Tunteet kadoksissa

Onko se tunteiden vähäisyys ollut aina olemassa ?
Ei sen tarvitse olla mikään sairaus, eikä tunnetiloja tarvitse teeskennellä.
Tavallisessa kanssakäymisessä ei niin kauhean suuria tunteita liiku yleensäkään,
paitsi jos ei koko porukka liioittele tuntemuksiaan jatkuvasti
"wow ihanaa" "ihan mieletöntä!" Ne on vaan sanoja, jolla tehostetaan juttuja, jotka muuten ei ehkä niin ihmeellisiä olisikaan.
Jutustasi ei saa ihan tarkkaan kuvaa, mitä tarkoitat, mutta ole oma itsesi,
jokainen tuntee tavallaan. On ihmisiä, jotka liikuttuvat herkästi ja toiset ei.
Miksi sinun pitäisi keskittyä esittämään tunnetiloja, jota et tunne ?
Eri ihmisten tunteita liikuttavat eri asiat ja jotkut ovat ns. tunteellisempia, jotkut eivät reagoi tunteella. Se, ettei reagoi tunteella, ei tarkoita, etteikö tunteita olisi.
Kaikilla ne eivät ole vaan niin pinnalla.
Tuskin on syytä huoleen !

Kyseessä voi olla "normaali" tunnelukko. Aiheeseen on helpointa palata kun siitä tulee ongelma, esim. löydettyäsi elämäsi rakkauden jota ilman et voi elää. Tutki silloin itseäsi.

Käytätkö tai oletko käyttänyt SSRI-aineita tai muita psykiatrian tarjoamia aineita? Vaihtoehtoisesti käytätkö tai oletko käyttänyt jotakin muuta huumetta?

Psykiatrian tarjoamat aineet voivat kaikki aiheuttaa aivovaurioita, joiden yksi oire on tunteidenkokemisenkyvyn katoaminen limbisen järjestelmän vaurioituessa.

Mikä on normaalia?

Kuka sen määrittelee?

Mitenkä se voi olla niin, että ne jotka pitävät hillitöntä shouta ja älämölöä itsestään, määrittävät sen, mikä on normaalia sosiaalisuutta?

Mitenkä se voi olla niin, että muutama ekoistinen mediapelle tai muu paikallinen minä-minä pitää ääntä itsestään ja bisneksestään, niin että kaikkien pitäisi olla kuin tuo tai jos ei, niin on huono, pilalla oleva, epäonnistunut ihminen.

Tämä on median luomaa höpinää. Muutama kymmenen, sata on seonnut työkseen someen, twitteiin, tubeen, faceen, instaan,.. ja annetaan ymmärttää, että jo et ole, niin olet out. Ei. Nuo jotka tuolla esittelee itseään ovat eniten pihalla. Ulkona todellisesta elämästä.

Joo, ja sitten on joku hörhö tutkijakoulutettava, joka on keksinyt mediaseksikkään aiheen, ja pääsee siitä sitten laukomaan omia totuuksiaan tehtyään haastattelututkimusta 2 - 10 ihmisellä - tämä on melko yleinen otanta. Yleensä kavereita, läheisiä ellei jopa sukulaisia. Naapuri jos ei nyt mummo niin sen joku perinnönkärkkyjä otannassa mukana kuitenkin.

Tästä uutisoidaan suuresti mediassa ja tieteellisinä totuuksina. Uskoo ken haluaa. Moni vaan tuntee, epäonnistuneensa, kun ei pysty näkemään itseään elämässä vastaavaa fantasia elämää, mitä tutkimuksissa olleet ovat tarinoineet.

Liittyy niitä joihinkin mielen sairauksiin, mutta ihan masennus, ja ahdistuskin saa aikaan mielen turtumista. Ja liian pitkä ja väärä psyykelääkitys voi aiheuttaa mielen jäykkyyttä. Ei silti kannata pelätä hyvää lääkehoitoa.

Kyllä lääkkeitä kannattaa pelätä jos yhtään arvostaa ihmisyyttään, sillä lääkkeillä voi menettää siitä ison osan ja muuttua tunneköyhäksi. Pitkässä käytössä ja isoilla annoksilla riskit kasvaa.

Joo. Kyllä kannattaisi ottaa tosissaan lukuisten ihmisten kohtaloista, jotka ovat tunnekykynsä aineilla menettäneet. Käyttämällä aineita riskeeraa saada aivovaurion, joka käytännöntasolla tarkoittaa, että henkilö menettää ison osan ihmisyyttään. Samalla vaurioituvat kognitio sekä seksuaalitoiminnot. Lopputulos on todellakin "alennettu/karsittu" ihmisyys. Siitä hel****i monelle alkaa ja ainoa mitä lähipiiriltä, viranomaisilta ja pahoinpiteleviltä psykiatreilta uhrit saavat on ilkeä vit****u ja uhrin syyllistäminen.

Kannattaa ottaa opiksi muiden virheistä.

Aineista joita psyykenlääkkeiksi kutsutaan, mukaanlukien bentsot, antipsykootit, antidepressantit ja mielialantasaajat miksi niitä muka kutsutaan, voi kadota ja leikkautua tunteet, heiketä kognitiivinen toiminta, aloitekyky, muisti, tulla täydellinen imponenttius joka jää lääkkeen lopetuksen jälkeen ja ihmisestä tulee kuin elävä kuollut. Ne voivat tehdä elämästä silkkaa helvettiä noiden lisäksi vammauttamalla ihmistä monella eri tavalla. Tekemällä ihmisen kokemuksineen erillisen muista.

Vaikutukset ei tule välttämättä heti. Helvetti voi alkaa lääkettä lopettaessa, laskiessa, nostaessa ja aloittaessa. Siihen voi vaan yhtäkkiä havahtua ettei ole tuntenut kunnolla mitään aikoihin.

Psykiatrilta ei monesti tule ymmärrystä vaikka hän olisi kylvänyt myrkkyä toisen perään ilman mitään kunnon tutkimuksia mitä nämä ihmiselle päällekkäin käytettynä ja pitkään käytettynä tekee. He voivat pestä kätensä vastuusta ja täysin jättää ihmisen yksin kärsimään ilman ymmärrystä. Heillä ei ole tarjota kuin lisää diagnooseja ja lisää mömmöjä. Ja aina vaan uusia kohteita sille kun edelliset on tuhottu.

Ei ole mitään takeita ettei auttamaan muka tarkoitettu lääke voisi tuhota elämän.

-Yleisesti ottaen tulee välttää useiden psyykenlääkkeiden samanaikaista käyttöä.
Duodecim Psyykenlääkkeet

Masennukselta kuulostaa. Ei muuta kuin psykiatrille/terapeutille ja vertaisryhmiin. Kyllä se siitä!

Lääkkeiden kielteisiäkin vaikutuksia on miltei mahdoton erottaa tiloista mitä niillä on muka tarkoitus hoitaa. Apatia ja tunteiden leikkautuminen voi olla seuraus lääkehoidosta. Moni ns. hoitoresistentti masennus voi täysin olla seurausta epäonnistuneista tai ylipitkistä lääkehoidoista. Ja ketäpä ei masentaisi jos olisi vaikkapa tullut lääkkeistä impotentiksi?

Ja mä kun olin just pitkän harkinnan jälkeen aikeissa kokeilla jotain Mirtazapinia. En taida uskaltaa, vaikka omat äkilliset reaktiot , mielialanvaihtelut ja tunteenpurkaukset myös ovat alkaneet pelottaa. Seksi ei juurikaan ole kiinnostanut muutenkaan, eikä siihen ole edes tilaisuutta.