niitä aikoja päällimmäinen ongelma oli se, että posttraumaattinen stressihäiriö oli yhä läsnä. Ainoastaan pidemmillä lomilla se väheni aika paljon, mutta aina kun arki töineen koitti se alkoi tuntua. Miten siinä lopulta kävi? Onnistuiko koskaan se, että ei ollut muuta kuin hiljaisuus ja näkymättömyys? Kulkiko tie elämän loppuun asti yksin kulkien?
Hänen muistellessa
olivatratkaisunajat
4110
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jää nähtäväksi,nyt ravinteliin bb'boss yhdistelmällä.
Kärsin tuosta ja kaikki aiheuttivat sitä. Paitsi sillon kun olin yksin, lomalla tai vain lasteni kanssa.
Jopa rakastuminen suurimpana syynä aiheutti sitä..
Ihan kamalaa, sen menetys..
Mutta en stressaa enään, asioille ei vain voi mitään ja keskityn asioihin joille voin jotain.. Kuten itseeni, yritän tehdä asioita joista tulee hyvä fiilis ja olen opetellut sanomaan ei ilman että stressaan sen vaikutusta muihin.
En tiedä kulkeeko kuvailemasi henkilö tiensä yksin elämänsä loppuun saakka.. Se kai selviää aikanaan. Mutta toivon hänelle henkilöä rinnalleen joka ei aiheuta stressiä.. Vaan on hyvä hänelle.. Itse en haluaisi olla loppueläämäni yksin, vaan vastarakkautta ja hyvän tasapainoisen suhteen ja elää yhdessä, tehdä asioita yhdessä, puhua niin että toinen ymmärtää ja antaa aikaa niin paljon kuin tarvitsee.
Minä tarvitsen aikaa että osaan ottaa stressaavan maailman vähän kevyemmin.
Kaiken ei tarvitse olla hiljaista ja näkymätöntä, asioiden tulee ja kuuluukin näkyä mutta olen vain minä ja lapset, muusta ei tarvitse huolehtia..
Asiat etenevät omalla painollaan jos etenevät.. Eivät aina ja sitten ne eivät etene. Enkä tee enää yhtään toisille palveluksia koska ahneet ottavat ja ottavat ja pakko laittaa raja heille.. He ottavat loputtomasti, ja auttamisen ilon hyvä mieli ei korvaa sitä etten voi revetä joka paikkaan ja stressaan siitä etten kykene ihan kaikkeen.. Luovutin
Huh. Paras päätös ikinä!
Huom korjaus.. Autan kyllä mutta en omien voimavarojeni yli ja tunnistan nykyään missä kulkee raja. Hätätilanne on aina poikkeus rajoissakin..
Kamalaa kun elämästä tulee suorittamista, se ei ole enää elämää.
Se on robottimaista ja kylmää.
Ihmiset kadottavat persoonansa, tunteensa ja tarvitsevat lääkityksiä vaikka mihin vaivoihin jotka aiheuttaa yleensä elämäntavat.. Putkielämä
Mun elämä ei ole mennyt ihan putkeen, eikä rakkausasioissa ole käynyt onni..
Mutta mun suunta on oikea, alan olla vähän enemmän aidosti ihminen..
Ja elämästä nauttiminen on se mitä haluan.. :) mukavaa iltaa!!