Olen vähän päälle parikymppinen yksinäinen mies. Kavereita minulla on vähän ja en ole koskaan seurustellut tai edes suudellut ketään. Karkeasti sanottuna en siis ole normaali.
Menetin luottamuksen ikäisiini ihmisiin kun olin hyvin nuori. Minua kiusattiin yli kymmenen vuotta koulussa. Pahin viilto oli ehkä se, kun paras kaveri käänsi selkänsä ja rupesi pahimmaksi kiusaajaksi. Arvet noista vuosista näkyy vieläkin selvästi minussa sillä olen nyt todella ujo ja uusien ihmissuhteiden solmiminen on vaikeaa.
Lapsuuteni vietin pääasiassa yksin. Yksinolosta johtuu että keskustelutaitoni ovat aika heikot ja muiden juttujen ymmärtäminen hieman vaikeaa. Huonon itsetunnon takia mietin myös etukäteen tarkalleen mitä sanon ja usein puheesta tuleekin aikamoista änkyttämistä. Spontaanisti voin puhua vain jos on todella hyvä fiilis ja olen unohtanut itseni.
Jään helposti yksin kaikissa oppilaitoksissa joihin menen. Kerron seuraavaksi mitä minulle tapahtuu joka kerta kun menen uuteen oppilaitokseen:
Luokka on täynnä uusia oppilaita. Minusta on ihan hyvä olla sillä kenelläkään ei ole tarvetta puhua toiselle. Kukaan ei vielä tunne ketään ja kaikki on "samalla linjalla". Viikon kuluessa olen parin henkilön kanssa vaihtanut jo muutaman lauseen. Tutorit patistavat luokkaa tutustumaan toisiinsa kunnolla sillä "yksin täällä ei pärjää". Tuo ahdistaa minua hieman. Ruokapäydässä menen muiden viereen istumaan, kuulutaanhan me samaan ryhmään.
Parin kuukauden kuluttua olen tutustunut joihinkin hiljaisempiin oppilaihin, joiden kanssa ei tarvitse puhua niin paljon. Nyt on jo selvillä ketkä ovat luokan räpätätit ja räpäsedät. Ruokapäydässä menen hieman muiden sivulle istumaan, kauemmaksi keskustelun keskipisteestä. Ajattelen etten kuitenkaan saa mitään järkevää sanotuksi.
Puolen vuoden kuluttua nuo hiljaisemmatkin (joihin olin tutustunut) vaikuttavat jo paljon puheliammilta. He ovat löytäneet oman muutaman hengen "älykköporukan" joiden kanssa pidetään esitelmät ja tehdään harjoitustyöt. Huumori porukassa on niin omalaatuista etten pääse enää siihen sisään. Luokan vastapäisessä bailaajaporukassa taas vedetään sellaista läppää johon en edes kuvittele pääseväni mukaan. Seuraavat kolme vuotta istuskelen yksin käytävillä ja ruokapäydässä. Harjoitustyöt teen yksin tai satunnaisesti jonkun ryhmän kanssa. Kouluun meno on vaikeaa ja oppimistulokset kärsivät.
Tämä on se noidenkehä, joka piinaa minua todennäköisesti tulevissa työpaikoissakin. Ja en todellakaan tiedä miten siitä pääsisi eroon.
Menetin luottamuksen ikäisiini ihmisiin kun olin hyvin nuori. Minua kiusattiin yli kymmenen vuotta koulussa. Pahin viilto oli ehkä se, kun paras kaveri käänsi selkänsä ja rupesi pahimmaksi kiusaajaksi. Arvet noista vuosista näkyy vieläkin selvästi minussa sillä olen nyt todella ujo ja uusien ihmissuhteiden solmiminen on vaikeaa.
Lapsuuteni vietin pääasiassa yksin. Yksinolosta johtuu että keskustelutaitoni ovat aika heikot ja muiden juttujen ymmärtäminen hieman vaikeaa. Huonon itsetunnon takia mietin myös etukäteen tarkalleen mitä sanon ja usein puheesta tuleekin aikamoista änkyttämistä. Spontaanisti voin puhua vain jos on todella hyvä fiilis ja olen unohtanut itseni.
Jään helposti yksin kaikissa oppilaitoksissa joihin menen. Kerron seuraavaksi mitä minulle tapahtuu joka kerta kun menen uuteen oppilaitokseen:
Luokka on täynnä uusia oppilaita. Minusta on ihan hyvä olla sillä kenelläkään ei ole tarvetta puhua toiselle. Kukaan ei vielä tunne ketään ja kaikki on "samalla linjalla". Viikon kuluessa olen parin henkilön kanssa vaihtanut jo muutaman lauseen. Tutorit patistavat luokkaa tutustumaan toisiinsa kunnolla sillä "yksin täällä ei pärjää". Tuo ahdistaa minua hieman. Ruokapäydässä menen muiden viereen istumaan, kuulutaanhan me samaan ryhmään.
Parin kuukauden kuluttua olen tutustunut joihinkin hiljaisempiin oppilaihin, joiden kanssa ei tarvitse puhua niin paljon. Nyt on jo selvillä ketkä ovat luokan räpätätit ja räpäsedät. Ruokapäydässä menen hieman muiden sivulle istumaan, kauemmaksi keskustelun keskipisteestä. Ajattelen etten kuitenkaan saa mitään järkevää sanotuksi.
Puolen vuoden kuluttua nuo hiljaisemmatkin (joihin olin tutustunut) vaikuttavat jo paljon puheliammilta. He ovat löytäneet oman muutaman hengen "älykköporukan" joiden kanssa pidetään esitelmät ja tehdään harjoitustyöt. Huumori porukassa on niin omalaatuista etten pääse enää siihen sisään. Luokan vastapäisessä bailaajaporukassa taas vedetään sellaista läppää johon en edes kuvittele pääseväni mukaan. Seuraavat kolme vuotta istuskelen yksin käytävillä ja ruokapäydässä. Harjoitustyöt teen yksin tai satunnaisesti jonkun ryhmän kanssa. Kouluun meno on vaikeaa ja oppimistulokset kärsivät.
Tämä on se noidenkehä, joka piinaa minua todennäköisesti tulevissa työpaikoissakin. Ja en todellakaan tiedä miten siitä pääsisi eroon.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Niin se vain tahtoo olla, että sama kuvio toistuu myöhemmässäkin elämässä. Olen sinua selväsi vanhempi, ja tahti on jatkunut samana täällä töissäkin. Ärsyttää, mutta mitään ei tunnu voivan. Toisilla tuntuu olevan omat kaveripiirinsä, kuppikuntansa ja juorukerhonsa.
Tsemppiä kuitenkin sinulle! Et ole ongelmasi kanssa yksin. Säilytä tuo aitoutesi jatkossakin, se on hieno piirre mutta harvineinen sellainen.
Muakin kiusattiin koulussa vuosikaudet, tosin olen aika hyvin päässyt siitä yli, vei kyllä vuosia ja oli vaikeaa. Jään syrjään paljolti nykyisin opinnoissanikin, toisaalta tykkään olla yksin ja toivon löytäväni alaltani työn jossa ei tarvitse olla niin sosiaalinen.
Tarinasi kuulosti äärimmäisen tutulta! itselleni käy kutakuinkin juuri samalla lailla aina...ikuinen outsider;( noh, ehkäpä pitää vaan hyväksyä oma yksinäinen sielunsa...Sad.
Meitähän on monta... Mäkin jään aina yksin, siksi etten vain keksi mitään sanomista ja sitten en edes viihdy muiden joukossa, ja koen olevani erilainen kuin muut.
Olen sinua vähän vanhempi nainen. Olisi mukava meilata sulle jos sais sun osoitteen tänne.
Kyllä otan mielellään vastaan mailia, jos vaan haluat kirjoittaa mulle.. osoite on [email protected]
Jos et armeijassa pääse eroon noista ongelmista, niin jo on kumma.
Suosittelisin, että lähdet puolustuvoimien palvelukseen heti kun siihen tarjoutuu mahdollisuus :)
Kertomasi perusteella uskon sinun kuitenkin päätyvän siviilipalvelukseen, ellet ota itseäsi niskasta kiinni.
Ei, minulla ei ole mitään siviilipalvelusta vastaan, mutta tilanteesi kuulostaa siltä, että armeija tekisi hyvää.
Voisit myös yrittää aloittaa jonkin harrastuksen, jossa olet tekemisissä muitten ihmisten kanssa.
Niin ja ei tuo seurustelemattomuus yms. ole mitenkään epätavallista, itse ja moni ikäiseni parikymppinen kaveri ei ole koskaan seurustellut.
Hei,
Armeijan olen jo käynyt eikä siitä todellakaan ollut apua. Päinvastoin. Sattui niin ikävä tuuri että tuvassamme oli yksi oikea tyranni joka otti minut syntipukikseen. Haukkui koko ajan ja kerran löi jopa pään seinään. Oli siellä kyllä muitakin kiusaajia varsinkin loppua kohden kun välit kiristyi.
Kiitos kumminkin vinkeistä.
En keksi suoraa asiayhteyttä armeijan ja ujouden välillä. Oma armeija-aika (pk, auk, ruk) meni huomattavasti paremmin (ujouden suhteen) kuin peruskoulu- tai lukioaika, jossa osa porukasta oli vain "viihtymässä". Omakohtaisten kokemusten perusteella väitän, että armeija ei ole ujolle ylitsepääsemätön ongelma, päinvastoin. Kyse on monen tekijän summasta: omasta ja kouluttajien motivaatiosta, jne. Heh heh, kh-päiviäkin on jo tullut ihan mukavasti (~50).
Mikäli todella haluat asioiden muuttuvan,sinun pitää ne itse muuttaa.Kukaan ei tule ulkopuolelta sinua pelastamaan.Aloita pienin askelin.Mieti,mitä todella haluat,ja sitten alat vähitellen toteuttamaan sitä unelmaasi.
--vaikeaa se on--toden totta-olen tuota elämänkoulua käynyt itsekin,ja kompastellut aina vain..mutta mitäpä ihminen ei itsensä eteen tekisi jollei kaikkea
Minua kiusattiin seitsämän vuotta peruskoulussa, ja olen nykyisessä opiskelupaikassakin epäsuosittu. Tai siis, minulla on kaksi kaveria, jotka ovat keskenään ystäviä, ja tunnen heidän kanssaan ollessani monesti itseni ulkopuoliseksi. Muut luokkatoverini eivät pahemmin minulle puhu, ellemme tee jotain tehtävää yhdessä. Yläasteaikainen kiusaajani tuli opiskelemaan samaa alaa samaan kouluun ja totta kai samalle luokalle, hän on levitellyt minusta juttuja uudessakin koulussa. Ketuttaa suoraan sanoen!!!! Mutta en minäkään ole seurustellut enkä suudellut ketään, ja se pahentaa tilannetta, ainakin minun kohdallani! Jos haluat, niin voidaan mailailla ja piristää toistemme päiviä. Mutta muista, ettet ole ihan yksin tässä maailmassa, on varmasti monia, jotka haluaisivat tutustua sinuun!!!!
"Ujo kirjoitti: Olen vähän päälle parikymppinen yksinäinen mies. Kavereita minulla on vähän ja en ole koskaan seurustellut tai edes suudellut ketään."
Sama juttu. :D
Olisihan se varmasti jännä tunne... No, ei pidä stressata tämmösillä asioilla.
Parikymppisiähän tässä vasta ollaan. Ehkä joskus vielä...
Sama vika kuin muilla: eroa vain siinä että ikää muutama vuosi enemmän. Itseäni tämä tilanne alkaa jo pikkuhiljaa huolestuttamaan.
Syitä tähän ovat varmaan heikko itseluottamus; ei tiedä mitä sanoa naisille esim. baarissa, mistä puhua jne. Toinen on se että oma ulkonäkö ei miellytä.
Minä en syytä todellakaan itseäni.
Mutta baarissa on hyvä puoli, (jos on tarpeeksi päissään) että uskaltaa mennä juttusille.
Eikä silloin myös jännitä ollenkaan. Selvinpäin kaupungilla siitä ei tulisi mitään.
Mitä te kitisette? Olkaa onnellisia yksinäisyydestänne, sillä suurimmat ajatukset kypsyvät juuri yksinäisyydessä. Tietysti teidän elämänne on kärsimystä. Tottakai. Mutta mitä siitä? Kyllä te vielä joskus kuolette ja se vapauttaa teidät kaikesta.
Kaipaisit ystävää.