Muutama viikko sittten se tapahtui.
Joku, joka avasi silmäni.
Joku, joka laittoi miettimään, mitä minä oikeasti olen?
Se oli shokki. Se oli jotain, jota en olisi toivonut tapahtuvan.
Toisaalta tämä saattaa avata uusia teitä. Tällä hetkellä olen pahimmasta järkytyksestä selvinnyt.
Vuoden vaihteessa minut kutsuttiin keskusteluun. Keskustelu oli kuitenkin naamioitu hauskan pidoksi ja yleiseksi hengailuksi luonnon keskellä. Ajattelin, että mikäs siinä. Vielä, kun kutsujat olivat sellaisia, joiden kanssa ei ollut vähään aikaa ollut tekemisissä. Olin kutsusta yhtä aikaa ilahtunut, mutta vähän hämmentynytkin.
Menimme luonnon helmaan. Tarjottiin kyytikin! Makkaroita paistellessa alkoi vähitellen selvitä, miksi olimme tulleet metsään.
Minulle alettiin esittää kysymyksiä. Ensin ihan arkisilta kuulostavia, mutta kysymykset kävivät koko ajan tukalimmiksi ja tukalimmiksi. En pystynyt valehtelemaan, mutta koitin varovaisesti kierrellä kysymyksiä. Annoin ympäripyöreitä vastauksia. Sitten näytettiin kännykältä kuvia kysyen: oletko sinä tuolla. Kuvissa minä bailasin yökerhossa. Olin hiljaa. Sydän jyskytti täysillä.
En kyennyt vastaamaan. Sitten kysymykset jatkuivat: Olitko erään muusikon keikalla (artistin nimellä)? Olin taas hiljaa. Entä olitko siellä ja siellä.
Yökerhokuvaan olivat sattumalta törmänneet netissä erään jutun yhteydessä. Tämän jälkeen he olivat onkineet tietoja minun liikkeistä... Olivat tehneet valtavasti taustatyötä.
Kokemus oli järkyttävä. Tuntui, kuin olisi tullut maailman loppu. Kuin olisin tullut tieni päähän.
Tajusin, että olen valehdellut itsellenikin. Valehdellut olevani uskovainen ja uskon sen. Kaksoiselämäni osasin jotenkin piilottaa itseltänikin. Se muistutti olemassa olostaan vain silloin, kuin vaihdoin siihen moodiin. Pidin itseäni uskovaisena. Siitäkin huolimatta, vaikka seurapuheissa kuulin usein sanottavan, ettei voi palvella kahta Jumalaa. Ja että uskovainen ei voi tehdä matkaa jaetulla sydämellä.
Minun oli pakko tunnustaa tuolla luontoreissulla, että olen pettänyt kaikkia, myös itseäni ja pahasti. Mun täytyy sanoa, että uskomaan en enää kykene. Koen olevani jakomielinen ihminen. Liian jakomielinen ihminen kyetäkseen uskomaan, että voisin enää uskoa sydämelleni omistaa. En enää tiedä, mitä oikeasti olen!
Olenko ainut, vai onko kohtalontovereita?
Joku, joka avasi silmäni.
Joku, joka laittoi miettimään, mitä minä oikeasti olen?
Se oli shokki. Se oli jotain, jota en olisi toivonut tapahtuvan.
Toisaalta tämä saattaa avata uusia teitä. Tällä hetkellä olen pahimmasta järkytyksestä selvinnyt.
Vuoden vaihteessa minut kutsuttiin keskusteluun. Keskustelu oli kuitenkin naamioitu hauskan pidoksi ja yleiseksi hengailuksi luonnon keskellä. Ajattelin, että mikäs siinä. Vielä, kun kutsujat olivat sellaisia, joiden kanssa ei ollut vähään aikaa ollut tekemisissä. Olin kutsusta yhtä aikaa ilahtunut, mutta vähän hämmentynytkin.
Menimme luonnon helmaan. Tarjottiin kyytikin! Makkaroita paistellessa alkoi vähitellen selvitä, miksi olimme tulleet metsään.
Minulle alettiin esittää kysymyksiä. Ensin ihan arkisilta kuulostavia, mutta kysymykset kävivät koko ajan tukalimmiksi ja tukalimmiksi. En pystynyt valehtelemaan, mutta koitin varovaisesti kierrellä kysymyksiä. Annoin ympäripyöreitä vastauksia. Sitten näytettiin kännykältä kuvia kysyen: oletko sinä tuolla. Kuvissa minä bailasin yökerhossa. Olin hiljaa. Sydän jyskytti täysillä.
En kyennyt vastaamaan. Sitten kysymykset jatkuivat: Olitko erään muusikon keikalla (artistin nimellä)? Olin taas hiljaa. Entä olitko siellä ja siellä.
Yökerhokuvaan olivat sattumalta törmänneet netissä erään jutun yhteydessä. Tämän jälkeen he olivat onkineet tietoja minun liikkeistä... Olivat tehneet valtavasti taustatyötä.
Kokemus oli järkyttävä. Tuntui, kuin olisi tullut maailman loppu. Kuin olisin tullut tieni päähän.
Tajusin, että olen valehdellut itsellenikin. Valehdellut olevani uskovainen ja uskon sen. Kaksoiselämäni osasin jotenkin piilottaa itseltänikin. Se muistutti olemassa olostaan vain silloin, kuin vaihdoin siihen moodiin. Pidin itseäni uskovaisena. Siitäkin huolimatta, vaikka seurapuheissa kuulin usein sanottavan, ettei voi palvella kahta Jumalaa. Ja että uskovainen ei voi tehdä matkaa jaetulla sydämellä.
Minun oli pakko tunnustaa tuolla luontoreissulla, että olen pettänyt kaikkia, myös itseäni ja pahasti. Mun täytyy sanoa, että uskomaan en enää kykene. Koen olevani jakomielinen ihminen. Liian jakomielinen ihminen kyetäkseen uskomaan, että voisin enää uskoa sydämelleni omistaa. En enää tiedä, mitä oikeasti olen!
Olenko ainut, vai onko kohtalontovereita?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hoitokokoustrolli keksii taas täysin omasta mielikuvituksesta näitä tarinoita. Vanhoillislestadiolaisten yhteisössä ei ole koskaan ollut hoitokokouksia eikä niitä järjestetä tällä hetkelläkään eikä tulla tulevaisuudessakaan järjestämään ja sillä sipuli ja suut suppuun. Tämä asia on tällä viestillä loppuun käsitelty eikä tähän tarvi kenenkään vastata.
Millä tavoin ne hoitokokoukset aloitukseeni liittyy? Kyselin vain, onko muitakin jotka ovat uskotelleet itselleen olevansa uskovaisia, vaikka ovat elävät/eläneet kaksoiselämää.
On huolestuttavaa, jos minunkaltaisia on enemmänkin. Toisaalta jos heitä on, niin senkin olisi hyvä tulla päivänvaloon.
on sinunkaltaisiasi mätiä kaloja. Mitä huolestuttavaa siinä muka olisi? Tosiasia mikä tosiasia. Se on Raamatussa sanottu.
Vieläpä ajattelen niinkin, että kun kala on alkanut mädäntyä niin millä ihmeellä sen mätänemisprosessin saisi pysäytetyksi? Jeesus tosin pystyi herättämään Lasaruksen kuolleista, vaikka ruumis oli jo niin mätä, että haisi. Tiedätkö, ruumis haisee paskalle jo kuolemaa seuraavana päivänä, jos sitä ei lykkää kylmiöön.
Hae jo se haulikko, juttusi vituttavat vain.
Juttu sinänsä herätti mielenkiinnon, että voiko joku elää nuin? tarkemmin kun ajattelen, niin mikä ettei. Oma elämäni on kyllä niin syntistä kuin voi olla, mutta kyllä minä uskovainen ole sydämeltäni, mutta sitä uskoa kyllä koetellaan tuon tuosta ja sielunvihollinen kyllä vokottelee matkaan. Syntiseksi koen elämäni siinä, että katson elokuvia netissä, YouTubessa, luen romaaneita jotka ovat osa hyvinkin syntisiä, kuuntelen musiikkia toisinaan, toisinaan meikkaan, mutta kaikesta huolimatta tunnen itseni uskovaiseksi, olenko ainoa? en ole, mutta Jumala armahtakoon jos olen ainut. Synti matkan hitaaksi tekee ja elämä kolhuja saa, mutta kyllä vapauteni on elää niin kuin parhaaksi näen, kuuntelen kyllä mitä yläkerran Herralla on sanottavaa, aina se ei ole helppoa, mutta kyllä se saa omantunnon kolkuttamaan ja kysymään avataanko ovi kolkuttavalle. Helsingin Ry on monen kirjava joukko, joukkoon sopii jokainen, siitä kiitos Herralle joka suvaitsee meidät kaikki joukkoonsa.
olet ovela keksimään erilaisia rooleja. Just sama tyyppi, joka ainakin kerran kuukaudessa palstoilla menettää kaiken toivonsa ja itkee, kun eutabnasiaa ei ole.
Onhan noita, jotka ajattelevat, että matkaa voi tehdä vähän vapaamminkin. On porukoita, joissa on ihan OK käydä elokuvissa. On porukoita, joissa saatetaan käydä lätkämatseissa. On jopa porukoita, joissa saatetaan hyväksyä alkoholikin. Rauhanyhdistyksellä näkee jonkin verran myös sellaisia, jotka meikkaa.
Mutta itse en mieltänyt itseäni mihinkään tällaiseen vapaamielisempään porukkaan. En. Ystäväpiirini ovat hyvin konservatiivisia. Ajatellaan hyvin perinteisesti. Ei hyväksytä maailmallista musiikkia, ei elokuvien katsomista jne. Saatoimmekin monesti kylissä hämmästellä sitä, miten jotku voivat elää niin näkyvästikin jaetulla sydämellä. Itse jotenkin kavahdin aina vapaamielisiä. Muistan yhden kylän, jonne ainoana ulkopuolisena menin. Siellä tervehdittiin iloisesti Jumalan terveellä. Porukkaa alkoi tulemaan. Naiset ihan selkeästi meikeissä. Yhdellä jopa korvakorut. Ajattelin tätä uskosta luopuneeksi, mutta hämmennys valtasi mielen, kun kuulin häntäkin tervehtivän Jumalan terveellä. Sittemmin tein selkeetä pesäeroa tähän porukkaan. Koin sen vieraaksi..... Enkä tajunnut ollenkaan, että itseasiassa minä en ole heitä yhtään parempi uskon tiellä. Itse asiassa paljon huonompi. Minä väitän olevani puhdas pulmunen ja niin konservatiivinen. Kuitenkin teen sitten salassa paljon sellaisia, mistä nämä kertoivat ihan julkisesti. Kumpi parempi, salailu, vai se, että näyttää rehellisesti ulkopuolisille, mitä on?