Oletteko vielä kohdanneet sitä oikeaa, jonka kanssa perustaa perhettä tai muuta vastaavaa?
Kysely kolmekymppisille
Ker_ro
22519
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mahdollisesti. Muutamankin, osa heistä on ollut varattuja osa ei ole ollut kiinnostuneita. Joillakin oli omia lapsia joka minulle on ehdoton ei-tilanne.
Pahinta mitä voit tehdä kolmekymppisenä on panikoida ja etsiä ihmistä vain sen perusteella että "nyt perustetaan perhe".
Juoksen karkuun sellaisia naisia.
En sen perheen takia vaan sen että jos kriteerinä on vain se perheen perustaminen ja uhrautuminen sille että nainen saa biologisen kellonsa tikittäessä sen oman unelmansa niin ei kiitos.
Tietysti voi etsiä kumppania joka on perhekeskeinen.
Eipä ole tullut kohdalle vielä. :(
Lähemmäs 40 ja perhekin perustettu. Oikeaa ei ole näkynyt. Tuskin koskaan tuleekaan.
Vaikee sanoa mitä mieltä on.
tavallaan oon, oon löytänyt itseäni miellyttävät geenit joita haluaisin yhdistellä <3
eniten uitenkin kaipaan sielunkumppania vierelleni, hauskanpitoon ja nauttimiseen <3
se mikä on muuttunut niin oon valmis vähän rauhoittumaan ja sitoutumaan myöhemmin myös geenien jalostamiseen <33
Kyllä kohtasin, mutta hän ei kohdannut minua.
Haaveilen vieläkin hänestä jonka vuosia vuosia sitten kohtasin. Hän tuntui niin oikealta.
Kuka nyt kolmekymppisen kanssa kimppakivaa alkaisi viettää.
Sama kuin ottaisi 42 rotanmyrkkyä.Ottoja ja panoja alla aivan liikaa.
Tuo merkitsee itselle monttupileitä jo 50:senä.
En voi perustaa perhettä koska olen päästäni vialla.
Olen ja naimisissa. Toinen lapsi tulossa.
Olen kohdannut ihmisen johon olen ihastunut mutta, muu on asioiden edelle kirimistä.
En ole sellainen kolmekymppiset ylittänyt nainen joka juoksee epätoivoisena jokaisen miehen perässä joka siittäisi muksun aluilleen. En kilju innosta sisääni siemeniä jotta pullauttaisin itkevän muksun sieltä ulos ja sitten kauheaa höyryä uutta pullaa uuniin kun ikä tulee vastaan. Minusta sellaiset naiset on säälittäviä ja sillai tulee äkkiä otettua vääränlainen kumppanikin, kun harrastaa itsepetosta vauvakuumeessaan.
En ylipäätään halua miettiä niin vakavia kysymyksiä ensimmäisenä. Niiden aika on myöhemmin. Ensimmäiset asiat on aina ihmissuhteissa rivissä 1. ihastua 2. tutustua 3. rakastua 4. katsoa miten tulee toimeen ja sujuuko arki yhdessä
Olen ehkä hiukan varautunut noiden lastenhankinta suunnitelmien kanssa heti kättelyssä, koska minusta se on asioiden edelle menemistä ja niin moni asia voi kaatua ennen kuin edes se piste saavutetaan. Kai olen sitten niitä järki-ihmisiä, mutta minusta lastenhankinta on vakava asia ja se on aika iso vastuu uudesta elämästä.
Naisena asia jopa hiukan pelottaa, sillä minussa se lapsi kasvaa sitten ja minä en pääse luistaan jos kumppani ei miellytäkään taikka raskaus alkaa kaduttaan. Miehet voi pestä kätensä koko hommasta mutta minulla on sitten "ongelma" joka kasvaa joka päivä kohdussani isommaksi ja koko kroppani muuttuu samalla.
Vimpaksi se on aina naisen vastuulla ja siksi naisena itse otan sen aika vakavasti.
Ei ole kiva tilanne kun sisällä alkio kasvaa ja kasvaa ja hirveä hätä arpoa että mitä helvettiä asialle pitäisi tehdä kun aika loppuu kesken, kun se kasvaa siellä liian nopeasti.
Onhan se hieno tunne ultrassa nähdä vauva ekaa kertaa.. silloin vasta se ensimmäistä kertaa konkretisoituu itselleenkin että raskaus on todella totta. Ei se ole valetta. Siellä se kasvaa. Sydän alkaa lyödä aika alussa ja sen näkee ultrassa ja se on outo tunne. Kyyneleet siinä tulee, oli raskauden kanssa tekemässä mitä vain.
Se on kuitenkin kova vastuu ja minä en halua alkaa sellaiseen hätäisesti vaan oikeasti sitten vasta kun asiat suhteessa sujuu ja toisen tuntee.
Sulla on hieno ja järkevä ajatusmaailma. Noin sen pitäisi mennäkin ja olen mies.
Ensin tutustutaan tunteillaan, koetaan ja koetellaan suhdetta kunnes sitten on aikaa yhdessä päättää että lapselle voisi olla tilausta.
Ihan oikein olet varovainen isäkandidaattien kanssa. Ei kannata sitä kiirehtiä missään nimessä.
Tietysti jo tutustumisvaiheessa kannattaa miettiä voiko miehestä olla isäksi. Jos mies on huikenteleva menijä niin tuskin on.
Lapsi ja perhe-elämä ei yleensä rauhoita miestä ja kaikki se stressi tuo esiin huonot puolet ihmisistä.
Suhteen tulee olla kestävällä pohjalla ennen lasten syntymistä.
itse olen nainen ja oon kyll eri mieltä tosta ettei perhe elämä rauhoita, tottakait kotona on silloin kun siellä on syytä olla.
mutta pahimmissa menovuosissa ei ole minusta järkevä tehdä lapsia ..
mutta tuun vielä 60veekin oleen meneväinen mikäli en saa persettä koottua siihenkään mennessä
Jos miestä kiinnostaa kaikki muu paitsi sinä ja perhe-elämä jo etukäteen niin suunnittelet katastrofia jos kuvittelet että se stressi sekä lapset rauhoittavat sen miehen jäämään kotiin tai keskittymään sinuun, kotiin ja lapsiin.
no oonkin mielelläni beibi ajat vauvan kaa ja ukko saa valita onko himassa vai missä on, koska oon jo sen verran iäkäs että saan eniten elämääni sisältöä todennäköisesti vaunuajeluista ystävättärien kaa, vauvauinneista ja beibikutsuista kuin muusta. toki hyvät geenit haluan ja haluaisin sen jälkeen kiihkeää seksielämää ja esim matkustelua, kun lapset kasvavat niin silloin isän roolikin korostuu eik ketän voi kuitenkaan pakottaa olemaan isä jos ei taho aina on mahdollisuus että ero tulee. se riski on vaan otettava
Osaan peittää tämän ja olen särkenyt sydämiä. En tee tätä pahuuttani, en vain ole halunnut myöntää totuutta itsellenikään. Tulkoon se nyt tässä. Tilannehan on se että olen ihminen joka ei ole koskaan varsinaisesti osannut haaveilla perheestä, eihän minulla ole koskaan sellaista ollut. Lapsuuteni oli sitä että odotin että vanhempani eroaisivat, ettei tarvitsisi sietää alkoholisti-isän oikkuja. Mutta lisääntymisvietti se on minullakin. Siihen se kyllä suunnilleen taitaa jäädä.
Onko niin ettet halua ollenkaan parisuhdetta.
Kaipaan suuresti rakkautta ja suhdetta, myös perhettä, mutta minusta ei sellaiseen välttämättä ole.
itsellä on ollut monipuolinne ja onnellinen lapsuus ja perhe elämä monin tavoin. jos saan tarjottua samanlaista elämä omille lapsilleni oon onnellinen, alkoholisti isä minullakin oli mutta sisarusten ja idin ihanuutta ei voi liikaa korostaa. isä jääkin aina vähän jalkoihin näissä kuvioissa. tosin en ees ole lisääntymässä vuosiin mutta oon kuitnekin jo päättänyt että sjokus haluan tehdä sen j ajos ei miestä löydy teen yhden lapsen jolloin lapsi hiemna kärsii toki sisarettomuudesta.
Minulla, miehellä, taitaa olla lisäksi erittäin huono äitisuhde. Ei ole hyvät eväät perhe-elämää ajatellen, mutta jos löytyisi oikeanlainen ihminen, uskon että onnistumisen edellytyksiä voisi olla. Ongelma on siinä ettei sellaisia ihmisiä ole tullut vastaan, liekö olemassakaan.
Enpä ole kohdannut oikeaa tai perustanut perhettä. Tosin en ole varma sanoisinko itseäni kolmikymppiseksi, kun olen lähemmäs 40. Mut vielä tässä kerkeää.
Mulla on jo lähes aikuinen poika, olin kerran kihloissa mutta se ihminen osoittautui mahdottomaksi. Minä annan helposti periksi, tarkoitan myöhemmissä suhteissani, ja yksin olen jäänyt.