Ja jos edes joku saa tästä voimaa, olen onnellinen hänen puolestaan.
Me synnymme tänne aarre sisällämme, jota yritämme löytää itsestämme koko elämämme ajan. Joskus löydämme aarteemme, toisinaan emme löydä sitä itsessämme olevaa arrettamme vaikka kuinka yrittäisimme kaivaa sen esille. Mutta jokaisen sisällä asuu kultainen aarre, jonka Jumala on luonut, emmehän muuten olisi edes syntyneet tänne maailmaan, ehkä kylmään ja kovaankin maailmaan, jossa on kuitenkin myös lämpöä, kun sen haluamme tuntea. On, on sitä lämpöäkin olemassa, muutoinhan me kaikki olisimme jo kuolleet, vaikka joskus sitä on hyvinkin vaikeaa havaita tai uskoa siihen lämpöön, jota kaipaamme.
Elämän tärkein aarre voi olla jopa itsestämme piilossa, mutta meidän tulee kaivaa sisintämme juuri niin kauan, että löydämme oman aarteemme sisältämme. Ei saa antaa periksi.
Sisimmässämme piilevä aarre voi olla pitkäänkin piilossa meiltä itsestämme, mutta tuo aarre, oma ytimemme, elämämme voiman lähde, odottaa löytymistään. Monesti pidämme ulkoista kuorta, jonka sisälle me kätkeydymme, emmekä vielä tunne itseämme, koska ajattelemmme, että tuo kuori suojaa sisällämme olevaa äärettömän herkkää ja arvokasta aarretta, jonka saaminen on meidän jokaisen elämän tärkein ja arvokkain asia ja löytö itsestämme.
Tuo aarre on itsensä rakastamisen taito, joka avaa meille jokaiselle mahdollisuuden elää elämäämme tavalla, jota emme ennen kuvitelleet edes olevan mahdollista tai edes olemassa. Kun löydämme itsemme rakastamisen taidon, tavoitamme taidon elää haavoittuvana tässä niin monella tavalla vaativassa maailmassa. Tuohon taitoon liittyy myös halu elää mahdollisimman täyttä ja monipuolista elämää ilman pelkoa, ilman pelkoa siitä, että satuttaisimme itseämme tai meitä satutettaisiin.
Elämän tärkein aarre voi olla pitkäänkin piilossa itseltämme, koska olemme sen itse kätkeneet vielä syvemmälle piiloon sitä aarretta etsiessämme. Se pysyy meiltä piilossa, jos etsimme sitä itsemme ulkopuolelta, koska se löytyy vain meidän omasta sisältämme. Ihminen on usein traaginen olento, joka etsii sitä aarretta itsensä ulkopuolelta, toisista ihmisistä, toisten ihmisten hyväksynnästä tai toisten ihmisten arvioinneista. Ei, ei se on väärä tie. Pitää löytää ensin itsensä, niin muutkin löytävät sinun luoksesi. Joskus etsimme aarrettamme ulkoisista saavutuksista, kuten maineesta, mammonasta, vallasta ja kunniasta, koska jotenkin kasvamme ikään kuin huomaamatta ulkoisen menestyksen merkkien maailmassa, jonka ajatellaan rahoittavan mielemme. Joo, johonkin pisteeseen saakka se antaa turvaa, mutta ei rauhaa. Ja niin kauan kuin ihminen asettaa kyvyn ja halun rakastaa itseään sen varaan, mitä hän saa tai hänelle annetaan itselleen ulkoisesta maailmasta, niin kauan hän elää epävarmuudessa ja ainaisessa pelon tunteessa, ehkä tiedostomattamassakin pelon tunteessa. Niin kauan kuin ihminen elää toisten ihmisten käsissä ja päätöksenteon varassa ja "turvassa", hän elää ainaisessa epävarmuudessa. Ja pelko aiheuttaa taas sen, että ihminen ei uskalla elää aitona omana itsenään, mikä on kuitenkin koko maailmaan syntymisen tarkoitus ja elinehto - rakastaa itseään aitona omana itsenään, Jumalan luomuksena ja huolehtia itsestään Jumalan tahdon mukaan, kunnioittaen itseään ja muita.
Kyllä aarteen etsinnässä voi mennä paljonkin aikaa. Tie voi olla kivikkoinen. Se voi olla pimeä ja synkkä tie, mutta jossain kohtaa aina, ihan aina, pilkahtaa valon säteet, joihin tarttua, kunnes taas pimenee, mutta kohta ollaan jo taas valossa. Ehkä se tie kestää koko elämämme ajan, mutta polku pehmenee ajan saatossa ja lopun matkaa jo nautit tallustaa polkua eteenpäin.
Aina ei käy näin, jota myös ymmärrän. Joskus ihminen ei vaan jaksa, ja silloin ihminen hiljenee, sammuttaa elämänsä ja vaipuu pois. Ehkä siinäkin on jokin tarkoitus, ehkä ei, en tiedä.
Jotenkin tuli mieleen koko tähän astisen elämän polun taivaltaminen, kun luin Teri Niitin pois menosta. Tuli vahva tunne, että olen ollut hyvin lähellä sitä samaa kokemusta. Elämän edessä vaipumista. Ei jaksa enää. Vain nukkua pois. En tiedä, mihin hän kuoli, mutta samastuin hyvin hänen kokemusmaailmaansa, josta hän joskus puhui julkisuudessa.
Elämän tie voi olla lyhyt tai pitkä, se voi olla auvoinen tai synkkä tai molempia, mutta aina on toivoa, ihan aina. Kuka uskoisi minustakaan ja minun elämästäni kaikki ne tuulet ja myrskyt, joita olen kokenut, ja joiden edessä olen meinannut nääntyä, hyvin lähellä kuihtumista, mutta sitten en kuitenkaan. Jokin minussa on sanonut, "katso huomiseen, elä vielä hetki".
Ihmisen ei tarvitse olla mielipuoli ja mitä sitten vaikka olisikin, ei se tee meistä eriarvoisia, samassa suossa rämmitään tämän elämän edessä. Mutta ihmisessä on piilossa olevaa voimaa, jos sen löytää oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, oikeaan käyttötarkoitukseen, me selviämme. Ei ihminen ole muista parempi tai huonompi. Kukaan meistä. Meillä on vastoikäymisemme, ahdingomme ja tunteemme, kaikki koko elämä on meidän. Ahdingosta voi jäädä tulevaisuuden voimavara.
Me synnymme tänne aarre sisällämme, jota yritämme löytää itsestämme koko elämämme ajan. Joskus löydämme aarteemme, toisinaan emme löydä sitä itsessämme olevaa arrettamme vaikka kuinka yrittäisimme kaivaa sen esille. Mutta jokaisen sisällä asuu kultainen aarre, jonka Jumala on luonut, emmehän muuten olisi edes syntyneet tänne maailmaan, ehkä kylmään ja kovaankin maailmaan, jossa on kuitenkin myös lämpöä, kun sen haluamme tuntea. On, on sitä lämpöäkin olemassa, muutoinhan me kaikki olisimme jo kuolleet, vaikka joskus sitä on hyvinkin vaikeaa havaita tai uskoa siihen lämpöön, jota kaipaamme.
Elämän tärkein aarre voi olla jopa itsestämme piilossa, mutta meidän tulee kaivaa sisintämme juuri niin kauan, että löydämme oman aarteemme sisältämme. Ei saa antaa periksi.
Sisimmässämme piilevä aarre voi olla pitkäänkin piilossa meiltä itsestämme, mutta tuo aarre, oma ytimemme, elämämme voiman lähde, odottaa löytymistään. Monesti pidämme ulkoista kuorta, jonka sisälle me kätkeydymme, emmekä vielä tunne itseämme, koska ajattelemmme, että tuo kuori suojaa sisällämme olevaa äärettömän herkkää ja arvokasta aarretta, jonka saaminen on meidän jokaisen elämän tärkein ja arvokkain asia ja löytö itsestämme.
Tuo aarre on itsensä rakastamisen taito, joka avaa meille jokaiselle mahdollisuuden elää elämäämme tavalla, jota emme ennen kuvitelleet edes olevan mahdollista tai edes olemassa. Kun löydämme itsemme rakastamisen taidon, tavoitamme taidon elää haavoittuvana tässä niin monella tavalla vaativassa maailmassa. Tuohon taitoon liittyy myös halu elää mahdollisimman täyttä ja monipuolista elämää ilman pelkoa, ilman pelkoa siitä, että satuttaisimme itseämme tai meitä satutettaisiin.
Elämän tärkein aarre voi olla pitkäänkin piilossa itseltämme, koska olemme sen itse kätkeneet vielä syvemmälle piiloon sitä aarretta etsiessämme. Se pysyy meiltä piilossa, jos etsimme sitä itsemme ulkopuolelta, koska se löytyy vain meidän omasta sisältämme. Ihminen on usein traaginen olento, joka etsii sitä aarretta itsensä ulkopuolelta, toisista ihmisistä, toisten ihmisten hyväksynnästä tai toisten ihmisten arvioinneista. Ei, ei se on väärä tie. Pitää löytää ensin itsensä, niin muutkin löytävät sinun luoksesi. Joskus etsimme aarrettamme ulkoisista saavutuksista, kuten maineesta, mammonasta, vallasta ja kunniasta, koska jotenkin kasvamme ikään kuin huomaamatta ulkoisen menestyksen merkkien maailmassa, jonka ajatellaan rahoittavan mielemme. Joo, johonkin pisteeseen saakka se antaa turvaa, mutta ei rauhaa. Ja niin kauan kuin ihminen asettaa kyvyn ja halun rakastaa itseään sen varaan, mitä hän saa tai hänelle annetaan itselleen ulkoisesta maailmasta, niin kauan hän elää epävarmuudessa ja ainaisessa pelon tunteessa, ehkä tiedostomattamassakin pelon tunteessa. Niin kauan kuin ihminen elää toisten ihmisten käsissä ja päätöksenteon varassa ja "turvassa", hän elää ainaisessa epävarmuudessa. Ja pelko aiheuttaa taas sen, että ihminen ei uskalla elää aitona omana itsenään, mikä on kuitenkin koko maailmaan syntymisen tarkoitus ja elinehto - rakastaa itseään aitona omana itsenään, Jumalan luomuksena ja huolehtia itsestään Jumalan tahdon mukaan, kunnioittaen itseään ja muita.
Kyllä aarteen etsinnässä voi mennä paljonkin aikaa. Tie voi olla kivikkoinen. Se voi olla pimeä ja synkkä tie, mutta jossain kohtaa aina, ihan aina, pilkahtaa valon säteet, joihin tarttua, kunnes taas pimenee, mutta kohta ollaan jo taas valossa. Ehkä se tie kestää koko elämämme ajan, mutta polku pehmenee ajan saatossa ja lopun matkaa jo nautit tallustaa polkua eteenpäin.
Aina ei käy näin, jota myös ymmärrän. Joskus ihminen ei vaan jaksa, ja silloin ihminen hiljenee, sammuttaa elämänsä ja vaipuu pois. Ehkä siinäkin on jokin tarkoitus, ehkä ei, en tiedä.
Jotenkin tuli mieleen koko tähän astisen elämän polun taivaltaminen, kun luin Teri Niitin pois menosta. Tuli vahva tunne, että olen ollut hyvin lähellä sitä samaa kokemusta. Elämän edessä vaipumista. Ei jaksa enää. Vain nukkua pois. En tiedä, mihin hän kuoli, mutta samastuin hyvin hänen kokemusmaailmaansa, josta hän joskus puhui julkisuudessa.
Elämän tie voi olla lyhyt tai pitkä, se voi olla auvoinen tai synkkä tai molempia, mutta aina on toivoa, ihan aina. Kuka uskoisi minustakaan ja minun elämästäni kaikki ne tuulet ja myrskyt, joita olen kokenut, ja joiden edessä olen meinannut nääntyä, hyvin lähellä kuihtumista, mutta sitten en kuitenkaan. Jokin minussa on sanonut, "katso huomiseen, elä vielä hetki".
Ihmisen ei tarvitse olla mielipuoli ja mitä sitten vaikka olisikin, ei se tee meistä eriarvoisia, samassa suossa rämmitään tämän elämän edessä. Mutta ihmisessä on piilossa olevaa voimaa, jos sen löytää oikealla hetkellä ja oikeassa paikassa, oikeaan käyttötarkoitukseen, me selviämme. Ei ihminen ole muista parempi tai huonompi. Kukaan meistä. Meillä on vastoikäymisemme, ahdingomme ja tunteemme, kaikki koko elämä on meidän. Ahdingosta voi jäädä tulevaisuuden voimavara.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ainut valo, ainut rakkaus, ainut tie, ainut elämä, ainut totuus on Jeesus Kristus. Ainoastaan Hän voi pelastaa ihmisen. Ei oma hyvyys, ei omat teot, eikä mikään muukaan kuin Kristus. Hän tulee ihmisen sydämeen, pesee sen puhtaaksi verellään ja antaa sinne Pyhän Hengen, joka vaikuttaa sydämessä. Siksi jokainen ihminenvoi huutaa avukseen Kristusta Jeesusta. Vielä on mahdollisuus tarttua pelastukseen ja päästä sisälle ikuiseen elämään.
Tee parannus ja tartu pelastukseen. Moni on niin tehnyt ja heidän elämänsä on kokonaan muuttunut. Siellä on nyt toivo vaikeuksienkin keskellä. Eikä mitään kadotustuomiota, rauha ja Jumalan rakkaus vallitsee.
Minusta on ihan väärin ajateltu, että ainoastaan uskomalla Jeesukseen pääsee taivaaseen. Jollei se sitten ole kielikuva elämänasenteesta, hyvyydestä. Käyn kyllä kirkossakin hiljentymässä, ja joskus papit puhuvat asiaa, mutta saattaa ihminen uskon hyvään löytää ilman kristinuskoakin. Ymmärrän kyllä sinunkin viestisi tärkeyden, se on yksi keino saada elämänlangasta taas kiinni. Ap puhuu asiaa.
Uskon Jumalaan myös, mutta en usko siihen, että vain kristinusko olisi se "pelastava enkeli". Uskon, että pelkkä usko Jumalaan, aito usko, pelastaa meidät. Oli se sitten kristinusko tai vaikka hindulaisuus tai budhalaisuus jne.
Kuka sen on keksinyt, että Jumala olisi valinnut vain kristinuskon ja pohjoisen pallon puoliskon omakseen ja jättänyt loput maailman ihmisistä ilman hänen armoaan ja turvaansa. En usko siihen. Suurin osa maapallosta jäisi ilman armoa ja ikuista rakkautta, ei voi olla tosi. Ihminen on hyvä itse keksimään sääntöjä itselleen ja etenkin toisille.
Minäkin samaa mieltä ja uskon että aito usko on se mikä pelastaa, koska se automaattisesti vaikuttaa siihen miten toimimme maan päällä. Ja se Jumalahan sen tietää, kuinka aitoa usko on.
Raamattu sanoo niin. Se riittää minulle, en katso tietäväni paremmin asioita. Jokainen saa silti uskoa, miten haluaa. Vapaa tahto on perusoikeus.
Lupaa, ettet koskaan itse lopeta elämääsi
Ei ole pelkoa. Se oli yksi elämän vaihe ja elämän opetus ja koettelemus, ja sen yli olen päässyt jo aikaa sitten. Ei mikään ajatus, edes lähtö täältä ole ikuista, eikä se tarkoita, jos joskus on tuntenut niin kuin on tuntenut, että se tunne pysyisi lopun elämää matkassa. Ihminen on ihminen ja elämä antaa ja ottaa.
Mua vaan jotenkin ihmetyttää ja jopa sapettaa, että aina ajatellaan, jos on kerran jotakin kokenut, että silloin olisi hullu tai mielenvikainen tai ainakin puoli hullu. Tottahan se, että ei ole ihan normaalin päiväjärjestyksen mukaista ajatella vaikka ennen aikaista lähtöä täältä, mutta joskus elämä koettelee ja sekin kuuluu elämään. Siihen ei tarvita edes hullun papereita tai edes masennusta. Ei minullakaan ollut edes masennusta vaikka tunsin monenlaisia tunteita, näin sanoi ammattilainen ja sanoi, että ei sinulle tarvitse mitään erityistä kirjoittaa.
Elämä nyt vain voi olla monenlaista koettelemusta täynnä, ja kun niistä selvenee rakentavasti, on vahvempi kuin koskaan, ymmärtäväisempi kuin koskaan, suvaitsevaisempi kuin koskaan, maailma muuttuu värikkäämmäksi, se ei enää näyttäydy mustavalkoisena. Se oli sitä aikaa ja nyt elän uutta aikaa, mutta minun mielestäni on tarpeellista, että ns. "selvinneet" (mistä selvinneet) puhuvat asioista avoimesti, jotta ei kaikkea leimata ja kaikkea selvitetä "hullun/pöpin" maailman kautta. Ja eihän se hulluuskaan ole mikään poikkeus tässä elämässä, sekin kuuluu elämään. Ihmiset vain ovat niin ymmärtämättömiä ja suvaitsematttomia ja täynnä ennakkoluuloja, että tekee oikein mieli "revitellä" heidän kaltaisilleen.
Kukanhan on loppujen lopukse se todellinen "PÖPI"? Kunhan kysyn, kun tarkemmin miettii. Mieluummin vaikka pöpi, kun ennakkoluujoja "omaa viisautta" täynnä oleva pöhöttynyt ukkeli tai akkeli:D