Elokuva alkaa mukavasti. Mies ja koira metsästävät yhdessä keskellä autiota kaupunkia. Aurinko paistaa, kaikki tuntuu olevan hyvin. Metsästys ei tuota tulosta, vaan mies antaa periksi leijonille.
Miehen perhe on kuollut. Ainoa jäljellä oleva kiintymyssuhde vanhaan elämään on koira. Senkin symbolin mies on käsikirjoituksen ansiosta tuomittu kuristamaan omin käsin. Mies irtautuu kaikesta läheisestä, jää yksin.
Mies on sotilas. Sotilas, jolla ei ole kiintymyssuhteita. Sotilas hyvä, zombi paha. Koira oli muuttumassa zombiksi, pahaksi, viholliseksi, se piti kuristaa.
Kellarilaboratoriossa on zombinainen, joka osoittaa kokeissa positiivisia merkkejä paranemisesta. Ehkä rokote tehoaa?
Tuhottuaan viimeisenkin läheisensä, koiran, mies lähtee kipulääkepöhnässä raivoisasti tappamaan vihollisia, eli zombeja. Siinä sankariteollisessa rytäkässä meinaa käydä huonosti, kunnes paikalle ilmestyy kuin tyhjästä pelastaja, nainen. Naisella on mukanaan ilmeetön poika, joka ei tietenkään ole naisen oma poika.
Vaikka miehen kaipuu toisen ihmisen luo on ollut kova, hän käyttäytyy naista ja lasta kohtaan aggressiivisesti. Aggressiivisuus on hämmentävän epäloogista, suorastaan sairaalloisen oloista. Mahdollisuutta läheisyyteen ei anneta, vaan järjettömän vihamielinen ja aseillakin osoitteleva käytös jatkuu puolin ja toisin. Kylmyys hohkaa kaikesta.
Toiset zombit kaappaavat kellarissa paranemassa olleen zombinaisen. Kaappaavat siitä huolimatta, että ymmärtävät paranemisen olevan mahdollista. Zombimies kantaa naisensa ulos, kohti ikuista epätoivoa.
Mutta zombinaisen suhde toisiin zombeihin ei ole oleellista, vaan suhde ihmiseen, mieheen, sotilaaseen. Zombinainen edustaa miehelle toivoa yhteydestä ja hyvityksestä. Toivo kiintymyksestä, hyvityksestä ja yhteydestä hävitetään, monennenkohan kerran.
Lopussa mies on autossa matkalla jonnekin, kyydissään pelastajanainen ja lapsi. Tunnelma huokuu edelleen kyräilyä, epävarmuutta ja epätoivoa. On epäselvää, onko mies vieläkään muodostanut lämminhenkistä suhdetta uusiin tuttaviinsa. Zombit jäivät zombeiksi, perhe kuolleeksi, koira kuristetuksi, tunnelma vihamieliseksi ja kylmäksi. Kuin pakosta ja vain muodon vuoksi lopussa vilahtaa pieni hymy.
Kenenkään ei pitäisi katsoa tällaista kylmyyttä ja etäisyyttä propagoivaa elokuvaa.
Miehen perhe on kuollut. Ainoa jäljellä oleva kiintymyssuhde vanhaan elämään on koira. Senkin symbolin mies on käsikirjoituksen ansiosta tuomittu kuristamaan omin käsin. Mies irtautuu kaikesta läheisestä, jää yksin.
Mies on sotilas. Sotilas, jolla ei ole kiintymyssuhteita. Sotilas hyvä, zombi paha. Koira oli muuttumassa zombiksi, pahaksi, viholliseksi, se piti kuristaa.
Kellarilaboratoriossa on zombinainen, joka osoittaa kokeissa positiivisia merkkejä paranemisesta. Ehkä rokote tehoaa?
Tuhottuaan viimeisenkin läheisensä, koiran, mies lähtee kipulääkepöhnässä raivoisasti tappamaan vihollisia, eli zombeja. Siinä sankariteollisessa rytäkässä meinaa käydä huonosti, kunnes paikalle ilmestyy kuin tyhjästä pelastaja, nainen. Naisella on mukanaan ilmeetön poika, joka ei tietenkään ole naisen oma poika.
Vaikka miehen kaipuu toisen ihmisen luo on ollut kova, hän käyttäytyy naista ja lasta kohtaan aggressiivisesti. Aggressiivisuus on hämmentävän epäloogista, suorastaan sairaalloisen oloista. Mahdollisuutta läheisyyteen ei anneta, vaan järjettömän vihamielinen ja aseillakin osoitteleva käytös jatkuu puolin ja toisin. Kylmyys hohkaa kaikesta.
Toiset zombit kaappaavat kellarissa paranemassa olleen zombinaisen. Kaappaavat siitä huolimatta, että ymmärtävät paranemisen olevan mahdollista. Zombimies kantaa naisensa ulos, kohti ikuista epätoivoa.
Mutta zombinaisen suhde toisiin zombeihin ei ole oleellista, vaan suhde ihmiseen, mieheen, sotilaaseen. Zombinainen edustaa miehelle toivoa yhteydestä ja hyvityksestä. Toivo kiintymyksestä, hyvityksestä ja yhteydestä hävitetään, monennenkohan kerran.
Lopussa mies on autossa matkalla jonnekin, kyydissään pelastajanainen ja lapsi. Tunnelma huokuu edelleen kyräilyä, epävarmuutta ja epätoivoa. On epäselvää, onko mies vieläkään muodostanut lämminhenkistä suhdetta uusiin tuttaviinsa. Zombit jäivät zombeiksi, perhe kuolleeksi, koira kuristetuksi, tunnelma vihamieliseksi ja kylmäksi. Kuin pakosta ja vain muodon vuoksi lopussa vilahtaa pieni hymy.
Kenenkään ei pitäisi katsoa tällaista kylmyyttä ja etäisyyttä propagoivaa elokuvaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Huippu elokuva. Ei mikään tavanomainen zombie-elokuva, vaan tasokas. Se vain jäi miettimään, miten ne Zombiet löysi sen nuken ja osasi rakentaa just samanlaisen ansan, kuin pääosa?