Syrjäytyneeksi määritellään nuori, jolla on vain perusasteen koulutus ja joka ei ole työssä, opiskelemassa tai hoitovapaalla. Joka viides parikymppinen suomalaismies ei opiskele, ei käy töissä eikä työharjoittelussa.
2000-luvun syrjäytymiskeskusteluissa syitä on haettu muun muassa puutteellisesta mielenterveystyöstä, yhteiskunnan rakenteista ja hukassa olevasta vanhemmuudesta. Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan syrjäytymisriskiin vaikuttaa perhetausta, kansalaisuus, vanhempien koulutustaso ja asuinolot. Yhtä syypäätä tai ratkaisua ei ole, vaan kyse on monialaisesta ongelmasta.
Lasten oireilu näkyy muun muassa lisääntyneenä levottomuutena koulussa. Kouluviihtyvyysmittauksissa Suomi onkin häntäpäässä, vaikka Pisa-tutkimuksissa pysyttelee edelleen maailman huipulla. Myös tyttöjen masentuneisuus on yleistä, ja heidän poissaolonsa ovat lisääntyneet. Vanhempien tulot ja koulutustaso näyttäisivät vaikuttavan yhä enemmän siihen, miten nuori koulussa pärjää. Myös koulujen väliset erot ovat kasvaneet: kaupunkikouluissa saadaan keskimäärin parempia oppimistuloksia kuin maalaiskouluissa.
Professori Katariina Salmela-Arolla on lääkkeitä näihin ongelmiin: kouluissa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota nuorten tunteisiin ja oppivelvollisuutta pitäisi jatkaa 18-vuotiaaksi saakka. Kannustuksen merkitys on valtava; enemmän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten jokainen lapsi ja nuori on jossain hyvä. Salmela-Aro toteaa, että meillä vallitsee yhä yksin tekemisen kulttuuri. ”Tunteiden säätelyssäkin voi olla vielä tekemistä. Siihen ei ole suomalaisessa koulussa kiinnitetty huomiota, vaikka sitä voisi hyvin opettaa lapsille.” Tämä on mielestäni totta.
Parhaiten ovat jääneet koulusta mieleen tilanteet, joissa minua on kehuttu – tosin myös ne, jolloin olen saanut nuhteita. Kuten silloin, kun menin yläkoulun puolelle ostamaan jäätelöä välitunnilla, vaikka se oli kiellettyä. No, jälkkäriähän siitä tipahti, eikä todellakaan sitä makeinta herkkua. Toisen kerran rehtori huomautti koko koulun kuullen aamunavauksessa nähneensä minun ajaneen ”käsittä” eli ilman käsiä pyörällä. Tämä oli totta: olin tehnyt tämän juuri parahiksi pyöräillessäni koulun ohi ennen pihaan kääntymistä.
No, kannustustakin on tullut siinä määrin, että rallattelin usein ala-asteella kouluun ja sieltä kotiin pyöräillessäni ”Minä tykkään käydä koulua” -lastenlaulua. Olen aina rakastanut koulunkäyntiä. Erityisesti muistan paitsi jaettua tieto- ja taitoainesta, myös koulukaverit, opettajat, väli- ja liikuntatunnit, koulun juhlat ja valmistautumisen niihin: näytelmä- ja lauluharjoitukset sekä pieniä hetkiä eri tunneilta. Olennaista on, että mieleen ovat jääneet tilanteet, joissa tunteet ovat olleet pelissä, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Tunteiden kautta tekeminen onkin avainsana uuden oppimisessa. Ne ovat läsnä erityisesti taiteissa. Kaunokirjallisuuden osuutta koulussa olisi mielestäni ehdottomasti lisättävä, samoin kuvataiteiden, musiikin, ilmaisutaidon.
Kaiken kaikkiaan elämässä pitäisi pyrkiä yksinkertaistamiseen. Joka paikka pursuaa krääsää, vaatetta, piippailevia, surisevia ja ulvahtelevia laitteita – kaikkea on aivan liikaa. Milloin voisimme palata takaisin kynään ja paperiin, jotta postillakin olisi taas töitä? Siirrymmekö vielä omavaraistalouteen, jolloin jokaisella on pihalla pieni kasvimaa? Miten ihanan yksinkertaista.
95-vuotiaan graafikon Helmiriitta Honkasen neljä elämänmottoa Voi hyvin -lehdessä (7/2016) ovat seuraavat: 1) Suosi kasvisruokaa, vältä sokeria ja valkoista vehnää. 2) Pyydä ja anna anteeksi. 3) Älä pelkää uuden opiskelua. 4) On tehtävä työtä ja antauduttava taiteelle. Allekirjoitan kaikki nämä elämänohjeet. Erityisen tärkeä on anteeksianto, joka helpottaa elämää. Anteeksi kannattaa pyytää, vaikka asioista olisi kulunut pidempikin aika. Helmiriitta kertoo, että häntä aikoinaan työpaikalla huonosti kohdellut esimies soitti vuosia myöhemmin hänelle yllättäen ja pyysi anteeksi. ”Se oli hienoa ja liikuttavaa”, hän sanoo.
Syrjäytymistä voidaan ehkäistä näin ollen monilla yksinkertaisillakin asioilla. Jo paperin ja kynän suosiminen älypuhelimen sijaan voisi olla hyvä juttu – alkuun vaikka pelkästään jo symbolisellakin tasolla.
2000-luvun syrjäytymiskeskusteluissa syitä on haettu muun muassa puutteellisesta mielenterveystyöstä, yhteiskunnan rakenteista ja hukassa olevasta vanhemmuudesta. Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan syrjäytymisriskiin vaikuttaa perhetausta, kansalaisuus, vanhempien koulutustaso ja asuinolot. Yhtä syypäätä tai ratkaisua ei ole, vaan kyse on monialaisesta ongelmasta.
Lasten oireilu näkyy muun muassa lisääntyneenä levottomuutena koulussa. Kouluviihtyvyysmittauksissa Suomi onkin häntäpäässä, vaikka Pisa-tutkimuksissa pysyttelee edelleen maailman huipulla. Myös tyttöjen masentuneisuus on yleistä, ja heidän poissaolonsa ovat lisääntyneet. Vanhempien tulot ja koulutustaso näyttäisivät vaikuttavan yhä enemmän siihen, miten nuori koulussa pärjää. Myös koulujen väliset erot ovat kasvaneet: kaupunkikouluissa saadaan keskimäärin parempia oppimistuloksia kuin maalaiskouluissa.
Professori Katariina Salmela-Arolla on lääkkeitä näihin ongelmiin: kouluissa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota nuorten tunteisiin ja oppivelvollisuutta pitäisi jatkaa 18-vuotiaaksi saakka. Kannustuksen merkitys on valtava; enemmän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten jokainen lapsi ja nuori on jossain hyvä. Salmela-Aro toteaa, että meillä vallitsee yhä yksin tekemisen kulttuuri. ”Tunteiden säätelyssäkin voi olla vielä tekemistä. Siihen ei ole suomalaisessa koulussa kiinnitetty huomiota, vaikka sitä voisi hyvin opettaa lapsille.” Tämä on mielestäni totta.
Parhaiten ovat jääneet koulusta mieleen tilanteet, joissa minua on kehuttu – tosin myös ne, jolloin olen saanut nuhteita. Kuten silloin, kun menin yläkoulun puolelle ostamaan jäätelöä välitunnilla, vaikka se oli kiellettyä. No, jälkkäriähän siitä tipahti, eikä todellakaan sitä makeinta herkkua. Toisen kerran rehtori huomautti koko koulun kuullen aamunavauksessa nähneensä minun ajaneen ”käsittä” eli ilman käsiä pyörällä. Tämä oli totta: olin tehnyt tämän juuri parahiksi pyöräillessäni koulun ohi ennen pihaan kääntymistä.
No, kannustustakin on tullut siinä määrin, että rallattelin usein ala-asteella kouluun ja sieltä kotiin pyöräillessäni ”Minä tykkään käydä koulua” -lastenlaulua. Olen aina rakastanut koulunkäyntiä. Erityisesti muistan paitsi jaettua tieto- ja taitoainesta, myös koulukaverit, opettajat, väli- ja liikuntatunnit, koulun juhlat ja valmistautumisen niihin: näytelmä- ja lauluharjoitukset sekä pieniä hetkiä eri tunneilta. Olennaista on, että mieleen ovat jääneet tilanteet, joissa tunteet ovat olleet pelissä, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Tunteiden kautta tekeminen onkin avainsana uuden oppimisessa. Ne ovat läsnä erityisesti taiteissa. Kaunokirjallisuuden osuutta koulussa olisi mielestäni ehdottomasti lisättävä, samoin kuvataiteiden, musiikin, ilmaisutaidon.
Kaiken kaikkiaan elämässä pitäisi pyrkiä yksinkertaistamiseen. Joka paikka pursuaa krääsää, vaatetta, piippailevia, surisevia ja ulvahtelevia laitteita – kaikkea on aivan liikaa. Milloin voisimme palata takaisin kynään ja paperiin, jotta postillakin olisi taas töitä? Siirrymmekö vielä omavaraistalouteen, jolloin jokaisella on pihalla pieni kasvimaa? Miten ihanan yksinkertaista.
95-vuotiaan graafikon Helmiriitta Honkasen neljä elämänmottoa Voi hyvin -lehdessä (7/2016) ovat seuraavat: 1) Suosi kasvisruokaa, vältä sokeria ja valkoista vehnää. 2) Pyydä ja anna anteeksi. 3) Älä pelkää uuden opiskelua. 4) On tehtävä työtä ja antauduttava taiteelle. Allekirjoitan kaikki nämä elämänohjeet. Erityisen tärkeä on anteeksianto, joka helpottaa elämää. Anteeksi kannattaa pyytää, vaikka asioista olisi kulunut pidempikin aika. Helmiriitta kertoo, että häntä aikoinaan työpaikalla huonosti kohdellut esimies soitti vuosia myöhemmin hänelle yllättäen ja pyysi anteeksi. ”Se oli hienoa ja liikuttavaa”, hän sanoo.
Syrjäytymistä voidaan ehkäistä näin ollen monilla yksinkertaisillakin asioilla. Jo paperin ja kynän suosiminen älypuhelimen sijaan voisi olla hyvä juttu – alkuun vaikka pelkästään jo symbolisellakin tasolla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.