elämästä sen verran

Mitenkäs kun mulla on päinvastoin?!
Tässä yksi päivä katselin vanhoja kuvia ja videopätkiä eräältä paikkakunnalta jossa asuin (ja kiroilin) 12 vuotta. Halusin koko ajan pois, vihasin kaikkea. Nyt kun noita kuvia katselin, nousee mieleen niin paljon kivaa ja hyviä muistoja että melkein tulee ikävä sinne! Järki sanoo, etten sinne palaa, mutta miksi aika kultaa ainakin mun muistoni?
Minulla oli myös kova ja iloton lapsuus ja nuoruus. Paljon pahaa. Kuitenkin muistoissa nousee selvimpänä leikit siskon kanssa, uimarannat ja metsä! Muistan kyllä myös sen ahdistuksen ja pelon kotona, mutta nuo hyvät asiat nousee enemmän mieleen. Hevoset, koirat, luonto.
Onko sitten niin että minulla on kuitenkin poikkeuksellisen optimistinen elämänkatsomus? En ole suostunut enkä suostu jäämään uhriksi. Itse omin avuin sieltä tuskalla ja hiellä kipusin, no terapiasta apua, ja olen selviytyjä!

Ei pidä paikkaansa. Surullisimpanakin elämän jaksona on ollut hyviä hetkiä, valon pilkahduksia, nekin muistaa. Voivat tietysti olla hyvin yksityisiä - rauhallinen päivä kirjastossa, kävely lumisessa kaupungissa, kesäsateessa, uusien asioiden ihmettely jne.