Olen hiljainen, mutta sisälläni on paljon vihaa

Hyvin paljon mahdollista. Keksi oma tapasi purkaa henkiset patoutumat tai käytä jotain olemassaolevaa. Jokin räjähtävä fyysinen toiminta voisi olla hyvää. (Nyrkkeilysäkki, johon teippaat sinua väärin kohdelleiden henkilöiden kuvia ja annat mennä?).

Sinun kannattaa alkaa myös vähitellen harata vastaan ja ilmaista mielipiteesi. Opettele sitä ensin vaikka vähän vaarattomammissa yhteyksissä.

Jos ihminen ei saa koskaan ilmaistua omia tuntemuksiaan ja jos kaikki pitää vain niellä, niin jossain vaiheessa homma räjähtää tavalla tai toisella. Yksi mahdollisuus on, että itse sairastuu fyysisesti.

Olet aikuinen ihminen, joten älä anna lapsuuden perheesi enää kyykyttää itseäsi. Tosin en ole paras sanomaan, kun oma äitini on varsin voimakas manipuloija.

On selvää että tuollainen kasvattaa sisimpään vihaa ja katkeruutta ja lopulla raivoa. Ei se ole sinulle itsellekään etu jos sen patouman purkaa sosiaalisesti väärällä tavalla tappelee vahingoittaa toisia, särkee omaisuutta tai vaikka kääntää vihan itseen vahingoittamalla toisia.
Hienoa että sinulla vaikuttaa olevan luja usko itseesi ja tiedostat että on oma tahto, mielipiteet ja minuus.

Ihmiset ollaan erilaisia ja joojootyyli, sopeutuminen ja alistuminen on toisilla sopeutumiskeino säilyttää paikka yhteisössä. Joku on sitten jo alkuaan alistaja ja rynnii tiensä vaikka tallaamalla toisia. On niitäkin jotka saavat sijaa olemalla klovni ja pelleilijä, ja ottamalla erilaisia rooleja, ym.

Aikuinen osaa käyttää järkeä. Ole itsellesi armollinen ja ajattele että näin on selvitty tähän asti, mutta nyt on aika vaihtaa toiseen suuntaan.
Kyllä sitä vihaakin ja patoumia voi käsitellä ihan järkevästi. Olisiko vaikka kirjoittaminen keino tuoda muistoja ja vihaa esille ja sitten tavallaan kuin antaa itselle ja toisille anteeksi ja tehdä sovintoa menneisyyden kanssa.
Opitaan ihmisyyttä koko aika. Se on ilo itselle ja toisille.
Minäkin oli nuorena samanlainen, mutta en enää.

Myös kehosi kärsii tukahdutetusta raivostasi monella tapaa.

Ala ilmaista itseäsi! Miksi patoat itseäsi ja mielipiteitäsi ? Tukahdutettu "oma minä" aiheuttaa valtavasti ahdistusta, joka voi johtaa pahempiin ongelmiin (paniikkihäiriö esim)
Vapauta itsesi, ole oma vapaa itsesi, tasa-arvoinen ihminen muitten seassa, jonka mielipide on yhtä arvokas kuin kenen hyvänsä muun.

Tunnistan jollain tapaa itseni sinusta.
,
Asuin ensimmäiset 8 vuotta ukkini ja mummuni luona. Äiti jätti minut alle vuoden vanhana kun lähti töiden perään Helsinkiin.

Juuri siitä että olen pysynyt kasassa saan heitä kiittää, edesmenneitä isovanhempiani.
Ei kaikki sielläkään täyttä aurinkoa ollut. Ukki oli töissäkäyvä alkoholisti ja mummuni harras lestadiolainen. Hän piti minua mukanaan kokouksissaan mitkä pelottivat minua.
Ukki taas otti minut mukaan aina kun hevosella mentiin. Sain parhaimmaltani ystävältä nimen "paskakuski" koska aina istuin sontakasan päällä joka oli pressulla peitetty ja tykkäsin siitä. Ei se paska edes pahalle haissut, olin tottunut siihen. Sain mukaani
henkistä ja aineellistakin,jota äitini luona en olisi voinut saada. Oli nokkahuilua, pianoa, kissoja, hiiriä, porotossuja ja vaikka mitä.
Lisäksi opin vanhan virsikirjan virret melkein kaikki ulkoa.
Rakkautta en heidän välillään nähnyt. itseasiassa hei eivät pitäneet toisistaan mutta asiat hoidettiin asioina ja en kummeksunut sitä kun en paremmasta tiennyt.

Mummuni kuoli kun olin 8 vuotias, olin menossa kolmannelle luokalle.
Ukkini alkoholinkäytön vuoksi sosiaalitädit eivät antaneet minun jäädä ukin luo vaan minun oli muutettava Helsinkiin.

Olin kuitenkin saanut hyvän alun. Olin saanu t kiukutella (joskus tukkapöllyä mummulta) saanut periksi ukilta olemalla kamala. Se perusta mitä nyt minusta on jäljellä on lähtösin heiltä. En ollut äidin hylkäämä onneton lapsi vaan isovanhempieni rakastama lapsi.

Helsingissä minua odotti 3 sisarusta jolla oli sama äiti mutta eri isä. Oman isäni tapasin myöhemmin kolme kertaa enkä surrut hänen kuolemaansa. Puolisisarukset siltä puolin yrittivät saada nimeni valtakirjaan jolla edesmenneen varoja voisi käyttää esim. hautausjätjestelyihin mutta asianajajansa neuvosta en koskaan allekirjoittanut mitään.

Voisin kaikesta kirjoittaa kirjan, niin vaiherikasta mutta ei rakasta ole Helsingin elämäni ollut. Nyt uutena tulokkaana minusta tuli se hiljainen, omia mielipiteitäni ei koskaan kysyttyt enkä uskaltanut niitä julkituoda.
Voin esimerkkinä kertoa suhteestani äitiini että kun hän sanoi että menetkö kauppaan (huom.muoto, ei menet), ja jos siihen vastasin vähänkään "en niin innostuneella" äänellä, riitti että hän kysyi MITÄ.
Siihen että MENEN KYLLÄ innokkaasti. Tämä päti kaikkeen.

Sieltä sitten irtaannuin. Jätin keskikoulun kesken (oli pakko) ja pääsin heti töihin.
Olemme mieheni kanssa tunteneet 12 vuotiaista lähtien.
Paljon on tapahtunut nyt tämän kuun 21. päivään mennessä, sillon olemme olleet naimisissa 45 vuotta.

Ikävämpiä asioista on mieheni aivoinfarkti elokuussa viime vuonna.

Ilman pentuna kamalaa hurttaa olisin ollut jo kahdessa selkäleikkauksessa. Kummasti vaan se liikkuttaa ja mentävä on vaikka ei huvittaisi.

Taidan sittenkin harkita sitä kirjaa. Miksi ukki ei käynyt mummun haudalla. Aikuisena sain tietää että saksalainen kersantti vai mikä lienee oli siellä mummun kanssa kun ukki tuli lomille. Voi niin paljon mahtuu meikäläisen elämään, paljon surua mutta myös roppakaupalla iloa.

Sehän on sitä elämää.
Ei meidän auta kuin yrittää.

Ainoa on että vihaa en tunne ketään kohtaan, en edes niitä joiden kohdalla se olisi oikeutettu.

Armo saa käydä oikeudesta.

Olen 40-kymppinen mies ja sama tilanne. Usko pois, meitä on paljon enemmän. Se on harva joka uskaltaa/pystyy/osaa elää hullun ihanteellisesti. Hulluutta se vaatii. Minun elämässäni tuo viha tulee esille huudahduksina väärissä tilanteissa, vastustuksena asioihin jotka ovat yhdentekeviä, kirjoituksena, ja joskus jopa käännän ne puoli uhkaavaksi sarkasmiksi ja eleiksi, jo s on oikein kova paine. Vittusaatana. Jos mulla olis munaa, olisin anarkisti.
Sen lupaan, että jos joku tarpeeksi loukkaa henkilöäni, käyn kimppuun.

Noita tilanteita, joissa pitää pitää puolensa, voi harjoitella etukäteen. Ei ne välttämättä mene kuten kuvitteli, mutta hyvä olla jotain plakkarissa. Sanoo vain rauhallisesti ja selkeästi, että minä toimin näin kuin minulle sopii / älä enää tee noin / ym. Sitten itsellä on hyvä olla mielessä suunnitelma, mitä tapahtuu, jos väärä toiminta jatkuu. Esim. ottaa asian puheeksi jonkun ylemmän kanssa / sanoo että laitan luurin nyt kiinni / pitää taukoa tapaamisissa kunnes asia on mennyt perille. Ei aikuisen tarvitse selitellä omia valintojaan, kun ei pahaa tee. Epäkypsää reagointiakaan ei tarvitse ruveta katselemaan, onpahan kasvun paikka heilläkin. On hyvä selvittää asiat juuri niiden henkilöiden kanssa, joita ne koskevat. Siitä saa varmasti tyydytystä, rauhaa ja itseluottamusta. Liikaa löytyy sitten niitä toisenlaisen valinnan tehneitä raukkiksia, joista voikin päätellä, että oikeat taistelut ovat jääneet kategorisesti käymättä. Sinulla on ainakin hyvät sisäiset keskustelut ja tiedät, että et tule antamaan periksi, vaikka et mitään sanokaan. Se on erittäin hyvä pohja, ja monesti riittääkin, varsinkin jos voi pysytellä erossa riidanhaastajista.

Oman itsensä tukahduttaminen sairastuttaa ihmisen ensin psyykisesti ja sitten fyysisesti.

Sukupuolesta riippumatta hiljaisen tyypin on helpompi kantaa salavihaansa toisiin ihmisiin yllä.

Mä oon euvennut uhkailemaan ihmisiä väkivallalla

Petterin voi pagoinpidellä vapaasti haluan nauraa