(vähän lyhennelty ja tiivistetty)
11.2.2017 06:15 | Päivämiehen verkkolehden vierasblogi
Jumala tietää kipuni
11.2.2017 06:15 | Päivämiehen verkkolehden vierasblogi
Kirurgin sanat: ”Teiltä on löytynyt syöpä.” Epätietoisuus kipujen syistä päättyi. Elämään tuli uusia huolia. Onneksi arki on pitänyt huolen siitä, että sairaudenkin keskellä olen saanut tuntea iloa ja kokea tavallista elämää. Sairastamisen keskellä on joskus tehnyt myös mieli huutaa ulos ahdistuksen tuskaa. Välillä olen epäillyt, että Jumala olis hylännyt minut.
Ensin ahdistusta aiheuttivat kivut ja epätietoisuus niiden syystä, sitten diagnoosi – suolistosyöpä. Myöhemmin leikkausten jälkeiset ja sytostaattien aiheuttamat pahoinvoinnit ja kivut ovat olleet hyvin vaikeita kestää; onko elämässä todella oltava tällaista kärsimystä? Myös sairauden aiheuttama väsymys ja uupumus ovat koetelleet. Tulevaisuuden ajatteleminen on ollut vaikeaa: paranenko sairaudesta vai alammeko suunnitella hautajaisia?
"Kyllä Taivaan Isä pitää sinusta huolen", on moni uskonystävä minua lohduttanut. Tuo lausahdus ei ole minun korvissani kuulostanut lohdutukselta. Toisaalta itsekin ajattelin aivan, että Taivaan Isä pitää minusta huolen. Toisen sanomana kuulin sen kuitenkin suurin piirtein seuraavanlaisena: "Sinulla ei ole oikeutta tuntea kärsimystä, huolta ja epätoivoa, koska meillä on hyvä Jumala, joka pitää sinusta huolen." Ja kuitenkin olen aivan varmasti ja oikeasti tuntenut kärsimystä, huolta ja epätoivoa! Vihdoin, sairasteltuani lähes vuoden, ymmärsin, mikä tuon huolenpitoviestin sisältö on: Taivaan Isä on kanssani myös kaikkein vaikeimmilla hetkillä. Vielä lohdullisemmalta tuntuu ajatus siitä, että sairaalavuoteeni vierellä on itse Jeesus Kristus, joka on kärsinyt paljon enemmän kuin minä. Hän, jos joku, ymmärtää. Hän painaa kätensä otsalleni ja sanoo olevansa siinä, vaikka minulle tapahtuisi mitä. Hän yrittää valaa uskoa tulevista, paremmista päivistä, mutta ymmärtää, vaikka en sitä kaikkein tuskaisimmalla hetkellä jaksaisi uskoa. Hän ymmärtää, mikä saa minut huutamaan "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit".
Huonosti nukutun sairaalayön jäljiltä olo on epätoivoinen, kun kivut vain jatkuvat ja kotiinpääsy siirtyy taas. Onneksi mukana on tabletti ja kuulokkeet ja YouTubesta löytyy Siionin lauluja ja virsiä. Yhtäkkiä kuulokkeiden kautta kantautuu juuri minun ajatukseni seurakansan laulamana:
Jääthän, Jeesus, luokseni, muu ei riitä turvakseni.
Lempeällä kädellä tuskan polte lievitä.
Anna valo matkalleni. Huomispäivää tunne en,
sinä hoidat myöskin sen. Jääthän, Jeesus, luokseni. (Virsi 480:3.)
Mustan lapsuuteni aikaisen pyhäkoulutaulun, jossa Hyvän Paimenen ympärille kerättiin pieniä karitsoja. On turvallista ajatella, että minä olen yksi niistä ja liimaan itseni aivan Jeesuksen syliin.
Olen saanut sairaalassa hyvää hoitoa. Kaikkein tuskaisimmilla ja vähävoimaisimmilla hetkillä se on oikein korostunut. Saamme olla kiitollisia suomalaisesta sairaanhoitojärjestelmästä. On ollut myös opettavaista, kun olen ymmärtänyt, että hoitoni laatu on parantunut entisestään, kun olen itse asettunut osaksi omaa hoitotiimiäni lääkärien ja hoitajien seuraksi sen sijaan, että vain passiivisesti kuuntelisin, mitä ammattilaiset sanovat.
Vielä kiitollisempi kuin sairaanhoitojärjestelmästämme olen kuitenkin siitä, että synkistä epäilyksen hetkistä huolimatta minulla on saanut säilyä usko Jumalan hyvyyteen läpi usean suuren leikkauksen ja rankkojen syöpähoitojen. Olen lisäksi kokenut, miten kotisiioni on kantanut minua ja perhettäni koko ajan. Olemme saaneet apua ja olemme myös opetelleet avun pyytämistä. Moni auttaa mielellään, kunhan tietää minkälaista apua tarvitaan. Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin.
En ole käyttänyt energiaani siihen, että olisin miettinyt sairastamiseni tarkoitusta. Viime suviseuroissa eräs keskustelukumppani muistutti, että Jumalahan ei tee virheitä. Vaikka elämä on rankkaa, se menee juuri niin kuin on tarkoitettu; Jumala tietää elämämme tarkoituksen. Totta on myös, että niin kuin Jeesus joutui kantamaan oman ristinsä Golgatalle, niin meillä jokaisella on oma ristimme. Vaikka minun ristini tuntuu ajoittain todella raskaalta, en ole silti vielä tavannut sitä ihmistä, jonka ristin vaihtaisin omaani. Näin on kuitenkin minulle paras.
Vuosi sitten vaikutti jo siltä, että elämäni päivät ovat vähissä ja neljä pientä lastamme jäisivät aivan liian aikaisin äidittömiksi. Se ei kuitenkaan ollut Taivaan Isän tahto. Nyt vaikuttaa siltä, että pian saan alkaa elää kohti tervettä tulevaisuutta. Yritän uskoa siihen, että syöpäni ei uusiudu, ja siihen, että jos se uusiutuu, saan voimia asian hyväksymiseen ja vaativiin hoitoihin. Kehossani on asioita, jotka koko loppuelämäni muistuttavat minua tästä rankasta elämänvaiheesta, mutta toivon, että ne samalla muistuttavat minua aina siitä, että kun minulla on voimia, voisn käyttää niitä toisten auttamiseen ja sillä tavalla jakaa eteenpäin kaikkea sitä hyvää, mitä rankat sairastamisen ajat ovat tuoneet tullessaan.
11.2.2017 06:15 | Päivämiehen verkkolehden vierasblogi
Jumala tietää kipuni
11.2.2017 06:15 | Päivämiehen verkkolehden vierasblogi
Kirurgin sanat: ”Teiltä on löytynyt syöpä.” Epätietoisuus kipujen syistä päättyi. Elämään tuli uusia huolia. Onneksi arki on pitänyt huolen siitä, että sairaudenkin keskellä olen saanut tuntea iloa ja kokea tavallista elämää. Sairastamisen keskellä on joskus tehnyt myös mieli huutaa ulos ahdistuksen tuskaa. Välillä olen epäillyt, että Jumala olis hylännyt minut.
Ensin ahdistusta aiheuttivat kivut ja epätietoisuus niiden syystä, sitten diagnoosi – suolistosyöpä. Myöhemmin leikkausten jälkeiset ja sytostaattien aiheuttamat pahoinvoinnit ja kivut ovat olleet hyvin vaikeita kestää; onko elämässä todella oltava tällaista kärsimystä? Myös sairauden aiheuttama väsymys ja uupumus ovat koetelleet. Tulevaisuuden ajatteleminen on ollut vaikeaa: paranenko sairaudesta vai alammeko suunnitella hautajaisia?
"Kyllä Taivaan Isä pitää sinusta huolen", on moni uskonystävä minua lohduttanut. Tuo lausahdus ei ole minun korvissani kuulostanut lohdutukselta. Toisaalta itsekin ajattelin aivan, että Taivaan Isä pitää minusta huolen. Toisen sanomana kuulin sen kuitenkin suurin piirtein seuraavanlaisena: "Sinulla ei ole oikeutta tuntea kärsimystä, huolta ja epätoivoa, koska meillä on hyvä Jumala, joka pitää sinusta huolen." Ja kuitenkin olen aivan varmasti ja oikeasti tuntenut kärsimystä, huolta ja epätoivoa! Vihdoin, sairasteltuani lähes vuoden, ymmärsin, mikä tuon huolenpitoviestin sisältö on: Taivaan Isä on kanssani myös kaikkein vaikeimmilla hetkillä. Vielä lohdullisemmalta tuntuu ajatus siitä, että sairaalavuoteeni vierellä on itse Jeesus Kristus, joka on kärsinyt paljon enemmän kuin minä. Hän, jos joku, ymmärtää. Hän painaa kätensä otsalleni ja sanoo olevansa siinä, vaikka minulle tapahtuisi mitä. Hän yrittää valaa uskoa tulevista, paremmista päivistä, mutta ymmärtää, vaikka en sitä kaikkein tuskaisimmalla hetkellä jaksaisi uskoa. Hän ymmärtää, mikä saa minut huutamaan "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit".
Huonosti nukutun sairaalayön jäljiltä olo on epätoivoinen, kun kivut vain jatkuvat ja kotiinpääsy siirtyy taas. Onneksi mukana on tabletti ja kuulokkeet ja YouTubesta löytyy Siionin lauluja ja virsiä. Yhtäkkiä kuulokkeiden kautta kantautuu juuri minun ajatukseni seurakansan laulamana:
Jääthän, Jeesus, luokseni, muu ei riitä turvakseni.
Lempeällä kädellä tuskan polte lievitä.
Anna valo matkalleni. Huomispäivää tunne en,
sinä hoidat myöskin sen. Jääthän, Jeesus, luokseni. (Virsi 480:3.)
Mustan lapsuuteni aikaisen pyhäkoulutaulun, jossa Hyvän Paimenen ympärille kerättiin pieniä karitsoja. On turvallista ajatella, että minä olen yksi niistä ja liimaan itseni aivan Jeesuksen syliin.
Olen saanut sairaalassa hyvää hoitoa. Kaikkein tuskaisimmilla ja vähävoimaisimmilla hetkillä se on oikein korostunut. Saamme olla kiitollisia suomalaisesta sairaanhoitojärjestelmästä. On ollut myös opettavaista, kun olen ymmärtänyt, että hoitoni laatu on parantunut entisestään, kun olen itse asettunut osaksi omaa hoitotiimiäni lääkärien ja hoitajien seuraksi sen sijaan, että vain passiivisesti kuuntelisin, mitä ammattilaiset sanovat.
Vielä kiitollisempi kuin sairaanhoitojärjestelmästämme olen kuitenkin siitä, että synkistä epäilyksen hetkistä huolimatta minulla on saanut säilyä usko Jumalan hyvyyteen läpi usean suuren leikkauksen ja rankkojen syöpähoitojen. Olen lisäksi kokenut, miten kotisiioni on kantanut minua ja perhettäni koko ajan. Olemme saaneet apua ja olemme myös opetelleet avun pyytämistä. Moni auttaa mielellään, kunhan tietää minkälaista apua tarvitaan. Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin.
En ole käyttänyt energiaani siihen, että olisin miettinyt sairastamiseni tarkoitusta. Viime suviseuroissa eräs keskustelukumppani muistutti, että Jumalahan ei tee virheitä. Vaikka elämä on rankkaa, se menee juuri niin kuin on tarkoitettu; Jumala tietää elämämme tarkoituksen. Totta on myös, että niin kuin Jeesus joutui kantamaan oman ristinsä Golgatalle, niin meillä jokaisella on oma ristimme. Vaikka minun ristini tuntuu ajoittain todella raskaalta, en ole silti vielä tavannut sitä ihmistä, jonka ristin vaihtaisin omaani. Näin on kuitenkin minulle paras.
Vuosi sitten vaikutti jo siltä, että elämäni päivät ovat vähissä ja neljä pientä lastamme jäisivät aivan liian aikaisin äidittömiksi. Se ei kuitenkaan ollut Taivaan Isän tahto. Nyt vaikuttaa siltä, että pian saan alkaa elää kohti tervettä tulevaisuutta. Yritän uskoa siihen, että syöpäni ei uusiudu, ja siihen, että jos se uusiutuu, saan voimia asian hyväksymiseen ja vaativiin hoitoihin. Kehossani on asioita, jotka koko loppuelämäni muistuttavat minua tästä rankasta elämänvaiheesta, mutta toivon, että ne samalla muistuttavat minua aina siitä, että kun minulla on voimia, voisn käyttää niitä toisten auttamiseen ja sillä tavalla jakaa eteenpäin kaikkea sitä hyvää, mitä rankat sairastamisen ajat ovat tuoneet tullessaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.