Osaako joku kertoo miten on päässyt yli rumuuden tunteestaan (siis tunteesta, ei siitä että ois oikeesti ruma)? Mulla siis oikeastaan ei ole mitään hajua oonko ruma tai kaunis. Tai perus. Mua kiusattiin koulussa 9 vuotta ja suurinosa kiusaamisesta kohdistui kokoon: olin aina muita päätä pidempi ja muutenkin iso. Myös vaatetusta haukuttiin. Asiaa ei auttanut se että mulla oli/on tosi paha atopia (oon joutunut jopa sairauslomalle sen takia). Lisäksi ylä-asteella tuli lääkitystä tarvitseva akne josta jäi arpia. Lisäksi oli rillit ja raudat. Vanhemmatkin ovat lähinnä kommentoineet esim. "Voi ei! Taas sun iho kukkii!" Tai "Ootko sä muistanut voidella ihoasi kun on ihottumaa taas tullut?" He ovat myös kommentoineet joskus teininä vaatetusta mutta eivät ulkonäköä. Joskus kaverit ovat säälistä sanoneet että "oisit ihan hyvännäköinen jos pukeutuisit näin ja näin tai pudottaisit painoa". No painoa olen jo pudottanut paljon mut tunne ei häviä. Peilistä katsoo omasta mielestä perusnätit kasvot (tai en tiedä onko ne nätit vai ei). Mun mielestä mun kasvojen muoto on tosi outo. Kukaan ihminen tavallinen ihminen ei kylläkään ole sanonut mitään puolesta tai vastaan. En siis ole saanut ulkonäöstä palautetta kuin vain kiusaajilta. Toisaalta esim. koulussa kuljeksiessani huomaan että jotkut alkaa tuijottamaan kun tulen tilaan, mutta kääntävät katseen kun katson takaisin. Ja olen kokemuksieni takia ohjelmoitu ajattelemaan että se katselu olisi jotenkin negatiivista.
Päätin nyt tässä vähän vuodattaa kun oli pitkästä aikaa huono päivä. Olen 22v. Mies. Ja asiasta on tosi hankala keskustella kenenkään kanssa.
Käyn myös terapiassa. Kannattaako minun mainita asiasta psykologille? Miten ottaisin sen esille kun psykologi on mies (naispuolisten kanssa on paljon helpompi puhua näistä asioista koska ne edes hiukka ymmärtävät asiaa)? Minua kuitenkin hoidetaan Sos.tilanteiden pelon takia ja sain lähetteen nettiterapiaan psykologitapaamisten lisäksi.
Kiitos
Päätin nyt tässä vähän vuodattaa kun oli pitkästä aikaa huono päivä. Olen 22v. Mies. Ja asiasta on tosi hankala keskustella kenenkään kanssa.
Käyn myös terapiassa. Kannattaako minun mainita asiasta psykologille? Miten ottaisin sen esille kun psykologi on mies (naispuolisten kanssa on paljon helpompi puhua näistä asioista koska ne edes hiukka ymmärtävät asiaa)? Minua kuitenkin hoidetaan Sos.tilanteiden pelon takia ja sain lähetteen nettiterapiaan psykologitapaamisten lisäksi.
Kiitos
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ajan kuluminen on auttanut ja se, että olen saanut myös positiivista palautetta aikuistuttuani. Olen myös tajunnut, etteivät ulkonäköseikat ole lopulta niitä, jotka määrittävät ihmisen hyvinvointia. Tarkoitan, että vaikka tunnen nykyään olevani ihan kaunis, minulla on silti vaikeita masennusjaksoja ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Itse puhuin aikoinani paljon ulkonäköasioista terpaeuttini kanssa. Olen nainen, joten en osaa täysin eläytyä siihen, miksi olisi outoa kertoa näistä asioista terapeutille. Miehillä on ulkonäköpaineita siinä missä naisillakin ja jos asia sinua häiritsee, kannattaa siitä mielestäni kertoa.
Sama juttu. Tiedän, että minusta saa ainakin meikillä kivan näköisen ja olen pitkä ja hoikka nainen. Kun löysin oman tyylini aika myöhäisellä aikuisella iällä ja pääsin aika sinuiksi ulkoisen olemukseni kanssa, niin mikään sisäinen ongelma ei ratkennutkaan. Tästä seurasi jopa henkisen voinnin romahdus, koska siihen saakka ajattelin, että sitten kun ja sitten kun.. En saavuttanutkaan sisäistä hyvää oloa ulkoisella kauneudella, ja nyt olen ihan eksyksissä itseni kanssa. Henkisesti en osaa muuttua, vaikka miten yritän. Olen epävarma, pelokas ja ripustautuva.