Eutanasia myös vaikeasti masentuneille!

Itse sallisin vain ihmisille, joilla parantuminen sairaudesta, vammasta johtuen ei ole mahdollista, eikä näin ollen elämä ole mielekästä. Haluaisin kys.mahdollisuuden itsellenikin, jos saisin kuulla sairastavani vakavaa kuolemaan johtavaa sairautta(syöpä, pitkälle edennyt MS tjms.) tai vakavaa muistisairautta tai olisin pahoin vammautunut. Ukki puoleni kuoli keuhkosyöpään. Hän olisi halunnut eutanasian. Hänellä oli täysin järki päässä. Olisin myös suonnut sen hänelle, mutta ikävää, että Suomessa se ei ole mahdollista. Kyllä hänen riutunut olemuksensa ja tuskat oli jotain aivan kamalaa. Ja kuinka päivät olivat hänelle henkisesti hyvin raskaita, oma elämä ei ollut enää omissa käsissä, eikä elämä enää ollut mielekästä.

Masennuksesta puhutaan toisaalta vakavanakin sairautena, toisaalta ollaan kumminkin sitä mieltä, ettei mt-ongelmat ole verrattavissa fyysisiin parantumattomiin sairauksiin tässä asiassa. Mielen "kipu" ja kärsimys voi olla yhtä vakavaa kuin kehon ja voi olla täysin sietämätöntä kokijalleen.

Kuule, jos eutanasia laillistetaan, odotat vaan ja niin eutanasia tehdään mielisairaiksi leimatuille ihan tahdosta riippumatta. Ei tarvitse edes pyytää.

Ihmiselämään kuuluu kärsimys. Toiset näytttäisivät säästyvän siltä toisia paljon enemmän ja joidenkin kärsimykset tuntuvat kohtuuttomilta. Itselläni on parinkymmenen vuoden kokemus vaikeasta masennuksesta, mikä viimein helpottui vähitellen aktivoitumalla ja saamalla apua niin ihmisiltä kuin Jumalaltakin. Useita vuosia meni ikkunasta tuijotellen. Elämäääni on sisältynyt hyvin kivuliaita vaiheita muutenkin, mistä en ala tehdä tähän listaa. Kipukynnykseni ei ole muita parempi. Sen tiedän, että pahimmallakin kärsimyksellä on takarajansa. Kun siitä on päästy yli, unohtuu enemmän tai vähemmän se, miten "kitui" ehkä lukuisia vuosia...ellei sitten ilmaannu taas jotakin muuta. Eutanasiaan kantani on ehdoton ei. Toivoisin päättäjien lisäksi kaikkien ihmisten ottavan asiakseen kanssaihmistensä kärsimykset. Pelkkä läsnäolo ja vain kuunteleminen voi auttaa edes hieman (tai paljonkin) toisen olemista. Lääketieteen ammattilaisilta odottaisi vitkastelematta tekemään kaikkensa ihmisten hyvinvoinnin ja tuskien helpottamisen eteen muistaen, että he itsekin voivat joskus olla vastaavassa pulassa.
Elämä on Jumalan lahja, eikä ihmisellä ole oikeutta sitä katkaista. Lähimmäistemme tuskien helpottamiseksi emme monikaan ole tehneet läheskään kaikkea sitä, mitä voisimme tehdä. Auttamiseen pyydän jokaista siihen kykenevää ja kärsiville toivon kärsivällisyyttä kaikkein vaikeinpinakin aikoina tietäen, mitä tuska voi olla.
Kirjoitukseni voi osin vaikuttaa kylmähköltä, mutta olen tehnyt sen melko pitkän elämänkokemuksen mukanaan tuoman tiedon pohjalta. Suhtautumisessa kärsimykseen on paljon tarkistamisen varaa ja oppimista, mitä toivoisi tarjottavan esim. median kautta.

Tästä näemme selkeästi, kuinka yhteiskuntia rakennetaan.

Jokaisen elämään kuuluu myös kärsimystä. Kuka voi mitata psyykkisen tuskan ja miten voidaan ennustaa, ettei masentunut koskaan parane. Kinkkinen kysymys lääkäreille.