”Ihmisen kohtalon iankaikkisuudessa ratkaisee se, mikä henki hänessä on”, kirjoitti vaikutusvaltainen ja myös pelätty
maallikkosaarnaaja Heikki Saari Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pää-ääneenkannattajassa, Päivämies-
lehdessä, 21.2.1979. SRK - vanhoillinen herätysliike oli tuolloin syvässä kriisissä. Liikkeen sisäinen kuohunta hoitokokouksineen
herätti huomiota myös ulkopuolisissa. Kriisissä näytteli keskeistä roolia henkiä ja henkivaltoja koskeva opetus, niin kutsuttu henkioppi. Myöhemmin SRK on sanoutunut irti henkiopista ja todennut sen harhaopiksi. On kuitenkin merkkejä, että se elää
yhä liikkeen ruohonjuuritasolla.
Tässä analysoin SRK-vanhoillisuuden henkiä koskevaa opetusta vuosina 1976-1979. Lähdeaineistonani ovat Päivämies -lehden kirjoitukset mainituilta vuosilta. Pyrin saamaan selville, mitä henkioppi pitää sisällään käsitteellisellä tasolla, millaisista opillisista ja historiallisista lähtökohdista se nousi ja miten se kytkeytyy SRK-vanhoillisen maallikkodogmatiikan
kokonaisuuteen. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi herätysliike ajautui 1970-luvulla niin syvään ja traumatisoivaan kriisiin.
Päivämies-lehden kirjoitukset ovat tyyliltään käsitteellisesti epätarkkaa tunne- ja kokemuskieltä. Niiden analysoiminen vaatii
poikkeuksellisen runsasta taustoitusta. Tästä syystä teen johdannon
jälkeen katsauksen SRK-vanhoillisuuden tapahtumahistoriaan 1960-
ja 1970-luvuilla. Se muodostaa kulttuurisen kontekstin, johon herätysliike reagoi henkiopin avulla. Tämän jälkeen selvitän SRK-
vanhoillisen maallikkodogmatiikan perusteita. Ne muodostavat henkiopin opillisen kontekstin. Sen jälkeen analysoin itse Päivämiehen henkiä ja henkivaltoja koskevaa opetusta. Lopuksi teen yhteenvedon ja johtopäätökset. Tutkimukseni osoittaa, että henkioppi kytkeytyy saumattomasti SRK-vanhoilliseen soteriologiaan, erityisesti seurakunta- ja vanhurskauttamisoppeihin.
Liikkeen teologian ydin on ajatus uskovasta eräänlaisena persoonasakramenttina, joiden kautta Jumala tekee maailmassa
vanhurskauttavaa työtään. Uskovat ihmiset, joissa Pyhä Henki
asuu, ovat liikkeen opetuksessa myös seurakunnan, ”Jumalan valtakunnan”, tärkein konstitutiivinen elementti. SRK-vanhoillisen seurakunnanauktoriteetti pohjautuu katkeamattomaan ”uskovien jatkumoon”, jonka kautta Pyhä Henki ja pelastava armo välittyvät Kristuksesta nykypäivään. SRK-vanhoillinen ”Jumalan valtakunta” rakentuu ensisijaisesti sisäisten, subjektiivisten tekijöiden eikä ulkoisten tekijöiden, kuten opin, armonvälineiden ja erityisen viran, varaan. Tätä taustaa vasten henkioppi on ymmärrettävä: ”saastaiset henget” uhkaavat katkaista läpi historian kulkevan uskovien jatkumon. Samalla ne vaarantavat myös ”Jumalan valtakunnan” ykseyden, koska oikea henki, Pyhä Henki, vetää uskovat yhteen ja synnyttää seurakuntaa koossa pitävän ”yksimielisyyden” ja ”yhteisen rakkauden”. Ylivoimaisesti tärkein ”väärän hengen” tuntomerkki Päivämiehen kirjoituksissa onkin yksilön tottelemattomuus ja kriittinen mieli ”Jumalan valtakuntaa” kohtaan. Henkiopin tiiviistä kytköksestä SRK-vanhoilliseen ekklesiologiaan kertoo myös se, että yksilö voi Päivämiehen mukaan vapautua ”väärästä hengestä” vain tekemällä asiasta julkiripin ”seurakunnan” eli paikallisen rauhanyhdistysyhteisön edessä. SRK-vanhoillisen eksklusivismin ohella henkioppi kantaa mukanaan useita pietistis-herrnhutilaiselle teologialle rakkaita teemoja. Eräs selvästi näkyvä on pyrkimys ratkaista hengelliset asiat mieluummin subjektiivisen, Pyhän Hengen inspiroimaksi ymmärretyn intuition kuin vaaralliseksi ”järkeilyksi” mielletyn rationaalisen argumentaation keinoin.
Syy sille, miksi henkioppi nousi esille erityisesti 1970-luvun loppupuolella, on suomalaisen yhteiskunnan 1960- ja 1970-
lukujen kulttuurimurros, jonka säikäyttämänä herätysliike arvioi elävänsä pahaa ja vaarallista lopun aikaa.
maallikkosaarnaaja Heikki Saari Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pää-ääneenkannattajassa, Päivämies-
lehdessä, 21.2.1979. SRK - vanhoillinen herätysliike oli tuolloin syvässä kriisissä. Liikkeen sisäinen kuohunta hoitokokouksineen
herätti huomiota myös ulkopuolisissa. Kriisissä näytteli keskeistä roolia henkiä ja henkivaltoja koskeva opetus, niin kutsuttu henkioppi. Myöhemmin SRK on sanoutunut irti henkiopista ja todennut sen harhaopiksi. On kuitenkin merkkejä, että se elää
yhä liikkeen ruohonjuuritasolla.
Tässä analysoin SRK-vanhoillisuuden henkiä koskevaa opetusta vuosina 1976-1979. Lähdeaineistonani ovat Päivämies -lehden kirjoitukset mainituilta vuosilta. Pyrin saamaan selville, mitä henkioppi pitää sisällään käsitteellisellä tasolla, millaisista opillisista ja historiallisista lähtökohdista se nousi ja miten se kytkeytyy SRK-vanhoillisen maallikkodogmatiikan
kokonaisuuteen. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi herätysliike ajautui 1970-luvulla niin syvään ja traumatisoivaan kriisiin.
Päivämies-lehden kirjoitukset ovat tyyliltään käsitteellisesti epätarkkaa tunne- ja kokemuskieltä. Niiden analysoiminen vaatii
poikkeuksellisen runsasta taustoitusta. Tästä syystä teen johdannon
jälkeen katsauksen SRK-vanhoillisuuden tapahtumahistoriaan 1960-
ja 1970-luvuilla. Se muodostaa kulttuurisen kontekstin, johon herätysliike reagoi henkiopin avulla. Tämän jälkeen selvitän SRK-
vanhoillisen maallikkodogmatiikan perusteita. Ne muodostavat henkiopin opillisen kontekstin. Sen jälkeen analysoin itse Päivämiehen henkiä ja henkivaltoja koskevaa opetusta. Lopuksi teen yhteenvedon ja johtopäätökset. Tutkimukseni osoittaa, että henkioppi kytkeytyy saumattomasti SRK-vanhoilliseen soteriologiaan, erityisesti seurakunta- ja vanhurskauttamisoppeihin.
Liikkeen teologian ydin on ajatus uskovasta eräänlaisena persoonasakramenttina, joiden kautta Jumala tekee maailmassa
vanhurskauttavaa työtään. Uskovat ihmiset, joissa Pyhä Henki
asuu, ovat liikkeen opetuksessa myös seurakunnan, ”Jumalan valtakunnan”, tärkein konstitutiivinen elementti. SRK-vanhoillisen seurakunnanauktoriteetti pohjautuu katkeamattomaan ”uskovien jatkumoon”, jonka kautta Pyhä Henki ja pelastava armo välittyvät Kristuksesta nykypäivään. SRK-vanhoillinen ”Jumalan valtakunta” rakentuu ensisijaisesti sisäisten, subjektiivisten tekijöiden eikä ulkoisten tekijöiden, kuten opin, armonvälineiden ja erityisen viran, varaan. Tätä taustaa vasten henkioppi on ymmärrettävä: ”saastaiset henget” uhkaavat katkaista läpi historian kulkevan uskovien jatkumon. Samalla ne vaarantavat myös ”Jumalan valtakunnan” ykseyden, koska oikea henki, Pyhä Henki, vetää uskovat yhteen ja synnyttää seurakuntaa koossa pitävän ”yksimielisyyden” ja ”yhteisen rakkauden”. Ylivoimaisesti tärkein ”väärän hengen” tuntomerkki Päivämiehen kirjoituksissa onkin yksilön tottelemattomuus ja kriittinen mieli ”Jumalan valtakuntaa” kohtaan. Henkiopin tiiviistä kytköksestä SRK-vanhoilliseen ekklesiologiaan kertoo myös se, että yksilö voi Päivämiehen mukaan vapautua ”väärästä hengestä” vain tekemällä asiasta julkiripin ”seurakunnan” eli paikallisen rauhanyhdistysyhteisön edessä. SRK-vanhoillisen eksklusivismin ohella henkioppi kantaa mukanaan useita pietistis-herrnhutilaiselle teologialle rakkaita teemoja. Eräs selvästi näkyvä on pyrkimys ratkaista hengelliset asiat mieluummin subjektiivisen, Pyhän Hengen inspiroimaksi ymmärretyn intuition kuin vaaralliseksi ”järkeilyksi” mielletyn rationaalisen argumentaation keinoin.
Syy sille, miksi henkioppi nousi esille erityisesti 1970-luvun loppupuolella, on suomalaisen yhteiskunnan 1960- ja 1970-
lukujen kulttuurimurros, jonka säikäyttämänä herätysliike arvioi elävänsä pahaa ja vaarallista lopun aikaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Päivämiehen opetuksessa väärä henki nähtiin ennen kaikkea
ekklesiologisena, seurakunnan olemukseen liittyvänä ongelmana: SRK-vanhoillinen seurakuntayhteys on itseymmärrykseltään tosiuskovien, Pyhästä Hengestä osallisten ihmisten yhteys. Seurakunnan perimmäinen konstitutiivinen
elementti on siis ”oikea henki”, oikea sisäinen tila. Näin ollen väärässä hengessä, väärässä sisäisessä tilassa oleva yksilö tai ryhmä automaattisesti rikkoo seurakunnan ykseyttä, koska se on nimenomaan ”hengen ykseyttä”.
Jotta seurakunnan jäsen voi ”tehdä parannuksen” väärästä
hengestä, henki on tunnistettava ja nimettävä. Perusajatus on, että väärä henki aina jollain tavalla muuttaa asumansa ihmisen persoonallisuutta ja saa hänet käyttäytymään tietyllä tavalla. Kukin henki saa aikaan omanlaistaan ajattelua ja käyttäytymistä.
Päivämiehen kirjoitukset luettelevat merkkejä – muutoksia asenteissa ja käytöksessä – jotka ovat tyypillisiä kullekin hengelle. Samassa ihmisessä voi Päivämiehen mukaan asua yhtä aikaa myös useita ”saastaisia henkiä”.
Päivämiehen kirjoituksista voi jopa löytää viitteitä siitä, että henkiopin avulla liikkeen johto tietoisesti pyrki viemään liikkeen rivijäseniltä teologisen ja hengellisen oikeuden kritisoida yhteisöä ja sen johtohenkilöitä. Tähän suuntaan viittaavat Päivämiehen pääkirjoitukset, joissa liikkeen johdon sekä yhteisön toimintatapojen arvosteleminen nimetään merkiksi ja
todisteeksi henkilössä asuvasta ”saastaisesta hengestä”.
Myös SRK-vanhoillisuutta koskevan systemaattisteologisen
tutkimuksen soisi jatkuvan. Henkioppia sekä sen teologista taustaa olisi syytä analysoida tätä tutkimusta laajemman lähdeaineiston valossa. Erityisen tärkeää olisi saada tutkimuskäyttöön rauhanyhdistysten ja SRK:n arkistoissa tiettävästi olevat hoitokokouspöytäkirjat. Systemaattisen
analyysin keinoin olisi hyvä valaista myös liikkeessä hoitokokousaikana yleistynyttä ”huoneenhallitusoppia”.
Nii ikään SRK-vanhoillinen eksklusiivinen seurakuntaoppi, siihen saumattomasti liittyvä ”Hengen virka”-teologia, rippiteologia, lain ja evankeliumin erottamisen problematiikka,
käsitys seurakunnan erehtymättömyydestä sekä vanhurskauttamisoppi kaipaisivat kiihkotonta ja
oivaltavaa systemaattisteologista valaistusta. Liikkeen opetukseen 1970-luvulla voimakkaasti vaikuttaneiden hahmojen, kuten saarnaaja Heikki Saaren tapaa
selittää Raamattua olisi syytä tutkia. Samoin myös 2000-
ja 2010-luvuilla runsasta medianäkyvyyttä saaneiden ”SRK:n uudistajien” teologia alkaisi olla jo tutkimuksen arvoinen aihe.
Ei kannata liittyä uskonnollisiin yhteisöihin, ne uskoo kaikenlaisiin hulluihin asioihin.
alkavat olla jo eläkeiässä, jos ne ovat kummitelleet viimeksi 1970-luvulla. OLisikohan aika manata esiin lisää mystisiä henkiä?
sa kyllä oikeassa, että ne jotka 1970-luvulla uskalsivat vaikkapa jossakin pienessä asiassa olla eri mieltä SRK-herrojen kanssa tai vähän kritisoivat jotakin hummua käytäntöä, leimattiin saastaisiksi.
# Tähän suuntaan viittaavat Päivämiehen pääkirjoitukset, joissa liikkeen johdon sekä yhteisön toimintatapojen arvosteleminen nimetään merkiksi ja
todisteeksi henkilössä asuvasta ”saastaisesta hengestä”. #