Moi.
Olen 23-vuotias nuorehko mies.
Kärsin ahdistuneisuus- ja mielialahäiriöstä sekä pakko-oireisuudesta. Jatkuvasta häpeän tunteesta. Asun laitoksessa koska en kykene heikon itsevarmuuteni ja keskittymishäiriöni takia itsenäiseen elämään. Minulla on todettu pikkupoikana Asperger, joka on kääntynyt ADD-piirteiksi.
Se siitä.
Ongelmani on etten pysty katsomaan peiliin. Valokuvia itsestäni ei saa ottaa muut koska en hyväksy ulkonäköäni. Selfietä ottaessani vältän kaikkea maskuliinisuutta. Jep.
Pelkään muistuttavan isääni. Vielä hysteerisemmäksi tulen ajatuksesta, että luonteitamme verrataan. Isäni kärsii antisosiaalisuudesta. Hän on käyttänyt minua hyväksi 90-luvulla, uhkaillut, manipuloinut ja ollut väkivaltainen. Kaikki hänestä muistuttava pitää välttää. En meinaa suostua käymään edes kotikaupungissani, vaikka siellä asuu äidinpuoleinenkin suku.
Peitin seksuaalisen suuntautumiseni vuosia koska koin altistuneeni perversiolle. Seksiä kumppanini kanssa harrastaessani nauttiessani ensin, koen häiritseviä ajatuksia, joista seuraa keskittymisvaikeuksia. Aikaisemmissa suhteissani sain jopa sairaalloista tyydytystä masokistisesta roolistani, mahdollisesti jouduin kerran raiskatuksikin.
Olen saattanut joutua myös äitini puolelta tahattoman manipuloinnin kohteeksi. Hän kyseenalaisti miehekkäät harrastukset, samaisti maskuliinisuuden ja aggressiivisuuden, etäännytti isäpuolesta ja koki itsensä ainoaksi, joka pystyy kasvattamaan minua. Hänen isävainaansa oli maanisdepressiivisistä piirteistä kärsivä arvaamaton alkoholisti, joten ymmärrän, että toinen vielä pahempi on aiheuttanut melkoisen tornadon.
Järjellä ajateltuna muistutankin enemmän äitiäni; Olen epävakaa, temperamenttinen ja valitettavan totinen. Ja tuo totisuus näemmä vain lisääntyy. Kärsin vaarivainaani tapaan alkoholiongelmista, joista seurasi äitini hallitsemattomat raivokohtaukset ja ilkeily.
Uutta elämää havitelleena vaihdoin sukunimeksenikin äidin harvinaisen tyttönimen ja viime vuonna kaikki etunimenikin, koska aiemmat oli isäni päättämiä.
Ymmärrän, että viestini saattaa olla poukkoileva. Toisaalta en edes tiedä miksi kirjoitin. Kai haluan todistaa itselleni, etten ole ainoa planeetalla ajatusteni kanssa. Ajattelinpa purkaa tuntojani jonnekin koska koen näistä keskustelemisen raskaana ja minulla on taipumus loukkaantua.
Kiitos.
Olen 23-vuotias nuorehko mies.
Kärsin ahdistuneisuus- ja mielialahäiriöstä sekä pakko-oireisuudesta. Jatkuvasta häpeän tunteesta. Asun laitoksessa koska en kykene heikon itsevarmuuteni ja keskittymishäiriöni takia itsenäiseen elämään. Minulla on todettu pikkupoikana Asperger, joka on kääntynyt ADD-piirteiksi.
Se siitä.
Ongelmani on etten pysty katsomaan peiliin. Valokuvia itsestäni ei saa ottaa muut koska en hyväksy ulkonäköäni. Selfietä ottaessani vältän kaikkea maskuliinisuutta. Jep.
Pelkään muistuttavan isääni. Vielä hysteerisemmäksi tulen ajatuksesta, että luonteitamme verrataan. Isäni kärsii antisosiaalisuudesta. Hän on käyttänyt minua hyväksi 90-luvulla, uhkaillut, manipuloinut ja ollut väkivaltainen. Kaikki hänestä muistuttava pitää välttää. En meinaa suostua käymään edes kotikaupungissani, vaikka siellä asuu äidinpuoleinenkin suku.
Peitin seksuaalisen suuntautumiseni vuosia koska koin altistuneeni perversiolle. Seksiä kumppanini kanssa harrastaessani nauttiessani ensin, koen häiritseviä ajatuksia, joista seuraa keskittymisvaikeuksia. Aikaisemmissa suhteissani sain jopa sairaalloista tyydytystä masokistisesta roolistani, mahdollisesti jouduin kerran raiskatuksikin.
Olen saattanut joutua myös äitini puolelta tahattoman manipuloinnin kohteeksi. Hän kyseenalaisti miehekkäät harrastukset, samaisti maskuliinisuuden ja aggressiivisuuden, etäännytti isäpuolesta ja koki itsensä ainoaksi, joka pystyy kasvattamaan minua. Hänen isävainaansa oli maanisdepressiivisistä piirteistä kärsivä arvaamaton alkoholisti, joten ymmärrän, että toinen vielä pahempi on aiheuttanut melkoisen tornadon.
Järjellä ajateltuna muistutankin enemmän äitiäni; Olen epävakaa, temperamenttinen ja valitettavan totinen. Ja tuo totisuus näemmä vain lisääntyy. Kärsin vaarivainaani tapaan alkoholiongelmista, joista seurasi äitini hallitsemattomat raivokohtaukset ja ilkeily.
Uutta elämää havitelleena vaihdoin sukunimeksenikin äidin harvinaisen tyttönimen ja viime vuonna kaikki etunimenikin, koska aiemmat oli isäni päättämiä.
Ymmärrän, että viestini saattaa olla poukkoileva. Toisaalta en edes tiedä miksi kirjoitin. Kai haluan todistaa itselleni, etten ole ainoa planeetalla ajatusteni kanssa. Ajattelinpa purkaa tuntojani jonnekin koska koen näistä keskustelemisen raskaana ja minulla on taipumus loukkaantua.
Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Moi! OOn itse 26v. Löysin kirjoituksestasi paljon yhtäläisyyksiä itseeni. Itseasiassa omassa tarinassani on ihan samoja juttuja, tosin omat traumani ei ole yhtä pahat. Mutta luonteenipiirteissäpn paljon yhtäläisyyttä. Tänne on hyvä purkaa omia tuntojaan jos ei ole oikein muuta kanava minne puhua.
Tuli mieleen paljon asioita kertomuksestasi.
Itseäni auttoi vanhemmista eroon ajatus, että he olivat väärässä ja erehtyivät siinä, miten he minut näkivät ja kohtelivat. Vanhempien ja itsen väliin, jos saa jotakin seinämää, eroa, niin hyvä on. Olemme kuitenkin kaikki yksilöitä emmekä vanhempiemme kuvia tai kopioita.
Teksikö sinulle hyvää kiinnostua siitä, mistä sinä itse pidät, mikä on kiinnostavaa ja innostavaa; harrastukset ja ajankulut. Ne kuvastavat kuitenkin sinua itseäsi ja niiden tekeminen vahvistaa itsetuntemusta ja itsetuntoakin. Ulkonäön hyväksyminen voi olll itsetuntoon liittyvää asiaa sekin.
Seksiin meillä monilla liittyy ajatuksia ja fantasioita, jotka "eivät ihan kestä päivänvaloa". Jos emme vahingoita itseämme emmekä toisia, asia lienee ok?
Traumaattisten kokemusten hoitaminen on sitten toinen juttu. Olisiko sinun mahdollista saada niihin apua, jotta voisit yhä paremmin vapautua elämään nykyhetkeä ilman niiden aiheuttamaa taakkaa?
Tsemmppiä sinulle oikein paljon. Vaikutat tekstisi perusteella fiksulta tyypiltä.