Muutama vuos sitte jouduin kohtaamaan odottamattoman asian että vanhempani ovat narsisteja. Koko elämäni arvostin heitä hyvinä vanhempina kunnes sain totuuden selville joka ei mahdollista enää heidän arvostamista lainkaan. Olen käsitellyt asiat (ymmärsin kuinka he ovat kontrolloineet minua koko elämäni) niin etten tunne vihaa heitä kohtaan kaikesta huolimatta.
En todellakaan toivo heille kuolemaa mutta tunnen helpotuksen ja vapauden tulevan sitten kun he kuolevat jolloin biologinen yhteys katkeaa.En usko surevani vaikka tilanne varmasti ikävästi koskettaa. Tämä aiheuttaa ristiriitaisia omantunnontuskia koska en ole ihminen joka toivoo kenellekään pahaa. Onko tämä normaalia tunnetta narsistien kohteeksi joutuneilla?
En todellakaan toivo heille kuolemaa mutta tunnen helpotuksen ja vapauden tulevan sitten kun he kuolevat jolloin biologinen yhteys katkeaa.En usko surevani vaikka tilanne varmasti ikävästi koskettaa. Tämä aiheuttaa ristiriitaisia omantunnontuskia koska en ole ihminen joka toivoo kenellekään pahaa. Onko tämä normaalia tunnetta narsistien kohteeksi joutuneilla?
Vastaukset 9
Vanhimmat
On varmaan ihan normaalia. Itse olen monien vaikeiden tunnekokemusten kautta saavuttamassa välinpitämättömyyden auvoista olotilaa. Todennäköisesti tulen kokemaan mm. helpotusta mikäli ehdin heidän kuolinpäivänsä todistamaan.
Otskkko on: "Onko tämä väärin tuntea".
Narsistivanhempien ja lapsen välinen suhde tulisi perustua normaaliin kasvamiseen ja vuorovaikutukseen. Mutta tähän normaaliin vuorovaikutukseen narsistivanhemmat eivät kykene koskaan.
Joten, tähän sopii hyvin vanha sanonta: "Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista".
Koska, tätä poistunutta *hyötyä* ei voida enää hallita, hänestä tehdään hapan ja eihaluttava. Ja näin se epäkelpo lapsi laitetaan kärsimään, tekemistään valinnoista.
Siis lasta tavallaan kiristetään halutunlaiseen käytökseen vanhempien puolelta.
Ja kyllä, tämä on elinikäinen projekti, joka päättyy vasta haudassa.
Jotenkin noin se paljolti menee.
Samoin tajusin vasta lähemmäs 40 vuotiaana. Äitini on myrkyttänyt isänikin...
Harmi että itse olin niin tyhmä vuosikauden ja palasin aina narskun vähäteltäväksi ja hänen mielialanvaihteluitaan todistamaan...
Itse luin aikoinaan 2010 ilmestyneen Liisa Kelttikangas-Järvisen asiaa käsittelevän kirjan, jota suosittelen luettavaksi nytkin..
[KIRJA] Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot
L Keltikangas-Järvinen - 2011 ? - books.google.com
Sosiaalisuuden merkitystä korostetaan ja arvostetaan nykyisin niin koulussa kuin
työelämässä. Mitä ovat sosiaaliset taidot, ja miten ne eroavat sosiaalisuudesta? Miten käyttäytyy sosiaalinen lapsi, miten sosiaalinen aikuinen? Professori Liisa Keltikangas-Järvinen syventää kirjassaan ymmärrystämme sosiaalisuudesta ja sosiaalisista taidoista ja selventää niiden eroja.
Minullakin ymmärrys tästä alkoi myös n 40 vuotiaana. Kohdallani on kyseessä isä ja sen myötä kieroutuneeksi kasvanut äiti. Olen ainoa sisaruksista johon tätä kohdennetaan. Muut ovat "hovissa". Aikuisuuteen hämmästelin kun äitini aina vitsaisi kuinka isäni puhuu niin hauskasti että siitä eivät kukaan saa selvää. Totuus on että puhe on niin sarkastista, että minun luonteellani sitä ei kestä eikä jaksa kuunnella. Hän hallitsee aina koko porukan ylimpänä myöskin muiden puheenvuoroja. Nyt toistakymmentä vuotta on kulunut ja mitä vähemmän tapaan vanhempiani, sitä paremmin tulemme toimeen. Enää ei ole pakko lähteä pois ahdistavan olon tultua ensimmäisen 15 minuutin kuluttua. Rakkautta heitä kohtaan en tunne, mutta korrektisti voimme vierailla toistemme luona. En toivo heidän kuolemaansa, toivon että pärjäävät keskenään ja kyllähän nämä muut sisaret heistä huolehtii. Minä en sitä haluaisikaan.
Loukkaavinta on uhriksi joutuneelle kuitenkin se, että hänestä tehdään *syntipukki*.
Ja hovissa keskustellaan asioista edelleen niin, kuin tuo *leimaattulapsi* olisi jotenkin syyllinen tapahtuneisiin asioihin. Vaikka todellisuudessa ne syytökset, joista häntä syytetään, ovat täysin tuulesta temmattuja *pahuuksia*, jolla ei ole edes minkäänlaista totuuspohjaa.
Mutta hovi nielee kaiken mahdollisen, on niin mukavaa olla parempi, kuin toinen. Ja kyllähän nämä muutkin hovinjäsenet vielä saavat maistaa tuota narsistivanhempien *evästä*. Kun sinun puolelta ei tule enää halutunlaista palautetta. Tilallesi tulee uusi synninkantaja ja syyllinen. Tämän he tarvitsevat tasapainottaakseen häiriintynyttä
elämäänsä.
Syntipukin rooli on aina jollakin narsistisessa perheessä ja suvussa. Se rooli on raskas kantaa varsinkin jos ei itse ymmärrä omaavansa sitä. Vasta sitten kun tajuaa että muahan on syyllistetty ihan turhaan, ilman syytä, alkaa vapautuminen kaikesta siitä pa****ta. Ne kaataa pahan olonsa, kaikki suvun tai perheen ongelmat yhden jäsenen ympärille jotta voisivat päästä irti vastuusta, jotta eivät joutuisi kohtaamaan ja käsittelemään ongelmiaan. Se on aina sun syy. Mitä tahansa tapahtuu niin sinä olet syyllinen ja mitä tahansa teet niin se on väärin. Välillä tuntuu että olet niiden mielestä itse saatana. Vastuussa kaikesta siitä pahasta mitä tässä maailmassa on ikinä tapahtunut ja tapahtuu. Kyllä ihmiset voi olla pahoja...
Mun mielestä mikään tunne ei sinänsä ole väärä. Turha niistä on syyllistyä, vaikka sekin tietysti on tunne sinänsä. Eikä luonnollinen kuolema ole paha asia. Itse tunsin helpotusta vanhempani kuoltua, joka ei ollut narsisti vaan muuten sairas. Surua oli kestänyt jo monta vuotta ja masennuin itse jokaisesta tapaamisesta.