Näin Perjantaina kalsarikännien yhteydessä on taas tullut pohdiskeltua, että miten tästäkin yksinäisyyden sudenkuopasta nousisi. Toivottomalta vaikuttaa.
Lapsuuteni olen viettänyt erittäin köyhissä oloissa. Altistuin jatkuvalle koulukiusaamiselle lähestulkoon koko yläasteen ja lukion ajan. Syynä tähän oli hyvin pitkälti köyhät juureni. Sanomattakin on selvää, että tästä syystä koen tänä päivänäkin heikkoa itsetuntoa ja jatkuvaa luottamuspulaa muihin ihmisiin.
Vähän päälle parikymppisenä tavallaan pakotin itseäni ulos kuorestani, hyvin pitkälti alkoholin voimalla. Tästä syystä korkeakouluopinnot jäivät sille tielleen jos opiskelijabileitä ei lasketa. Jonkun aikaa meni ihan hyvin ja pari suhdettakin matkan varrelle sattui. Kuitenkin lopputulema on se, että olen taas yksin ja maaginen kolmen kympin raja alkaa lähenemään.
En ole läheskään siinä pisteessä mitä ns. normaalisti pitäisi olla. Minulla ei ole vaimoa saatika lapsia. Minulla ei ole vankkaa taloutta, koska palkat ei päätä huimaa. Normaalistihan minun ikäisellä pitäisi olla säästöjä vähintään 30donaa ja siihen autolainat ja asuntolainat päälle. Minulla ei ole mitään näistä kiitos osa-aikaisen työni. Nykypäivän mittapuussa ihminenhän mitataan varallisuuden perusteella joten en kait sitten ole edes enään ihminen vaan jonkunlainen ihme haahuilija.
Ja haahuilulta tämä touhu on nyt tuntunutkin. Muistan kun joskus kauan sitten koulun kuraattori vakuutteli , että jokainen löytää oman polkunsa tässä maailmassa.
Minua tuo fraasi ei vaan ole tainnut koskea. Ellei tuolla polulla tarkoiteta sitä itseinhoa ja ahdistusta mitä koen joka päivä. Koen itseni täysin arvottomaksi ihmiseksi enkä jaksa enää kiinnostua mistään tai kenestäkään. Toisaalta haluaisin lähteä vielä opiskelemaan, mutta en usko pystyväni siihen enään nykyisessä tilanteessani.
Olen yrittänyt lähestyä ihmisiä ja hankkia jonkunlaista sosiaalista verkkoa. Mutta aina nuo verkot repeävät ennenkuin niille voi rakentaa yhtään mitään. Kaikki tämä on ajanut minua vaan ujompaan ja erokkomaisempaan suuntaan. Olen lopettanut facebookin ja sosiaalisen median käytön täysin, koska mielessäni kalvaa jatkuvasti pelko että siellä vaan vittuillaan mulle. Toisekseen en pysty katsomaan kuvia itsestäni saatika jakamaan niitä muiden nähtäväksi. On olemassa niitäkin päiviä kun peilistä katsoo mielestäni ihan ok näkönen kaveri, mutta nuo ovat olleet viime aikoina harvassa.
Minusta tuntuu siltä, että olen ajautunut todella syvään kuoppaan ja täältä ei ole enää mahdollista nousta ylös. Samalla tuntuu siltä, että miksi edes pitäisi nousta ylös kun minun aikana alkaa olla ohi sen suhteen, että elämää voisi millään tapaa enää rakentaa. Jotenkin kaikki vaan tuntuu niin kylmältä ja vieraalta. Ei oikein tahdo saada edes ajatuksiaan kasaan nykyään. Tästäkin tuli mahdotonta ajatusripulia mutta laitetaan tuo keissin piikkiin....
Lapsuuteni olen viettänyt erittäin köyhissä oloissa. Altistuin jatkuvalle koulukiusaamiselle lähestulkoon koko yläasteen ja lukion ajan. Syynä tähän oli hyvin pitkälti köyhät juureni. Sanomattakin on selvää, että tästä syystä koen tänä päivänäkin heikkoa itsetuntoa ja jatkuvaa luottamuspulaa muihin ihmisiin.
Vähän päälle parikymppisenä tavallaan pakotin itseäni ulos kuorestani, hyvin pitkälti alkoholin voimalla. Tästä syystä korkeakouluopinnot jäivät sille tielleen jos opiskelijabileitä ei lasketa. Jonkun aikaa meni ihan hyvin ja pari suhdettakin matkan varrelle sattui. Kuitenkin lopputulema on se, että olen taas yksin ja maaginen kolmen kympin raja alkaa lähenemään.
En ole läheskään siinä pisteessä mitä ns. normaalisti pitäisi olla. Minulla ei ole vaimoa saatika lapsia. Minulla ei ole vankkaa taloutta, koska palkat ei päätä huimaa. Normaalistihan minun ikäisellä pitäisi olla säästöjä vähintään 30donaa ja siihen autolainat ja asuntolainat päälle. Minulla ei ole mitään näistä kiitos osa-aikaisen työni. Nykypäivän mittapuussa ihminenhän mitataan varallisuuden perusteella joten en kait sitten ole edes enään ihminen vaan jonkunlainen ihme haahuilija.
Ja haahuilulta tämä touhu on nyt tuntunutkin. Muistan kun joskus kauan sitten koulun kuraattori vakuutteli , että jokainen löytää oman polkunsa tässä maailmassa.
Minua tuo fraasi ei vaan ole tainnut koskea. Ellei tuolla polulla tarkoiteta sitä itseinhoa ja ahdistusta mitä koen joka päivä. Koen itseni täysin arvottomaksi ihmiseksi enkä jaksa enää kiinnostua mistään tai kenestäkään. Toisaalta haluaisin lähteä vielä opiskelemaan, mutta en usko pystyväni siihen enään nykyisessä tilanteessani.
Olen yrittänyt lähestyä ihmisiä ja hankkia jonkunlaista sosiaalista verkkoa. Mutta aina nuo verkot repeävät ennenkuin niille voi rakentaa yhtään mitään. Kaikki tämä on ajanut minua vaan ujompaan ja erokkomaisempaan suuntaan. Olen lopettanut facebookin ja sosiaalisen median käytön täysin, koska mielessäni kalvaa jatkuvasti pelko että siellä vaan vittuillaan mulle. Toisekseen en pysty katsomaan kuvia itsestäni saatika jakamaan niitä muiden nähtäväksi. On olemassa niitäkin päiviä kun peilistä katsoo mielestäni ihan ok näkönen kaveri, mutta nuo ovat olleet viime aikoina harvassa.
Minusta tuntuu siltä, että olen ajautunut todella syvään kuoppaan ja täältä ei ole enää mahdollista nousta ylös. Samalla tuntuu siltä, että miksi edes pitäisi nousta ylös kun minun aikana alkaa olla ohi sen suhteen, että elämää voisi millään tapaa enää rakentaa. Jotenkin kaikki vaan tuntuu niin kylmältä ja vieraalta. Ei oikein tahdo saada edes ajatuksiaan kasaan nykyään. Tästäkin tuli mahdotonta ajatusripulia mutta laitetaan tuo keissin piikkiin....
Vastaukset 13
Vanhimmat
Alle 30v. on vielä nuori, oikeasti. Ei kaikilla ikäisilläsi tai vanhemmillakaan ole tuollaisia säästöjä tai perhettä. Olet kuitenkin töissä, eipä sillä väliä onko se osa-aikainen vai kokopäiväinen. Monella ei ole sitäkään.
Ehkä se että tulet köyhistä oloista aiheuttaa sen,että koet ihmisen arvoa mitattavan varakkuuden ja omaisuuden mukaan. Näin ajattelevia ihmisiä saattaa olla olemassa, mutta suurelle osalle tuollaisilla seikoilla ei ole mitään väliä, jos olet muuten ihan OK tyyppi.
Etkä todellakaan ole vielä siinä iässä, että olisi myöhäistä rakentaa elämää. Ystävien löytäminen on välillä vaikeaa, varsinkin jos itse ei ole sinut itsensä kanssa ja potee häpeää tai huonoa itsetuntoa. Tiedän itse, että silloin on vaikea tehdä aloitteita muille ja alkaa vetäytyä syrjään.
Mielenterveysongelmat ja yksinäisyys ovat riivattu kehä, johon helposti uppoaa ja tuntuvat monia vaivaavan. Miten tuosta kehästä pääsee pois, siinä en osaa sinua neuvoa. Samanlaisessa tilanteessa kun pyörin itsekin.
Olipas tutun kuuloisia tuntemuksia... Hyvin kirjoitettu 👍...
Mielummin yksin kuin näin: http://tinyurl.com/jhuytnx
Sori jos tämä nyt ei ollut kaikkein luontevin ketju tälle asialle, mutta ei noihin nettihuijareihin rakastuminenkaan kovin suurta onnea ole.
Täällä myös yksinäinen 31v nainen. Masennuksesta oon kärsinyt reilut kymmenen vuotta. Tuntuu ettei Tästä elämästä vaa tuu enää mitään. En oo suorittanut mitään tutkintoon enkä oo IKINÄ ollu töissä. Tosi mahtavalta kuulostaa...en tiiä mitä järkeä mun on enää jatkaa elämää...
Heips! Kuulostaa mahtavalta että asioita pohdit. Ihan saman verran järkee jatkaa kuin muillakin. Mulla ainakin kaikinpuolin värikäs historia, paljon ikävää, paljon silti hyvääkin. Ei oo mitään saavutuksia koulutuksen tai työn saralla. Välillä tehnyt mieli luovuttaa. Eräs tapahtuma tässä lähihistoriassa sai kuitenkin heräämään uudenlaiseen ajatteluun. Elän loput elämästäni itselleni (enkä tässä tarkoita itsekkäästi), en jotain toista/toisia varten, en niin miten joku toinen sen määrittelee tärkeäksi tai miten se pitäisi jonkun toisen mielestä elää. En enää vähättele itseäni, opettelen arvostamaan itseäni. Aiemmin mennyt jokseenkin päinvastoin, ja mitäpä siitä muuta seurasi kuin se, että petyin itseeni kerta kerran jälkeen kun en pystynyt täyttämään muiden odotuksia plus huonoja ihmissuhteita sen myötä, että se arvostus itseä kohtaan tosiaan täysin nolla. Kun sain sisäistettyä nämä edellämainitut asiat ja käytyäni läpi ne ihan TODELLISET mahdolliset esteet ja rajoitukset mitä mulla elämässä on, niin aika lyhyeksi se rajoitusten lista sitten jäi. Eli kyllä ne isoimmat muurit ihminen rakentaa täällä omien korviensa välissä, ja sitten se elo alkaakin tuntua just niin mahdottomalta kuin se nyt on tuntunut. Löysin mielenkiintoisen (miesvaltaisen, riko rajoja) alan jossa saa olla just niin "paheksuttavan epäsosiaalinen" (en ole edes varma olenko, vai olenko vain ottanut senkin osaksi itseäni jonkun toisen toimesta) kuin on, se on jopa melkein suositeltavaa 😊. Eli härkää sarvista ja miettimään mikä on oikeesti itselle tärkeää ja mikä ei. Ja pois ne paskapuheet että toisten elämä ois jotenkin arvokkaampaa kuin toisten. Ilahduttavaa ettei olla (ainakaan vielä!) robotteja joiden kaikkien elämä kulkis samoja uomia.
Tekstien+kanssa+paljon+tekemisissä+olevana+voin+sanoa,+että+kirjoitat+huomattavan+hyvin.+Arvioisin,+että+noin+90%+suomalaisista+ei+osaa+kirjoittaa+noin+hyvää+tekstiä+ja+jäsennellä+ajatuksiaan+yhtä+selkeästi.+Ja+tämä+ei+tarkoita,+että+ne+muut+90%+olisivat+huonoja+ihmisiä+vaan+sitä,+että+sinulla+on+selkeä+taito!+Pidä+siitä+kiinni.+Ellet+jo+tee,+kirjoita+enemmän.+Jäsentele+ajatuksiasi,+pura+ne+paperille+ja+tarkastele+niitä.+Kehitä+eteenpäin.+Mieti+mitä+voisit+tehdä+toisin.+Kirjoita+se+todeksi.
Olen jo 40 vuotta. Lopetin kokonaan työt pari vuotta sitten. Tuli tunne että miksi minä rehkin kun en parisuhdettakaan saa. Kaikenlaiset juopot saa parisuhteen mutta ei kunnollinen mies. Yhtenä aamuna menin töihin ja tuli sellainen tunne että ei kiinnosta enää. Tein 15 vuotta hommia lähes putkeen. Sanoin pomolle yhtäkkiä että otan loparit, olen masentunut ja yksinäinen. Nyt ei vaan kiinnosta enää. Olen säästänyt paljon rahaa, asuntoa en aio ostaa ja pärjään seuraavat 10 vuotta ilman töitä. Sain perintöäkin viime vuonna joten rahan tarve ei ole akuutti tällä hetkellä. Viime kesänä vaan ryyppäsin ja kalastelin, tuleva kesä menee samaan tahtiin. Talvella olen kuntoillut lähinnä ja kävin laskettelemassakin
Nim.ikuinen-sinkku, olit rohkea tehdessäsi ratkaisun jäädä pois "oravanpyörästä",olet oman tiesi kulkija ja uskallat poiketa valtavirrasta. Kaikkea Hyvää elämääsi!
Joku edellisistä kirjoitti että ihmisen on tärkeä arvostaa itseään. Olen kohdannut elämäni aikana monenlaista vähättelyä, ja pitänyt itseäni aina jotenkin huonompana kuin muut, toisin sanoen aliarvioinut itseäni.
Nyt viime aikoina, jonkinlaisen ikäkriisin yhteydessä, olen huomannut että mun pitää alkaa arvostamaan itseäni. Vaikka mulla on omat viallisuuteni ja murheeni, mullakin on oikeus elää ja olla mukana tässä maailmassa ja sanoa mielipiteeni!
Olen päättänyt ettei mun tarvi enää sietää toisilta vähättelyä ja huonoa kohtelua. Vaikken tuskin koskaan saavuta tässä elämässä suuria, ei hienoja titteleitä tai uraa, parisuhdetta tai perhettä, on mulla kuitenkin täällä tehtäväni ja periksi en aio antaa. Voimia kaikille yksinäisille!
Hei "Vituiksmån"!
Minäkin tiedän jotain siitä, millaista on lapsena elää köyhässä perheessä. Jos joskus sai uusia vaatteita, ne oli ostettu jostakin halpahallista; jo valmiiksi venähtäneen ja kulahtaneen näköisiä trikoita, ohuesta kankaasta ommeltuja t-paitoja, lököttäviä kollegehousuja jne. Parempien perheiden lapsilla oli aidot raitaverkkarit, levikset ynnä muut hienot vermeet. Omat vaatteet saattoivat olla liian pienet, koska vanhemmilla ei ollut varaa ostaa uusia juuri silloin kun niitä olisi tarvinnut, tai sitten ne olivat poikapuoliselta serkulta saatuja ja liian isoja. Koulussa sai hävetä, kun kotoa ei ollut tuoda suksia tai luistimia kouluun. Jo muutenkin kömpelön lapsen piti yrittää liikkua koulussa olevilla, huonokuntoisilla ja yleensä enenmmän tai vähemmän epäsopivilla varusteilla. Muut lapset kauhistelivat, kuinka he eivät ikinä voisi edes koskea koulun hikisiin ja sienisiin varusteisiin. Itsellä ei juuri vaihtoehtoja ollut.
Kotona huonekalut olivat rikkinäisiä ja eriparisia. Jääkaapissa oli usein vain halpaa margariinia, lenkkimakkaraa ja hyvällä tuurilla maitoa. Muissa kaapeissa oli vehnäjauhoja, suolaa, perunoita ja halvinta mahdollista leipää, joka jäi suuhun pyörimään. Leikkelemakkaroista, kalasta (jos kalapuikkoja ei lasketa), salaattiaineksista, laadukkaasta lihasta, hyvästä leivästä, juustosta jne. ei yleensä tarvinnut edes haaveilla. Monesti vanhemmat olivat lähteneet ryyppäämään jo hyvissä ajoin niinä päivinä, kun tilille oli tullut rahaa. Kotiin ei ollut kiva tuoda kavereita, eikä kavereiden hienoissa kodeissa oikein tiennyt, miten päin olla. Kotona oli opetettu, ettei mitään saa pyytää, eikä oikein edes vastaanottaa, jos joku jotakin tarjoaisi.
Harrastaa sai, jos harrastus ei maksanut mitään, ja jos sinne pääsi omin voimin. Harrastusporukoiden pikkujoulutkin tuottivat vaikeuksia, kun olisi pitänyt voida ostaa vaikka joku viiden markan pikkujoululahja pukinkonttiin. Elämä oli välillä kymmenpennisistä ja markoista kiinni. Ns. tavallisten ihmisten oli vaikea ymmärtää, ettei oikeasti ollut varaa edes muutamien markkojen juttuihin. Välillä piti kouluunkin valehdella. Esim. luokkaretkien aikana olin usein "kipeänä", kun ei vaan ollut varaa maksaa omaa osaa retkestä, saatika ottaa retkelle omaa rahaa mukaan.
Myös minä olin koulukiusattu koko peruskulun ajan. Lukiossa ei ehkä kiusaamista enää ollut, mutta jäin yksin, kun en enää osannut ja uskaltanut tutustua ihmisiin. Olisin toivonut löytäväni itselleni hyvän ystävän, mutta siinä vaiheessa muilla jo oli omat vakiintuneet ystävyyssuhteensa. Minä tavallaan jäin ylimääräiseksi, enkä tietysti olisi edes osannut tehdä niitä asioita, joita muut tekivät. Elokuvissa olin käynyt yhden kerran koululuokan kanssa, keilaamassa en koskaan, ravintolassa vain kerran, kun minut pakotettiin tapaamaan biologinen isäni. Kaikki oli vierasta ja aivan liian jännittävää yksinäiselle ja elämässä kokemattomalle. Tuntui, että otsassa oli neonväreissä vilkkuva teksti: "Köyhä ja huonosta perheestä. Varoitus - tarttuvaa!" Rahat lukiokirjoihin tuli sossusta.
Erona sinun elämääsi, minä en ryhtynyt läträämään alkoholin kanssa. Olin nähnyt kotona, mihin se johtaa, enkä halunnut olla vanhempieni kaltainen. Minä sen sijaan tulin raskaaksi ensimmäiselle miehelle, jonka kanssa rupesin seurustelemaan. Se ei ollut mitenkään suunniteltu juttu, ja sen vuoksi opiskelut lopulta jäivät kesken, ja vietin toosi monta vuotta kotona. Lopulta olin useamman lapsen kouluttamaton kotiäiti, ja arvoasteikossa osasin rankata itseni juopottelevan ja ihmisiä hyväksi käyttävän äitini tasolle. Olo oli aika mitätön, ja omassa huonossa olossani kyseenalaistin myös parisuhteeni useammin kuin kerran, vaikka miehessä ei mitään vikaa ollutkaan. En vain pitänyt itseäni minkään arvoisena, enkä ymmärtänyt, miksi kukaan oikeasti rakastaisi minua, ja haluaisi olla kanssani.
Minulla on paljosta kiittäminen miestäni, että opin jotenkin luottamaan ihmisiin ja antamaan arvoa itsellenikin. Kävin aikuisena lukion loppuun ja luin ammattikorkeakoulussa itselleni ammatin. Säästöjä ei todellakaan ole, enkä ole vielä kolmekymppisenäkään koskaan käynyt oikeasti ulkomailla (mielestäni Tallinnan ja Tukholman risteilyjä ei voi laskea). Edelleenkin olen melko epäsosiaalinen mörrikkä siinä mielessä, etten ikinä liiku missään kaveriporukoissa hauskaa pitämässä, koska en vain osaa olla porukassa niin, etten tuntisi itseäni ulkopuoliseksi. Minulla on toki joitakin elämäntilanteiden mukanaan tuomia tuttavia, mutta näen heitä harvakseltaan, ja yhteydenototkin ovat kovin pinnallisia. Ymmärrän, että olen aivan erilaisessa elämäntilanteessa kuin sinä, koska minulla on kuitenkin tuo sattuman kuljettama mies ja lapset. Mutta ei se 30 vuotta ole niin ihmeellinen rajapyykki. Ei ole ollenkaan mahdoton ajatus, että sinäkin löytäisit jonkun rinnallesi, ja saisit elämäsi sellaiselle mallille, että voit olla siihen ainakin joinakin päivinä tyytyväinen.
Haluaisitko vaihtaa kanssani ajatuksia sähköpostitse? Jos jätät osoitteen, kirjoitan.
Oon 32v nainen. Eipä mullakaan ole koskaan kovin häävisti mennyt. Opiskelen vielä, teen harvakseltaan sijaisuuksia paikkaan, jossa on jatkuva väkivallan läsnäolo. Mua on purtu töissä ja nipistelty yms. Mulla on todella suppea toveripiiri ja olen melkein aina tosi yksinäinen. Olisi kivaa harrastaa kaikkea, mutta yksin on masentavaa edes mennä kävelylle. Ihmissuhteita on mahdotonta kasvotusten muodostaa, oon ollut niin vaikeasti koulukiusattu minäkin. Parisuhde mulla on, mutta naispuolisia ystäviä kaipailen..
Missäpäin asustelet yksinvainnainen? T: Edellinen vastaaja
Asun Pirkanmaalla. Kirjoittele ihmeessä : spostini on [email protected]. Muutkin yksinäiset naiset voivat kirjoittaa toki :)
Voisko osa sydänkohtauksista johtua sydänten kohtaamisten puutteesta?