Miten on, voisitteko kuvitella tapailevanne tai seurustelevanne "psykoosin" sairastaneen ihmisen kanssa? Tämä huolettaa ja harmittaa minua nyt todella suuresti.. Mielelläni keskustelen aiheesta.
Nyt hieman radikaalimpi kysymys
häkissä
26434
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
En, mikäli olet mies
Kyseessä siis nuori rakkautta kaipaava nainen.
Naisen kanssa voisi. Miehen ei
ei ole totta esim. Skitsofrenia potilaat eivät ole sen väkivaltaisempia, kuin sosoipaatit tai narsistit, ne vasta väkivaltaisia tuppaa olemaan.
Voisin. Olen kuitenkin varattu, joten en tapaile muita. Meistä kukaanhan ei tiedä, milloin sairastuu mihinkin sairauteen.
kuhan se psykoosi on jatkuva,,ei jaksa mitään normaaleja, tavallisia ja tylsiä palluroota
En. Hoitosuhde.
Höpö höpö, joku voi olla sairastanut psykoosin 10v sitten. Esim äitini on aina ollut tasapainoinen. Vaihdevuosien aikaan sairastui psyykossiin ja masennukseen. Vuoden päästä tuosta oli ok ja takas työelämässä. Tuon jälkeen ei ole ollut mitään mielenterveydellisiä ongelmia.
Joten jos ihminen on joskus sairastanut psykoosin, ei se tarkoita, että hänellä ja hänen puolisollaan olisi jatkossa hoitosuhde :D
Olet häkissä siis psykoosin kanssa ja se huolettaa ja harmittaa sinua.
Mene hoitoon heti.
Olisi muutamakin mukava nuori mies lähistöllä, mutta pelkään kertoa kyseisestä "diagnoosistani", joten en uskalla edes deittailla ketään. Toisekseen olen tällä hetkellä hyvin yksinäinen, pelkään ettei kukaan halua olla näin yksinäisen ihmisen kanssa. Mutta sekin olisi vielä pieni paha ilman tuota diagnoosia..
Ei minulle mikään ongelma.
Tosin haluaisin tietää mihin se psykoosi liittyy jne.
Lähinnä nuo psyykkisen puolen ongelmat tulisivat minulle haitaksi siinä vaiheessa kun henkilö ei pysty rakentamaan ihmissuhdetta.
Esimerkiksi vakava persoonallisuushäiriö ja narsismi olisivat tällaisia.
Voit käydä tutkituttamassa itsesi asiantuntijalla jos ajatukset alkavat kiertää kehää ja kuulet ääniä.
Riippuu tilanteesta. Psykoosit johtuu erilaisista syistä ja osa ei ole ns. toistuvia... Joillain se on vain kerran elämässä esiintyvä..
Silti olen tosi kriittinen kaiken mielenterveyshäiriön suhteen jos ne on akuutteja ja päällä nykyhetkessä. Olin suhteessa mieheen, joka oli "terve". Hän siis ei ollut koskaan ollut mt-toimiston asiakas eikä milloinkaan diagnosoitu mitään mt-häiriöö.
Vaikuttikin ihan järkevältä aluksi. Kunnes tutustui paremmin. Jouduin huomaamaan että jokin ongelma hänellä oli. Hän käyttäytyi ajoittain hyvin psykoottisesti, mutta ne psykoottiset harhat rajoittui tietyille alueille ja muuten hän oli ihan järkevän oloinen.
Hänellä oli omituisia harhoja jotka nyt jälkeenpäin kuulostaa selvästi täysin kajahtaneen jutuilta, mutta silloin... en osannut arvioida nuoren ikäni takia tämän ihmisen tilannetta.
Tämä sekavuus sai minut hiukan sekaisin kun vastaan on tullut ihan psykoosissa olevia ihmisiä, mutta hänen kaltaistaan ei milloinkaan. Mietin olenko mä tullut hulluksi vai tuo toinen... Hän kun oli muuten täysin järjissään. Sitten ne pari kohtaa sai täydet utopistiset harhat päälle ja väkivaltaisuuden laukeen, puheet kuitenkin oli rajoissa joita ei osannut helposti rajata että oliko se mielenterveyden järkkymistä vai vielä normaalia taikauskoa, sairaalloista mustasukkaisuutta, uskovaisuutta.
Suhde kuitenkin muuttui täydeksi ajojahdiksi ja vainojen sekä salajuonien verkostoksi, jossa minä aloin näytteleen kohdetta joka oli paha ja jonka päälle väkivaltaista raivoa sitten harhojen vallassa purettiin. Tällaisen ihmisen kanssa parisuhde oli mahdoton.
Muutenkin... vaikka itse olen vakavan masennuksen käynyt läpi sanoisin että kyllä se masennuskin vaikka todella "lievä" sairaus onkin kaikkien muiden mielenterveshäiriöiden rinnalla, niin on silti sellainen sairaus että jos se on vakavassa muodossa ihminen on silloin niin tasapainoton ettei hänen kanssaan parisuhdetta kannattaisi aloittaa.
Itse en aloittaisi,koska minulla on taipumus masennukseen ja hyvin epätasapainoinen itsetuhoinen ihminen todennäköisesti saisi minutkin sairastumaan uudelleen.
Lievästi masentunut on usein työkykyinen ja hyvin vähäoireinen ja yleensä vielä suhteellisen tasapainoinen...ja vastaakin burn outtia enemmän kuin kaaosmaista syvää masennusta joten sellaista saattaisin itse harkita uskaltavani ainakin tapailla.
Psykoosin sairastaneena pelkäisin enemmän jotain tuntematonta tavallista ihmistä. Hoitojen myötä sitä tapasi terapeutteja ja kaikenlaisia muita sairastuneita enkä näe meissä mitään ihmeellistä.
Päinvastoin, minun silmät ainakin aukesi sanotaanko kaikille sairastuneille olkoon se sitten mikä vaiva tahansa. Ihminen hänkin on.
Ps. 2 kuukauden jälkeen vapaaehtoisesti takaisin työelämään ja tietäisittepä mitä teen työkseni.
Ja lisään vielä että vaikka ymmärränkin kirjoituksen suhdepalstalla niin paremman käsityksen saisi terveysosiossa. Olen sinne yhden kirjoituksen laittanut itsekin.
On se silti parisuhteessa todella raskasta sille "terveelle" tai terveemmälle. Itse ainakin romahdin silloin itsekin jonkinlaiseen ahdistuneisuushäiriöön, kun seurustelukumppanini sekavuus oli pelottavaa ja aloin oleen voimaton niiden jatkuvien vihamielisten vainoharhojen kohteena olemiselle.
Harhat kohdistuivat minuun joten minä olin se maalitaulu. Seurustelukumppanin rooli alkoi käymään hyvin raskaaksi.
Samoin silmät ovat kyllä avautuneet sen suhteen myös minulla, kaikkea hyvää ja jaksamista jatkoon sinulle <3
Eräs läheiseni sairastui aika vakavasti. Hoitojaksoja kesti n 8 vuotta.
välillä oli pitkiäkin saaraala jaksoja ja lääkityksen hakemisia.
yli kaksi vuotta sitten hän sai uuden lääkityksen ja hänen harhaisuutensa loppui.
Tänäpäivänä hän elää hyvin seesteistä aikaa ja iloitsen siitä
Itseluottamus kärsi vain sairastamisen aikana ja sen puute jäi vaivaamaan.
Muuten hänen terveytensä on hyvä ja hän on sosiaalinen.
Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin, kiitos kertomuksesta, kaikkea hyvää hänelle elämänsä varrelle :)
En jos hän on väkivaltainen tai haitallinen ihminen, joka sotkee asioita. Ei kaikki hullut ole ilkeitä. Jotkut on ja siitä hullujen huono maine tulee.
En voisi. Oon sen kerran jo tehnyt ja oli tosi raskas se suhde. Meinasi mennä omakin mielenterveys sen miehen takia :(
Minun mielestän psykoosi tai muunlainen kohtuullinen mielenterveyden häiriö ei todellakaan olisi este minulle. Ei aito rakkaus katso sairauksia. Näin ajattelen. Tietysti, jos mielenterveys on siinä jamassa, että ei voi tietää, tuleeko puukkoa yöllä nukkuessa, niin silloin henkilö kuuluu sairaalahoitoon. Eikä silloin varmasti ole muutoinkaan ensisijaista tai edes mahdollista aloittaa suhde, toki jos olisi jo vuosia ollut yhdessä, niin en jättäisi sen takia, en missään nimessä. Silloin puoliso jos koska tarvitsisi tukea ja eniten minua kuin koskaan. Ja kohtuullisella mielenterveydenhäiriöllä tarkoitan juuri tämän tyylisiä häiriöitä, jos ihminen on vaarallinen itselleen ja muille, niin silloin suhteen aloittaminen ei ole se ensimmäinen juttu kenenkään kannalta hyväksi. Ystävyys on eri asia.
Narsistin ja psykopaatin en kanssa rupeisi kyllä mihinkään, tai jonkun muun vakavan persoonallisuudenhäriöisen kanssa, mutta mielenterveys ja psykoosit eivät olisi este, ei millään tavoin. Huomaan, että monilla on äärettömän negatiivinen ja pelottava kuva henkilöstö, jolla on mielenhäiriöitä. Se on pieni prosentti, jotka ovat väkivaltaisia tai vaarallisia. Erään ystäväni mies on ns. mielenteveyspotilaana ollut jo pidempään, hän on todella ihana ihminen, todella sydämellinen ja herkkä. Miten se sitten näkyy? Saattaa esimerkiksi ruveta sitomaan kengän nauhoja putkeen ja vetää taas narut pois kengistä. Mutta se kestää sen hetken kuin kestää ja se on thats it!
Muistan lapsuudessa, kun meidän naapurissa oli asui tosi mukava jo vähän vanhempi pariskunta, joilla oli pari lasta. Ko. naisella oli mielentervysongelmia, mutta ne olivat jaksottaisia. Hänkin oli tosi herttainen, ei mitään ongelmia, päinvastoin. Hän oli joitakin kausia sairaalassa ja taas elämä jatkui. Hän tosin ei ollut työelämässä, mutta se oli heidän ratkaisunsa. Nykyään vaan kaikki on niin jotenkin "pintaa ja särmää" ja odotetaan jotain "täydellistä elämää", jota ei ole edes olemassa. Ja ei ainakaan niillä ko. "odottajille" :D Jos elämässä on pelkkä "minä ja minun bodattu vartaloni ja tissit", "Lous Vuttoooonin laukut ja sen sellaista" niin avot! Hyvää matkaa elämälle.
Nämä vankilassa istuvat ovat suurimmaksi osaksi narsisteja tai pskopaatteja. Vaikka nykyään tuntuu, että kaikki on narskuja tai muuten vain mielenterveysongelmaisia, ainakin juttujen perusteellla.
Opiskeluaikanani yksi kurssikavereistamme sairastui psykoosiin. Hän pääsi nopeasti hoitoon ja tilanne parani, hän jatkoi kanssamme opintoja myös, ja suoritti väliin jääneitä kursseja myöhemmin. Olin hänen kanssaan paljonkin tekemisissä eikä minulla ainakaan tullut sellaista oloa ettenkö haluaisi ja voisi olla hänen kanssaan tekemisissä. nykyään hänellä on mies ja lapsia, on työelämässä ja kaikki ns. "normaalisti".
En ihmettele yhtään, jos opiskelu aikana saa psykoosin, on se niin rankkaa puuhaa, jos sitä tosissaan ottaa, eli haluaa oppia ja siihen päälle vielä rahahuolet ja kaiken maailman jutut, niin tilanne on valmis. Tottakai, jos ottaa rennosti niin, että riitää kun läpi pääsee, eikä ryhmätöistäkään ota omaa osuttaan niin vakavasti, niin silloin opiskelu on "vapaan herran" kiva harrastus, mutta jos oikeasti haluat oppia, niin kyllä siinä ressiä pukkaa, kun deadlinet painaa päälle ja on tenttäjä siellä sun täällä, ja käyt eri paikoissa luennoilla. Itse pyörin kauppiksen, helian ja avoimen yliopiston luennoilla ja ei siinä paljon rennosti otettu. Selvisin tervejärkisenä, mutta en ihmettele yhtään, jos ei ihan kaikki mene putkeen. Joo otin paljon opintokokonaisuuksia, ja siksi pyörinkin niin monessa paikassa, mutta silti. Ja jos siinä pitää vielä miettiä, mitä ilalla syö, kun ei näy kun valo jääkapissa, niin ei helppoa ei.
On tosiaan eroja ihmisten opiskelutyyleissä ja motivaatiossakin, taustat opiskelijoilla voivat myös olla kovinkin erilaiset. Oman alani opiskelun mielsin olevan sieltä rankimmasta päästä - todella paljon teoriaa, suuri osa oppikirjoista muita kuin suomenkielisiä, paljon myös käytäntöä, aika kaavamainen ja pakkotahtinen opiskelu, vapaa-aika vähissä jos mieli edetä. Hän kuten minäkin olimme isoista pienituloisista perheistä, ts. kotiväki ei oikein voinut auttaa opiskelun rahoittamisessa, joten talouskin oli tiukoilla. Soluasunnoissa asuttiin kaiken lisäksi, eli kämppikset elivät omaa elämäänsä siinä myös. Hänen sairastuttuaan psykoosiin tuli itselle olo, että miksi juuri hän - ihan hyvin olisi voinut olla vaikka minä. Toisaalta kurssikavereillamme riitti myös myötätuntoa eikä tullut sitä, että häntä olisi jotenkin jatkossa arasteltu, vältelty ja suljettu ulos porukoista.
Lukee niin tulee mieleen että onko täällä yhden ainoaa oikeasti itsensä lääkäriksi lukenut tätä vai vedättekö sieltä kyökkipsykologin hatusta juttunne?😂