En tiedä onko tää psykopatiaa vai narsismia, mutta...kai tää ton pahan narsismin kriteerit täyttää
Heitän tähän alkuun nämä rankka lapsuus ja kokemukset etten oo saanu tukea tai kokenu tulleeni rakastetuksi sellaisena kun olen...huutoa ja vaikka mitä.
Mutsi on kyllä aina jaksanut ja jaksaa edelleen hyysätä mua kun aikuista lasta vaikka silläkin alkaa voimat loppua, en olis varmaan hengissä ilman häntä. Uskottelen "itellenikin" että kyllä tää tästä ja että heti huomenna haen johonki duuniin tai alan elämänmuutoksen. Menee aina täysin kuppi nurin äitini huolehtimisesta enkä oo koskaan ajatellut että sillä menee hermot vielä pahemmin kun hoitaa omien asioiden lisäksi KAIKKI mun asiat ja mä vaan istun ja vetoan omaan pahaan oloon ja väsymykseen.
Mulla oli joskus kai omatunto( nuorempana tuli ihan hirveä olo jos olin tehnyt jotain pahaa, vaikka tein kylläkin koko ajan) mutta nykyään en tunne oikein mitään empatiaa tai surua muita kohtaan. Joskus jälkikäteen tulee nykyään iskuna takas että voi hemmetti että olin idiootti, joku muu oli kertomassa että sillä on hirveä olo esim. mun takia ja mä vaan nyökkään ja vaihdan puheenaihetta johonkin mikä mua kiinnostaa...
Oon aina ollut ihan hirveän omistushaluinen ja suuruuden ja ihailunhaluinen, jos joku on sanonu että ihan hyvä nii mennyt kuppi täysin nuri. Oon ainaki kysyny että mitä ois voinu vielä parantaa. Jos joku ei oo mennyt mun pillin mukaan niin oon pitkävihainen ja räjähdän heti. Pääni sisällä oon joku sosiaalisuuden ja eeppisyyden perikuva :/
No nyt päätin ainaki yrittää päästää vihanpidosta ja katkeruudesta irti, tapasin jengiä joka hyväksy mut sellasena kun olin vaikka tuli sählättyä aika huolella. En tiiä miten onnistu tai tulee onnistumaan kun saan kokoajan raivokohtauksia... ISOIN kolaus ja tajuaminen oli kai etten tunne itteäni yhtään/en tiiä että ku edes olen. Oon monta vuotta masennellut sitä etten keksi kenenkään kaa oikeen mitään puhuttavaa tai jos keksin niin jotain mikä mua itteäni liikuttaa. Kavereille en uskalla alkaa ilkeilemään mutta vanhemmille tiuskin ja huudan kokoajan jos pyytävät tekemään jotain tai muistuttavat että "toi täytyy tehdä". Tuntuu ettei "MUA" ole olemassa, on vaan ne puolustusmekanismit ja minä-harhakuva.... enkä osaa tuntea muuta enää kun ahdistusta.
Vanhemmille en halua, uskalla tai kehtaa kertoa kun mennyt nyt vähän aikaa paremmin, oon saanut jo jotain ite tehtyä enkä haluis enää kuormittaa äitini mieltä enempää tällä kun saanu kestää näitä toilailuja(lievä ilmaus) tarpeeksi. Ja oon alottamassa terapiaa. MUTTA voiko tästä millään parantua? Kun mietin että mitä haluan ja miksi, tulin siihen tulokseen että haluan mielummin olla samanlainen kun muut kun tämmönen mitä olen nyt. Eikö se niin mene että meissä kaikissa on vikaa ja... no ite koen olevani vaan syöpäläinen ja jos näin voi sanoa niin tuntuu oikeesti pahalta etten tunne mitään, ei edes harmita, on vaa tyhjää :( Toivoisin että heräisin normaalina ilman mitään muistikuvia, ihan sama millä huonoilla ja hyvillä puolilla kunhan ei tätä nykystä "persoonaa " enää.
En haluu aivojakaa seinälle läväyttää kun tiedostan että kaverit ja sukulaiset ei kestäis ja pilaisin niiden elämästä osan...mulla onneks on niitä ja ne jaksaa uskoa muhu kai vielä
Heitän tähän alkuun nämä rankka lapsuus ja kokemukset etten oo saanu tukea tai kokenu tulleeni rakastetuksi sellaisena kun olen...huutoa ja vaikka mitä.
Mutsi on kyllä aina jaksanut ja jaksaa edelleen hyysätä mua kun aikuista lasta vaikka silläkin alkaa voimat loppua, en olis varmaan hengissä ilman häntä. Uskottelen "itellenikin" että kyllä tää tästä ja että heti huomenna haen johonki duuniin tai alan elämänmuutoksen. Menee aina täysin kuppi nurin äitini huolehtimisesta enkä oo koskaan ajatellut että sillä menee hermot vielä pahemmin kun hoitaa omien asioiden lisäksi KAIKKI mun asiat ja mä vaan istun ja vetoan omaan pahaan oloon ja väsymykseen.
Mulla oli joskus kai omatunto( nuorempana tuli ihan hirveä olo jos olin tehnyt jotain pahaa, vaikka tein kylläkin koko ajan) mutta nykyään en tunne oikein mitään empatiaa tai surua muita kohtaan. Joskus jälkikäteen tulee nykyään iskuna takas että voi hemmetti että olin idiootti, joku muu oli kertomassa että sillä on hirveä olo esim. mun takia ja mä vaan nyökkään ja vaihdan puheenaihetta johonkin mikä mua kiinnostaa...
Oon aina ollut ihan hirveän omistushaluinen ja suuruuden ja ihailunhaluinen, jos joku on sanonu että ihan hyvä nii mennyt kuppi täysin nuri. Oon ainaki kysyny että mitä ois voinu vielä parantaa. Jos joku ei oo mennyt mun pillin mukaan niin oon pitkävihainen ja räjähdän heti. Pääni sisällä oon joku sosiaalisuuden ja eeppisyyden perikuva :/
No nyt päätin ainaki yrittää päästää vihanpidosta ja katkeruudesta irti, tapasin jengiä joka hyväksy mut sellasena kun olin vaikka tuli sählättyä aika huolella. En tiiä miten onnistu tai tulee onnistumaan kun saan kokoajan raivokohtauksia... ISOIN kolaus ja tajuaminen oli kai etten tunne itteäni yhtään/en tiiä että ku edes olen. Oon monta vuotta masennellut sitä etten keksi kenenkään kaa oikeen mitään puhuttavaa tai jos keksin niin jotain mikä mua itteäni liikuttaa. Kavereille en uskalla alkaa ilkeilemään mutta vanhemmille tiuskin ja huudan kokoajan jos pyytävät tekemään jotain tai muistuttavat että "toi täytyy tehdä". Tuntuu ettei "MUA" ole olemassa, on vaan ne puolustusmekanismit ja minä-harhakuva.... enkä osaa tuntea muuta enää kun ahdistusta.
Vanhemmille en halua, uskalla tai kehtaa kertoa kun mennyt nyt vähän aikaa paremmin, oon saanut jo jotain ite tehtyä enkä haluis enää kuormittaa äitini mieltä enempää tällä kun saanu kestää näitä toilailuja(lievä ilmaus) tarpeeksi. Ja oon alottamassa terapiaa. MUTTA voiko tästä millään parantua? Kun mietin että mitä haluan ja miksi, tulin siihen tulokseen että haluan mielummin olla samanlainen kun muut kun tämmönen mitä olen nyt. Eikö se niin mene että meissä kaikissa on vikaa ja... no ite koen olevani vaan syöpäläinen ja jos näin voi sanoa niin tuntuu oikeesti pahalta etten tunne mitään, ei edes harmita, on vaa tyhjää :( Toivoisin että heräisin normaalina ilman mitään muistikuvia, ihan sama millä huonoilla ja hyvillä puolilla kunhan ei tätä nykystä "persoonaa " enää.
En haluu aivojakaa seinälle läväyttää kun tiedostan että kaverit ja sukulaiset ei kestäis ja pilaisin niiden elämästä osan...mulla onneks on niitä ja ne jaksaa uskoa muhu kai vielä
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mene sinne terapiaan, tarvitset sitä varmasti, mutta unohda psykopatia ja narsismi, niistä ei ole kyse. Vaikka en ole mikään psykologi, narsistin touhuja vuosia seuranneena en löydä kirjoituksestasi mitään narsismiin liittyvää, masennukseen kyllä. Jo pelkästään masennukseen liittyy alentunutta empatiakykyä koska ei vaan ole voimia ottaa muita huomioon. Ja oletettavasti olet vielä hyvin nuori henkilö, jolla vielä paljon oivallettavaa omasta itsestä ja elämästä. Avoimin mielin hakemaan apua. Kyllä sinun elämäsi voidaan saada raiteilleen, ei sinussa ole mitään "korjaamatonta vikaa" kuten narsismi. Tulevaisuus on aina mahdollisuus. Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.
Ei. Liittyy kuitenkin varmasti heikkoon itsetuntoon, joka on narsisminkin taustalla, mutta heikkoon itsetuntoon ei kuulu narsismi ellei se ole seurausta siitä.