättely vain pahentaa tilannetta.
Jos lähtisitte yhdessä kauppaan, vaikka ostamaan hänelle vaatteita, eikö hän silloinkaan tahdo tulla itse mukaan? Jostain yhdessä tekemisestä voisit lähteä liikkeelle, alussa hänen ei tarvitsisi puhua kenellekään mitään. Jos hän lähtisi kanssasi "ihmisten ilmoille", se olisi jo hyvä alku.
Äkillinen ylenpaltinen kuhuminen voi kohteesta tuntua valheelliselta eikä silläkään ole hyvä lopputulos.
Koulussa luokkatoverit tekivät minulle selväksi että olen ruma, apinan näköinen jne. Uskoohan sitä, kun vuosia joutuu moista kuuntelemaan.
Aikuisiällä olin ravintolassa ja tanssittajani innoistui kehumaan kauneuttani ja ehdotti missikisoihin osallistumista. Koin tuon pilkkana ja loukattuna jätin hänet kesken tanssin.
Miesparka tietysti tarkoitti vain hyvää, muuta enpä osannut sitä kohteliaisuutena ymmärtää. Jos ei lainkaan tarkoita mitä sanoo, niin olisi ehkä parempi jättää sanomatta.
Olen pyytänyt siskoa usein mukaan shoppailemaan mutta hän ei tykkää käydä vaatekaupoissa, niinkuin ei muissakaan kaupoissa. Hän saa/ostaa minun vanhoja vaatteitani kun itse ostan paljon ja vien usein kirpputorille.
Sen verran sain punottua suunnitelmaa joulun alla että meidän vanhemmat ostivat meille molemmille lahjakortit samaan vaatekauppaan. Lahjakorttia sisko ei kehtaa olla käyttämättä joten yritän saada hänet mukaani käyttämään lahjakorttia. Hoitelen vaikka sitten kaiken puhumisen ja pidän huolen ettei hän joudu kiusalliseen tilanteeseen. Jos kynnys mukaanlähtöön olisi seuraavan kerran sitten matalampi. Pitää lisäksi kiitellä miten kiva kun lähti minun mukaani ja tsempata miten hyvin meillä siellä kaupassa meni.... kunhan nyt ensin saan hänet mukaani :)
Hyvä pointti, nimittäin mun sisko on fiksu tyttö ja yhtäkkinen ylenpalttinen kehuminen laittaa varmasti hälytyskellot soimaan eikä hän pidä sitä vilpittömänä. Hän on ujo mutta ei tyhmä.
Minä en ole varma onko siskoani haukuttu koulussa. Hän on ollut tosi ujo koko kouluaikansa joten hän olisi ainakin ollut todella otollinen uhri jonka yli voi kävellä kuka vaan...
Minun sisko ei myöskään pysty ottamaan nyt kohteliaisuuksia vastaan. Erään kerran hain hänet kylään kun oli juuri värjännyt hiuksensa, mieheni sanoi sitten meillä että onpas hyvän väriset uudet hiukset ja hymyili ystävällisesti. Sisko tulkitsi sen "ilkkumisena" ja hänen käsityksenä mukaan mieheni vielä nauroi päälle... Siinä saikin taas selitellä että se oli ihan vilpitön kohteliaisuus. Mutta sellaisistakin hän vaivaantuu ja menee pahimmassa tapauksessa lukkoon.
Tosta tavasta lähestyä häntä... on siis tärkeää ymmärtää, että ihminen voi olla ujo ja pelokas, mutta ei hän tyhmä ole.Itse olen esiintymis jännittäjä, siis myös jos kaveiden kesken olen keskipiste, alkaa jännittää.Mulla oli pari välivuotta ennen kuin alkoi uusi koulu. Alkuun meni hyvin, mutta sitten alko yhtäkkiä jännittää taas. Olen ujompi vastakkaisen sukupuolen seurassa. Joskus tilanne oli niin ahdistava, että aloin välttää kaveritapaamisia, joissa tiesin olevan paljon ihmisiä. Punastuuko siskosi helposti tai alkaako hänellä esim. ääni väristä jos hän joutuu puhumaan vieraille? Itsestäni oli äärimmäisen ahdistavaa jos joku alko puhumaan jännittämisestä ja siitä että kaikki jännittää ja ohi se menee... olen jännittänyt jo lähes kymmenen vuotta, joten ohi se ei itsestään mene. Halusin vain poistua paikalta aiheen tullessa esille ja olla selittelemättä mitään. Musta alko tuntuu et ne säälii mua ja kuka nyt haluaisi säälittävä olla. On tärkeää tuntea, että kun yrität auttaa, olet huolestunut, et sääli tai pidä huonona, epäonnistuneena ihmisenä.
Ujous on luonteenpiirre ja minua on paljon auttanut se, että annan itselleni luvan olla hiukan ujo, se on oikeastaan aika söpöä=), mutta liika on liikaa. Sain jännittämiseeni propral 40mg, lääke vaikuttaa jännityksen oireita poistavasti, ja olen alkanut saada luottamusta itseeni. Käytän meinaan lääkettä jos tunnen, että tuon ihmisen seurassa alan jännittää. Se ei aiheuta riippuvutta ja on aika yleinen esiintyjien keskuudessa. Mutta siskosi tapauksessa se ei välttämättä ole riittävä... oma lääkärini sanoi, että siihen voidaan liittää myös rauhoittavia, mutta niihin voi jäädä kiinni ja ne saattavat väsyttää.
Voisit käydä myös lukemassa jännittäminen ja pelot- palstalta juttuja.Siellä käsitellään myös sosiaalisia pelkoja. Jos on vielä kysyttävää tai mielipiteita, koitan käydä täällä taas lukemassa näitä juttuja.
Tsemppiä.
Ei näitä juttuja tietty kannata ihan liiallisuuksiin vetästä ja olla koko ajan hokemassa jotain pelkän hokemisen vuoksi. Mun ideana on se, että jokainen ihminen tarvitsee sitä, että hänelle annetaan hyvää palautetta ja kerrotaan, että hän on rakas ja merkitsee jollekin jotakin.
Klassinen esimerkki vois olla se, että nainen sanoo "siis mun hiukset on ihan kauheet" ja jos joku sanoo, että "ne on hyvin/kauniit" niin se kuitenkin lämmittää mieltä.
Tässäkin asiassa varmaan löytää hyvän toimintatavan kun miettii omalta kohdalta, miten haluaa toisten puhuvan itselleen, ja siitä vaikka sitten vielä toimii aluksi vähän hillitymmin jos tuntuu, että toisen on vaikee ottaa vastaan positiivista palautetta.
Heips!
Ensin haluan sanoa, että onneksi siskollasi on sinut! Näen että sinulla suuri huoli, ja se mitä kerroit siskostasi, tuntuu pahalta myös minusta. Pystyn kuvittelemaan sinun ja siskosi tunteet, ja haluan ehdottomasti auttaa teitä jotenkin. Tärkeintä on että siskosi pystyy purkamaan ajatuksensa, eikä hän jää yksin. Yhtä tärkeää olisi myös se, että ihminen joka on hänen rinnallaan, saisi kontaktin siskoosi. Tässä tapauksessa se olet sinä.
Kun luin noita ehdotuksia, joita monet muut ovat kirjoittaneet, en voinut olla ajattelematta tiettyä riskiä. Toki itsetunto kaipaa aina kannustusta, mutta liian innokas auttaja voi muuttua myös painostajaksi. Autettava saattaa kokea, että hänen ongelmastaan tehdään liian isoa numeroa. Siksi olisi tärkeää edetä autettavan ehdoilla. Kukaan ei voi auttaa, ellei saa siihen lupaa. Siksi ehdotan sinulle seuraavaa:
Kirjoita siskollesi kirje. Kerro rehellisesti miksi kirjoitat hänelle. Pyydä myös lupaa siihen että voit olla hänen tukenaan. Minulla on nimittäin pieni aavistus, ettei siskosi ujous rajoitu vain ulkopuolisiin. Hänellä näyttäisi olevan vaikeuksia myös lähipiirin kanssa, eikä tunteiden kertominen ole välttämättä helppoa edes sellaiselle, jota rakastaa. Kirjoittamista suosittelen siksi, että sen voi tehdä silloinkin kun toinen osapuoli ei ole paikalla. Se ei edellytä kontaktia toiseen ihmiseen, ja kirjoittaessaan ihminen on rehellisimmillään. Aina kun olemme kasvotusten toisen kanssa, jopa yksi ainoa kulmanrypistys saattaa lukita toisen. Kirjoittamien sen sijaan antaa aikaa ajatusten jäsentämiselle. Se kannattaa tehdä ajan kanssa, ja sitä aikaa tulisi antaa myös vastaajalle. Positiivisena puolena kirjoittamisessa on kuitenkin se, että samalla kun siskosi kirjoittaa vastausta, hän käsittelee myös omaa ujouttaan. Olen neuvonut useita ystäviäni tarttumaan kynään, kun heillä on ollut esimerkiksi pitkään lukossa ollut ihmissuhde. Aina siitä on ollut apua.
Joku esitti myös ajatuksen internetin käytöstä. Kerroit että siskosi on fiksu nuori nainen. Osaan vain kuvitella, minkälainen on se ahdistus, jonka kanssa hän joutuu elämään. En näe ollenkaan pahana ideana, että pienillä ponnistuksilla yrittäisitte avata siskollesi internetyhteyden. Tietokoneita saa nykyään myös edullisesti, jopa käytettynä, ja yhteyksien avaaminen on halpaa. Näen tässä pienen mahdollisuuden eräänlaiseen porkkanaan. Siskosi kuitenkin käyttää nettiä ja on kiinnostunut siitä. Miksi et siis pohtisi vaihtoehtoa, että kirjeenvaihdon parantamiseksi siskosi voisi saada oman tietokoneen? Toinen asia mikä minulle tuli mieleen, on se että tiedätkö missä siskosi on todella hyvä? Jos nimittäin tiedät, että siskosi on erinomainen kokki tai hän osaa jonkin muun asian todella hyvin, olisi hyväksi jos hän tuntisi itsensä tarpeelliseksi juuri sitä kautta. Koskaan ei voi korostaa liikaa toisen hyviä ominaisuuksia, varsinkin jos sillä on merkitystä. Annan pienen esimerkin.
Siskosi kuulostaa kaikin puolin hienolta ihmiseltä. Hän on älykäs, joten hän osaa takuuvarmasti tarkkailla ujouttaan, jossa hän on erinomainen. Aivan oikein! Siskosi on vienyt ujouden aivan uudelle tasolle. Hän tietää ujoudesta aivan varmasti enemmän kuin me muut yhteensä. Kaikki mitä hän pystyisi kertomaan ujoudestaan, olisi takuuvarmasti hyödyllistä tietoa myös toisille ujoille. Uskallanpa veikata, että jopa psykologia hyötyisi niistä tiedoista. Harmi ettei siskosi suostu kertomaan ajatuksiaan, sillä niillä olisi oikeasti merkitystä. Aivan kuten teillä läheisillä on merkitystä siskollesi.
Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä, kiinnitin huomiota siihen kun kerroit vanhempienne vievän valmiit ateriat siskollesi. Totta kai ymmärrän sen syvän huolen, jopa sen väsymyksen ja vastuun jota te kaikki tunnette. Mutta älkää antako periksi! Miksi ette tekisi yhdessä ruokaa, edes kerran viikossa? Siskosi voi kertoa, mitä kaupasta ostetaan, ja sitten teette siskon kanssa hyvän aterian. Tärkeintä on se, että hän voi olla osallisena omaan elämäänsä, että hän pysyy aktiivisena, eikä jää muiden armoille. Tuntuu ehkä hölmöltä ajatukselta, mutta toisinaan masentuneita ihmisiä voi auttaa jo sillä, että heille antaa vastuuta. Miten olisi pieni kissanpentu yksinäisyyttä lieventämään? Kissaa ei tarvitse käyttää ulkona, mutta se antaa vastuuta huolehtia itsestään. Kissa kun on riippuvainen huolehtijastaan.
No, toivottavasti en mene liiallisuuksiin ohjeideni kanssa. Tarkoitus ei ole olla päällepäsmäri vaan tarjota jotain pohdittavaa. Ennen kaikkea toivon kuitenkin sitä, että siskosi saa taas otteen elämästä, kuten myös te, jotka olette hänen tukenaan. Kertomuksesi siskosi elämästä todellakin liikutti sydäntäni, kuten myös se tapa jolla kannat hänestä huolta. En voi sanoa mitään muuta kuin että toivon teille kaikkea parasta elämässä. Lopuksi voin sanoa, että vaikka yrittäminen tuntuisi välistä toivottomalta, se kuitenkin pitää meidät kaikki liikkeessä, eikä niin kauan kuin yrittää, ole antanut kertaakaan periksi. Ja kun ei anna periksi, on aina toivoa paremmasta!
Ystävällisesti: Flag
Moikka Flag!
Tuhannet kiitokset aivan upeasta kirjoituksestasi! En tiedä miksi se tuntui niin kamalan henkilökohtaiselta ja mulla taisi tulla pari kertaa tippa linssiin. Ehkä siitä kun on ollut niin pitkään hirmu huolissaan ja se tunne hieman "laukeaa" kun tulee tunne että jotain on tehtävissä ja tässä on konkreettista apua silmiesi edessä!
Mulle tuli jo olo, että tunnetko meidät jostain... Tuli ihan sellainen tunne että tietäisit ihan henkilökohtaisesti millainen tapaus siskoni on. Jännä juttu :)
Olet täysin oikeassa siinä ettei siskoni ujous rajoitu vain tuntemattomiin, se tosiaan pätee myös ihan meidän läheisimpien kanssa. Ja koen itseni vielä paljon läheisemmäksi kuin esim. meidän vanhemmat. Meitä ei ole muita sisaruksia.
Siinäkin olet täysin oikeassa että kasvokkain keskustelussa on omat riskinsä siskoni kaltaisen ihmisen kanssa. Useasti hän on tulkinnut jonkin pienen tahattoman ilmeeni tai eleeni merkiksi ivallisuudesta ja vilpillisyydestä, niissä tilanteissa tuntuu kuin taistelisit näkymätöntä vihollista vastaan. Siinä tilanteessa on melkein mahdotonta saada toinen näkemään asia siinä valossa kun se oli tarkoitettu.
Joten; pidän ideaasi kirjeen kirjoittamisesta aivan loistavana! (Taas kerran vaan tulee se olo, että miten en keksinyt tätä itse??)
Meillä on tosiaan olleet suurimpia kompastuskiviä nuo tulkintavirheet jotka voivat tulla ilmeistä, eleistä, äänensävystä ja ajatuksen kanssa kun kirjoittaa niin voi eliminoida melkeinpä kaikki nuo riskit. Lisäksi siskoni ei koe että hänen täytyy heti osata vastata, perustella tai puolustautua, vaan hän voi käyttää aikaa sisäistääkseen asiani, eikä koe oloaan millään lailla että hänet laitetaan seinää vasten. Todellakin loistava loistava idea! :)
Luulen ettei siskoni vastaa kirjeeseen mutta uskon että voisin sillä pohjustaa tilannetta siihen että hän ymmärtäisi että me olemme samalla puolella, minä en ole häntä "vastaan". Ehkä voisin sitä kautta voittaa hänen luottamustaan paremmin ja hän uskaltaisi ruveta puhumaan niistä kipeistä asioista ja antaisi minun auttaa. En odota että siskoni juttelisi minun kanssa ja eipä aikaakaan kun kaikki olisi kunnossa, vaan hänen pitäisi päästää minut sen verran lähelleen että voisin auttaa häntä päästä puhumaan ammatti-ihmisen kanssa. Ja minä olisin tietysti tukena ja voisin viedä häntä "terapiaan", meidän vanhempienkaan ei tarvitsisi asiasta tietää. Siskoani ahdistaa usein äitimme "hössötys" ja monesti torjuu minunkin lähestymisen kun luulee minun olevan äitin asialla...
Tietokoneen hankinta kuulostaa minusta hyvältä. Luulen että siskoni sanoo ettei se ole hänelle tarpeellinen. Hän elää todella vaatimattomasti, "matalalla profiililla". Hänellä on itselläänkin rahaa ja myöskin vanhemmilta hän saisi tarvittaessa rahaa mutta hän ei halua käyttää itseensä rahaa. Ihan kuin sekin olisi joku "rangaistus", ihan kuin hän ei olisi ansainnut mielestään mitään. Hänellä on aika paljon säästöjä ja hänen asumiskustannukset taitaa kustantaa vanhempamme. Hän ei osta eikä hanki itselleen oikeastaan ikinä mitään, joskus ostaa käytettyjä vaatteita vaikka uusiinkin olisi varaa. Luulisin ettei hän halua maksaa itselleen myöskään nettiliittymää joten se pitäisi järjestellä jotenkin... Hän ei ikinä pyydä mitään materiaa eikä ole millään lailla vaatelias, tulee toimeen kun on vain välttämättömimmät, ei mitään ylimääräistä. Mutta uskoisin että vanhemmatkin lämpenisivät tälle idealle.
Minun piti lukea moneen kertaan ennenkuin tämä aukeni mulle, olet selvästi mennyt aika "syvälle" tässä aiheessa, olet nimittäin taas kerran mielestäni oikeassa! Siskoni ujouden taso on oikeasti sellainen mistä olisi varmasti kiinnostavaa tietää! Hän on tosiaan fiksu, luulen että hän voinut jopa mielessään hieman analysoida siihen liittyviä asioita ja uskon oikeasti että ne voisivat olla monellakin tapaa merkittävää tietoa jos hän puhuisi siitä.
Joskus turhautuneena olen ajatellut "miten noin fiksu tyttö voi olla niin tyhmä ettei osaa auttaa itseään pois tuosta tilanteesta", joskus minua pelottaa ajatella mitä hän kertoisi ujoudestaan jos suostuisi puhumaan. Se tuntuu olevan niin synkkä aihe joka on olllut jo vuosia piilossa meiltä kaikilta jotka olemme hänen perheenjäseniä ja asuneet hänen kanssaan melkein koko elämänsä. Eikä missään tilanteessa ole vuosien varrella "lauennut" puhumaan siitä.
Joo, tosiaan vanhempamme vievät siskolle valmiit ruoat ja hänen tarvitsee vain lämmittää ne mikrossa. Hieno ajatus olisi jos voisimme tehdä yhdessä ruokaa mutta kovin epätodennäköinen meidän perheen kohdalla. Meillä ei ole oikeastaan koskaan tehty koko perhe yhdessä mitään. Meidän vanhempamme ovat aina olleet kiireisiä työihmisiä, heillä on aina ollut yrityksensä jotka vievät heidän aikansa. Mietin joskus että vaikuttaisiko sekin siskooni kun vanhemmilla ei ole juuri ollut meille aikaa mutta se on jännä juttu kun juuri siitä syystä minusta on tullut todella itsenäinen ja vahva "selviytyjä".
Ja itse asiassa, siskollani on koira. Koira oli meillä jo pienenä, siskoni otti sen mukaansa kun muutti pois kotoa. Koira on jo vanha ja tällä hetkellä hyvin sairas. Siitäkin olen huolissani koska tämä koira saattaa olla yksi syy joka pitää siskoni järissään. Koira on siskolleni elämän keskipiste ja aivan takuulla paras ystävä. Sisko on todella eläinrakas ja hänellä on hyvin erikoinen suhde tähän koiraan. Minua on pelottanut jo kauan se hetki kun on aika luopua koirasta. Ja nyt se aika voi olla lähellä.
Tällä hetkellä se koira on ainoa joka vie takuulla siskoni ulos asunnostaan, ei ehkä ihmisten keskelle mutta kuitenkin.
Tämä mun tekstini voi olla sekava mutta olen niin tohkeissani sinun hyvistä neuvoistasi. Olen todella kiitollinen siitä että kirjoitit ja arvostan sitä vilpittömästi koko sydämestäni! Minä varmaan heti huomenna alan kirjoittamaan kirjettä mutta en usko että se on heti valmis, voi olla että rustaan sitä useampia iltoja.
Kiitos sinulle Flag siitä että annoit minulle lisää "tsemppiä" ja toivoa, neuvosi voivat olla hyvinkin ratkaiseva askel siskoni elämää ajatellen! Olen elänyt tämän siskoni ongelman kanssa vuosia ja vuosia, ja nyt viime vuoden lopussa meiltä kuoli 3 sukulaista, kaksi heistä nuorina ja yllättäen. Ne ovat olleet todella rankkoja "herätyksiä" monellakin tapaa, silloin aloin miettiä taas siskoani ja päätin että teen kaikkeni saadakseni hänet kuntoon.
Olisi kiva vielä kuulla ajatuksiasi mikäli liikut palstalla mutta joka tapauksessa kiitos, kaikesta. Ja kaikkea hyvää Sinulle! :)
En lukenut nuita muita vastauksia, joten ehkä toistan jo samoja vastauksia..
Mutta itsekin olen aika ujo, ja se taas on tuonut muassaan monia muita siihen liittyviä ja siitä johtuvia juttuja. Yksinäisyyttä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, epävarmuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Tosin viimeksi mainittu ei ole minulla niin voimakasta, etten suoriutuisi päivittäisistä tilanteista ja toimista. Kuin esim eräs hyvä kaverini joka ei myöskään kykene edes kauppaan yksin menemään.. ym.ym.
Ja usein on kyllä niin, että näistä asioista voi olla vaikea avautua esim perheenjäsenilleen. Minunkaan perheellä ei ole aavistustakaan millaisten asioiden kanssa painin.
Ylipäänsä niistä ei todellakaan kykene puhumaan kelle tahansa. Varsinkaan sellaiselle, jolla ei ole mitään hajua miltä kaikki tämmöiset vaikeudet tuntuu. Kynnys jopa kertoa omalle lekurille tai ammattiauttajalle hakeutumiseen voi olla järkyttävän korkealla.
Itseä on auttanut tosi paljon se, että mulla on pari ystävää jotka taistelevat/ovat taistelleet myös vastaavanlaisten vaikeuksien kanssa ja TIEDÄN että heille voin puhua ja he myös ymmärtävät..
Itse sain vähän valaistusta asioihin juttelemalla ensinnäki omalle lääkärilleni erään kerran ja lopulta sain hakeuduttua kaverini patistuksesta psykologille JA löytämällä sivut www.pelokkaat.net(tai .fi tms. ).
Kiitoksia paljon sinulle linkistä ja kun kerroit omasta kokemuksestasi!
Onko sinulla ollut kuitenkin sellainen tilanne että olisit halunnut puhua esim. perheenjäsenillesi mutta et ole pystynyt siitä syystä että he eivät ehkä ymmärtäisi? Vai etkö ole halunnut puhua koska olet tiennyt että he eivät varmasti ymmärrä? Olipas huonosti kysytty...
Nyt kun mietin niin siskollani on pari kaveria joita hän näkee silloin tällöin. He ovat tavallaan "uusia" kavereita, hän on tutustunut heihin ehkä pari vuotta sitten. He ovat molemmat kanssa tosi ujoja. Voisiko olla että siskoni vähän hakeutuu sellaisten ihmisten seuraan jotka voisivat häntä ymmärtää...En tosin tiedä puhuvatko he keskenään näistä asioista.
Minä en oikeasti osaa kuvitella miltä siskostani tuntuu elää ujoudensa kanssa. Valitettavasti! Osaatko sinä? Minä kuitenkin luulen että hän haluaa apua! Luuletko että fiksuin tapa yrittää auttaa olisi se ammatti-auttajalle meneminen? Kunhan ensin pohjustan sen verran että hän ottaa auttamiseni vastaan...
Mä olin pienenä ujo enkä kehdannu jutella kenellekkään. Ja ajauduin vain luokkamme "kiusatut" ryhmään. Olimme hiljaisia ja arkoja. Itse sain jotenkin voimia tästä kun huomasin että on muitakin ujoja jotka kokee asiat pelottaviksi samalla tavalla ku mäkin. Ryhmätyöskentely rupesi koulussa sujumaan kun tajusin että jonkunhan täytyy tehdä tässä ryhmässä jotakin että juttu etenee. Niinpä kasvoin ryhmämme suupaltiksi ja olen todella rohkea tänäpäivänä. Itsetuntoni on pilvissä eikä mitkään sanomiset tai mokat latista sitä.
En ehkä ollu hyväksi muille hiljaisille ryhmässämme kun keräsin tavallaan kaikkien heidänkin rohkeuden itselleni, mutta olen tavallaan iloinen että tein sen ja pystyn elämään normaalia elämää.
Tarkoitukseni on kertoa että pyri myös näyttämään siskollesi että on ihmisiä joilla menee vielä huonommin. Vaikka et itse tai siskosi ei usko tätä niin totta se on. AINA ON JOKU JOLLA MENEE VIELÄ HUONOMMIN. Itselläni tämä tieto kohotti itsetuntoani.
Heips,
Itselläni on myös pitkä kokemus ujoudesta ja jännittämisestä, harmi vaan, että tuosta "kokemuksesta" ei ole pahemmin hyötyä työnhaussa :)
Kuitenkin siskosi tilanne on huomattavasti pahempi kuin itselläni on koskaan ollut. Ero ei ole siinä, ettenkö olisi ollut kova jännitäjä, vaan siinä etten ole koskaan jäänyt pitkäksi aikaa pelkästään neljän seinän sisälle. Se on melkein pahinta mitä ujo voi tehdä itselleen. Ainakin omasta kokemuksesta voin sanoa sen, että esim. joskus kesällä jos on ollut pari viikkoa suurinpiirtein neljän seinän sisällä, niin sitten alkaa kaupalla käyntikin jo tuntua erittäin vaikealta, mutta sitten heti kun menee taas opiskelemaan tai töihin ts. ihmisten pariin, niin oireet alkavat helpottaa ja kohta ei ainakaan kaupalla käynti ole mikään ihme juttu. Nykyään ujous ja jännitys ovat kutakuinkin hallinnassa.
Itselläni elämän synkimpinä hetkinä on ollut aina apuna harrastukset. Täten kannattaakin miettiä sitä, että onko siskollasi tarpeeksi harrastuksia, ettei ajatukset junnaisi pelkästään ujouden ympärillä. Varsinkin liikunnasta on ollut apua itselläni jännitykseen ja ujouteen, kuten myös musiikilla. Hyvää terapiaa olisi varsinkin, jos joku voisi käydä hänen kanssaan pelaamassa esim. sulkapalloa. Samalla tulisi liikuntaa ja sosiaalista kanssakäymistä. Kuitenkin vastaavanlaisissa peleissä olisi hyvä olla kutakuinkin samantasoinen vastustaja, ettei morkkista tulisi sitten juuri sen takia, että saa takkiinsa pelissä kuin pelissä. Juoksu ja hiihto on myös hyviä ahdistuksen poistajia pitkällä tähtäimellä. Varmasti myös monista muistakin harrastuksista kuin liikunnasta olisi mahdollisuutta saada onnistumisen tunteita ja piristystä elämään.
Pakko myöntää, että jos sinun kaltaisia ihmisiä "Huolestunut sisko" olisi enemmän, niin itsemurhatilastot olisivat varmasti huomattavasti pienemmät ja maailma parempi paikka elää :)
Varo kuitenkin ettet aja itseäsi loppuun siskoasi auttaessasi, sillä ammattiauttajiakin löytyy.
Ei kai tässä enää voi kuin toivottaa jaksamista ja onnea sinne päin!
Kiitos kun kirjoitit, kiva saada kommentteja sellaisilta joilla on omakohtaista kokemusta ujoudesta, tosin kiva myös kuulla että se on sinulla hallinnassa :)
Kun kirjoitit että esim. pitkän kotona oleskelun jälkeen tuntuu vaikeammalta lähteä ihmisten ilmoille, sitä voi täysin soveltaa siskoonikin. Hänen kohdallaan vain tilanne on päässyt riistäytymään tosi pahasti käsistä ja se on jatkunut niin kauan että se kynnys on kasvanut aivan mielettömän suureksi.
Kiitoksia sinullekin vinkeistä, kun teen "yhteenvetoa" kaikista saamistani neuvoista, olen ymmärtänyt että siskoni pitää saada ehdottomasti ammattiauttajalle ja lisäksi olen huomannut sen kuinka tärkeää olisi saada normaaleja asioita siskoni elämään. Juuri se kaupassa käyminen ja HARRASTUKSET. Nyt kun sen mainitsit, vasta silloin tajusin ettei siskoni harrasta mitään. Hän on todella hyvä tanssija, osaa tanssia disco-tansseja ja lattareita. Itsekin tanssin lattareita ja olen pyytänyt muutamia vuosia sitten siskoani eräälle lattari-kurssille minne olisimme voineet mennä yhdessä. Mulle jäi sellainen kuva että häntä olisi kiinnostanut lähteä, mutta pelko siitä että hän joutuisi siellä huomion keskipisteeksi, vei sitten voiton eikä suostunut lähtemään.
Mutta tosiaan voisin yrittää saada hänet vaikka sulkapalloa pelaamaan, sitä olemme nuorempinakin mökillä pelanneet. Ja kaikki tollainenkin yhdessä tekeminen voisi lähentää meidän suhdetta ja nopeuttaa sitä että siskoni tuntisi jossain vaiheessa minut niin läheiseksi että alkaisi puhua minullekin.
Olen ihan selvästi aloittanut "auttamiseni" aikoinaan ihan väärin, olen yrittänyt saada liikaa kerralla ja unohtanut ihan perus-asiat...kun niistähän minun pitää lähteä liikkeelle.
Täytyy yrittää olla "väsyttämättä" itseään tässä projektissa, koska jos annan itseni turhautua, minusta ei ole hyötyä siskolleni. Tuntuu kauhean pahalta sanoa näin, mutta rehellisesti sanottuna pelkään aivan älyttömästi että siskoni päätyisi joskus niihin itsemurha-tilastoihin. Minua pelottaa että jos vanhempiamme ei olisi, siskoni tajuaisi ettei hän selviä itse jokapäiväisistä asioista ja sitten luovuttaisi. Siksi minun on pakko saada tämä asia nyt rullaamaan että siskostani voisi vielä tulla itsenäinen aikuinen.
Ja jokaikisestä saamastani vastauksesta on ollut mulle apua ja kaikista niistä saan lisä-tsemppiä! Kiitos sinullekin kauniista sanoistasi ja avusta! :)
Juu, oot saanu jo monia kommentteja, ja nää mun omat on varmaan aika samoja, mut laitanpahan kuitenkin.
No, jos on noin ujo luonteeltaan kuin siskosi, ei mun mielestä saa millään tavalla pakottaa tekemään mitään ylivoimasta. Ite olen ujo ja jännitän kaikenlaista, ja kaikkein pahinta on se, jos PAKOTETAAN tai PAINOSTETAAN tekemään sellaisia asioita, joihin ei kertakaikkiaan koe siinä hetkessä pystyvänsä. Eli jos siskosi ei kertakaikkiaan kykene menemään sinne kauppaan, ei siihen saisi painostaa. Mun mielestä hyvä alku olis vaikka se, et kävelisitte vaikka yhdessä kaupan ovelle, ja jos siskosi ei uskaltaudu sisälle, täytyy sun vaan hyväksyä se. Seuraavalla kerralla voisitte ehkä käydä jo kaupan sisäeteisen puolella, ja pidentää siitä aina matkaa vähitellen. Lopulta voisitte käydä yhdessä valitsemassa ostokset, mutta sinä maksaisit ne.
Ja eihän sille kaupuntädille ole mikään pakko edes tervehtiä takaisin, monesti pelkkä hymy riittää.
Ja jos hyvin alkanut reissu päätyykin takapakkiin, ei turhautumista saa missään nimessä näyttää siskollesi. Kaikkein tärkeintä tuossa tilanteessa on edetä hänen omilla ehdoillaan ja hyväksyä tilanne ja siskosi sellaisena kuin hän on. Siskosi tarvitsee puoleltasi myös ehdotonta luottamusta.
Jos hän vaistoaa epävarmuutesi katseestasi tai olemuksestasi, voi hänestä tulla entistä epävarmempi. Yritä käyttäytyä, kuin hän olisi aivan tavallinen normaali ihminen. Missään nimessä et saa kyseenalaistaa siskoasi. Se on varmasti pahinta mitä voisit tehdä.