Olen passiivisempi, kuin koskaan ennen. Aktiivisuusrannekkeestakin sen voi huomata. Vaikka olen yrittänyt sinnitellä lenkille tämänkin vuoden aikana, yleinen aktiivsuuteni on silti laskenut dramaattisesti. Askelia ei juuri tuu, juoksulenkkien määrä on vähentynyt. Sen näkee myös Sport Trackerin yhteenvedoista. Laskua on alkanut tapahtumaan jo aiemmin. Dramaattisin pudotus on kuitenkin tapahtunut joulukuussa ja tästä tammikuusta tulee vielä heikompi. Olen myös erakoituneempi, kuin koskaan ennen. Jo marraskuussa väheni kontaktin pitämiset ihmisiin. Joulukuussa en juuri liikkunut enää missään. Nyt liikkeelle meno vaatii jo ylimääräisiä ponnisteluita. Jo kauppaan lähtö tuntuu vaikealta. Enkä enää pysty katsomaan peilikuvaanikaan.
Vetäytymiselleni on selkeät syyt. Kun en saa mitään aikaiseksi, alkaa vähemmästäkin hävetä itseään. Ja kun häpeää itseään, ei halua enää liiemmin olla ihmisten ilmoilla.
Ja kun ei ole ihmisten ilmoilla ja liikkuminenkin vähentynyt, aivotkin toimivat huonommin. Tiedän, että olen joutunut kierteeseen. Olen kuitenkin huomannut sen, että omin avuin en täältä nouse. Tänään oli jo tarkoitus tehdä ryhtiliike ja nousta jo seitsemältä ylös. Hoitaa asioita mallille ja kirjoittaa muutama hakemuskin. Mutta mitä taas.... taas venyttelin sängystä nousemista (vaikken nukkunut). Aamut ovat kerta toisensa jälkeen vaikeampia. Tiedän, että minulla on vahvuuksiakin. Niille vain ei työmarkkinoilla ole hirveenä kysyntää. Sitä kun vaaditaan myös paineensietokykyä. Jo pienen paineen alla aivoni juuttuvat ja se lienee suurin syy masennukseeni.
Kuka haluaa sellaista taliaivoa, joka tekee kaiken hitaasti ja tarkkuuskin vähän sitä ja tätä? Näen menneisyyden sarjana epäonnistumisia. Erityisesti aamuisin kummittelee taannoiset toteamukset eri pätkätyöpaikoissa: "ei se riitä, että osaa puhua, täytyy osata myös tehdä töitä", "sinusta saa sellaisen kuvan, että osaat, peität epävarmuutesi liialliseen puhumiseen" ja että "olet kävelevä katastrofi, sinun aikaansaannostasi se, että täällä on kaikki päin....."
Silloin, kun oli vähän parempi aika, osasin sivuuttaa nuo ikävät kokemukset aiemmissa työpaikoissa. Nyt kun olen ollut yksin neljän seinän sisällä jo ties kuinka kauan, nuo äänet menneisyydestä saa enemmän sijaa. Olisi vain ollut niin hyvä, jos olisin päässyt sinne terapiaan :(. Saan kuulla vasta tammi-helmikuun vaihteessa, milloin tulen saamaan ajan. Joka tapauksessa aikaisintaankin se uusi aika tulee olemaan helmikuun lopulla. Ja jos yhtä pitkä odotus, kuin aiempaankin aikaan, niin se voi mennä pitkälle maaliskuuhunkin. Siihen mennessä jos sama laskukäyrä jatkuu, ehdin kuolla moneen kertaa. Nyt olen tehnyt töitä sen eteen, että saan kitkettyä uskon mielestäni, koska se jos mikä, estää minua lopettamasta itseäni. Alitajuntaani on lujasti iskostettu ajatus, että tulen palamaan helvetissä, jos siihen ratkaisuun päädyn.
Vetäytymiselleni on selkeät syyt. Kun en saa mitään aikaiseksi, alkaa vähemmästäkin hävetä itseään. Ja kun häpeää itseään, ei halua enää liiemmin olla ihmisten ilmoilla.
Ja kun ei ole ihmisten ilmoilla ja liikkuminenkin vähentynyt, aivotkin toimivat huonommin. Tiedän, että olen joutunut kierteeseen. Olen kuitenkin huomannut sen, että omin avuin en täältä nouse. Tänään oli jo tarkoitus tehdä ryhtiliike ja nousta jo seitsemältä ylös. Hoitaa asioita mallille ja kirjoittaa muutama hakemuskin. Mutta mitä taas.... taas venyttelin sängystä nousemista (vaikken nukkunut). Aamut ovat kerta toisensa jälkeen vaikeampia. Tiedän, että minulla on vahvuuksiakin. Niille vain ei työmarkkinoilla ole hirveenä kysyntää. Sitä kun vaaditaan myös paineensietokykyä. Jo pienen paineen alla aivoni juuttuvat ja se lienee suurin syy masennukseeni.
Kuka haluaa sellaista taliaivoa, joka tekee kaiken hitaasti ja tarkkuuskin vähän sitä ja tätä? Näen menneisyyden sarjana epäonnistumisia. Erityisesti aamuisin kummittelee taannoiset toteamukset eri pätkätyöpaikoissa: "ei se riitä, että osaa puhua, täytyy osata myös tehdä töitä", "sinusta saa sellaisen kuvan, että osaat, peität epävarmuutesi liialliseen puhumiseen" ja että "olet kävelevä katastrofi, sinun aikaansaannostasi se, että täällä on kaikki päin....."
Silloin, kun oli vähän parempi aika, osasin sivuuttaa nuo ikävät kokemukset aiemmissa työpaikoissa. Nyt kun olen ollut yksin neljän seinän sisällä jo ties kuinka kauan, nuo äänet menneisyydestä saa enemmän sijaa. Olisi vain ollut niin hyvä, jos olisin päässyt sinne terapiaan :(. Saan kuulla vasta tammi-helmikuun vaihteessa, milloin tulen saamaan ajan. Joka tapauksessa aikaisintaankin se uusi aika tulee olemaan helmikuun lopulla. Ja jos yhtä pitkä odotus, kuin aiempaankin aikaan, niin se voi mennä pitkälle maaliskuuhunkin. Siihen mennessä jos sama laskukäyrä jatkuu, ehdin kuolla moneen kertaa. Nyt olen tehnyt töitä sen eteen, että saan kitkettyä uskon mielestäni, koska se jos mikä, estää minua lopettamasta itseäni. Alitajuntaani on lujasti iskostettu ajatus, että tulen palamaan helvetissä, jos siihen ratkaisuun päädyn.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Uusin omadiagnoosini on se, että taidan olla ADHD. Eihän se aina ilmene fyysisenä ylivilkkautena. Nyt kun muistelen menneitä aikoja, mua on kutsuttu moottoriturvaksi ja ties miksi. Olen ollut kova puhumaan. Intissä muunmuassa lisänimeni oli moottoriturpa. Ala- ja yläasteella taas olin hiljainen äänetön ja nurkkaan vetäytyvä pelkuri. Aloin puhua pulputtamaan vasta intissä ja puhetta riitti. Puhuin silloin myös paljon päälle. Viime vuosina puhetapani ovat kuitenkin siistiytyneet siten, etten harrasta juurikaan päällepuhuntaa. Ainoastaan silloin saatoin puhua päälle, jos halusin palauttaa keskustelun takaisin samaan asiaan. Tiedän, että osaan jutella. Mutta sitä en tiedä, miten tätä taitoa voisi jotenkin hyödyntää työelämässäkin. Pyhällä hengellä kun kukaan ei elä. Haluaisin jotain douppia aivoille, joka estäisi niiden juuttumisen. Houkutus kiellettyihin aineisiin on lisääntynyt. Jos jostain saisin käsiini jotain aivotoimintaa virittäviä nappeja, vaikka laittomiakin, voisin niitä napsia.