Poikani on melkein 6 vuotias. Vauvasta asti ollut hyvin temperamenttinen, motoriset taidot kehittyivät varhain, nousi mm. seisomaan tukea vasten jo 6 kk iässä.
Vaikeuksia on ollut aina, ensin syömiset ja nukkumiset, myöhemmin erittäin raivoisat kiukkukohtaukset. Neuvolassa ei otettu ikinä vakavasti kun yritin saada neuvoja, sanottiin että kuuluu "tähän ikään" ja kyllä se siitä rauhoittuu kun ikää tulee lisää. (Osaltaan tietenkin vaikuttaa, että olemme joutuneet työn puolesta muuttamaan usein, joten neuvola on myös vaihtunut.) Viimeksi 5-vuotis neuvolassa sanottiin etteivät oireet viittaa tarkkaavaisuushäiriöön, kun osasi käyttäytyä siellä niin hyvin.
Kyläillessä poika käyttäytyy kuin herran enkeli, eikä päiväkodissakaan ole suurempia ongelmia ollut. Mutta auta armias kun päästään kotiin niin riemu repeää! Poika sylkee lattioille, heittelee ja hajottaa tavaroita, muksii sisaruksiaan ja vanhempiaan. Häneen ei saa mitään kontaktia, raivokohtaukset saavat alkunsa usein aivan mitättömistä asioista, ja niitä tulee päivittäin.
Keskittymiskyky ei ole kovin hyvä, esim. iltasatua ei ole koskaan jaksanut kuunnella rauhassa loppuun, ruokapöydässä ei jaksa istua, lastenohjelmiin ei yleensä keskity jne..
Synnytyksessä tuli komplikaatioita, joiden seurauksena poika kärsi happivajeesta ennen hätäsektiota. Olenkin miettinyt että onkohan siitä jäänyt jotain vaurioita..?
Olen yrittänyt kaikkeni, hyvällä sekä pahalla. Mikään ei auta. En enää tiedä miten saisin arkemme normaaliksi, koko perhe kärsii tilanteesta. Hermot ovat kireällä jokaisella eikä normaalia rauhallista perhe-elämää ole meillä vietetty vuosiin.
Mitä olette mieltä, voisikohan kyseessä olla kuitenkin tarkkavaisuushäiriö tms? Mistä ja miten osaisin kysellä testejä kun neuvolassa eivät pidä niitä tarpeellisena?
Vaikeuksia on ollut aina, ensin syömiset ja nukkumiset, myöhemmin erittäin raivoisat kiukkukohtaukset. Neuvolassa ei otettu ikinä vakavasti kun yritin saada neuvoja, sanottiin että kuuluu "tähän ikään" ja kyllä se siitä rauhoittuu kun ikää tulee lisää. (Osaltaan tietenkin vaikuttaa, että olemme joutuneet työn puolesta muuttamaan usein, joten neuvola on myös vaihtunut.) Viimeksi 5-vuotis neuvolassa sanottiin etteivät oireet viittaa tarkkaavaisuushäiriöön, kun osasi käyttäytyä siellä niin hyvin.
Kyläillessä poika käyttäytyy kuin herran enkeli, eikä päiväkodissakaan ole suurempia ongelmia ollut. Mutta auta armias kun päästään kotiin niin riemu repeää! Poika sylkee lattioille, heittelee ja hajottaa tavaroita, muksii sisaruksiaan ja vanhempiaan. Häneen ei saa mitään kontaktia, raivokohtaukset saavat alkunsa usein aivan mitättömistä asioista, ja niitä tulee päivittäin.
Keskittymiskyky ei ole kovin hyvä, esim. iltasatua ei ole koskaan jaksanut kuunnella rauhassa loppuun, ruokapöydässä ei jaksa istua, lastenohjelmiin ei yleensä keskity jne..
Synnytyksessä tuli komplikaatioita, joiden seurauksena poika kärsi happivajeesta ennen hätäsektiota. Olenkin miettinyt että onkohan siitä jäänyt jotain vaurioita..?
Olen yrittänyt kaikkeni, hyvällä sekä pahalla. Mikään ei auta. En enää tiedä miten saisin arkemme normaaliksi, koko perhe kärsii tilanteesta. Hermot ovat kireällä jokaisella eikä normaalia rauhallista perhe-elämää ole meillä vietetty vuosiin.
Mitä olette mieltä, voisikohan kyseessä olla kuitenkin tarkkavaisuushäiriö tms? Mistä ja miten osaisin kysellä testejä kun neuvolassa eivät pidä niitä tarpeellisena?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Pian 14 vuotta täyttävä ADHD-poikani käyttäytyi aina neuvolassa kuin herran enkeli. Tuntui nauttivan siitä, että koko huomio kohdistui häneen. Päiväkodissa hänellä kyllä oli vaikeuksia. Mutta jos sai aikuisen täyden huomion kahden kesken, niin vaikeuksia ei ollut.
Käypä lueskelemassa ADHD-lasten yms. vanhempien keskustelupalstaa ja kysele sieltäkin, jos siltä tuntuu.
Ko. palstan alussa on viestiketju "Linkit". Siellä on hyviä linkkejä. Osoite palstalle on:
http://perheklubi.net/index.php?showforum=13
..hän tarpeeksi? Olen nimittäin huomannut, että jos on esim. liian väsynyt niin sen kyllä huomaa. Toinen mihin olen kiinnittänyt huomiota on ulkoilu. Jos ei tarpeeksi olla ulkona ja leikitä, juosta ja olla "lapsia", niin tulee turhautumia ja ne jotenkin purkautuu raivareina, keskittymiskyvyn puutteena, eli on koko ajan levoton olo ja jalat vispaa, eikä esim. jaksa istua ruokapöydässä rauhassa.
Ei välttämättä ole mitään adhd:ta. Miekin heti ajattelin omasta lapsesta samaan ja jotku oireetkin passasi mielestäni adhd:n tosi hyvin, mutta onnekseni vastaukset lapseni käytökseen johtui jostain ihan muusta. (Opettaja sekä lääkäri samaa mieltä: ei adhd)
Nyt ekaluokalla ja alkuvaikeuksien jälkeen kaikki o.k. Lapseni vaan sattuu olemaan sitä vilkkaampaa sorttia.
Mutta..jos epäilet niin kyllähän se lapsen parhaaksi on saada diagnosi.
Ja sitten kysymys, enkä halua pahoittaa kenenkään mieltä, enkä kysy tätä ilkeilläkseni, mutta onko mahdollista tai onko kenellekään sattunut, että olisi diagnosoitu adhd, mutta sitten vuosien päästä olisikin huomattu, että diagnoosi oli väärä ja lapselle syötettiin turhaa lääkkeitä?? Että lapsi ei olisikaan saanut olla oma persoona, vaan on nk. taltutettu hänen "energiaansa" lääkkeillä, kun sama vaikutus olisi voitu saada sillä, että lapsi olisikin, vaikka esim. ruvennut harrastamaan jotain urheilulajia ja "tasapainoittunut" sitä myötä. (Hiihto, juoksu, jalkapallo, ratsastus ei ehkä ihan pienillä..ym.)
Korjatkaa, jos olen väärässä..
Perinteisesti ADHD:hen käytetyt lääkkeet, Ritalin ja Concerta, tuskin vaikuttavat "normaalilapseen", jos sitä sellaiselle väärin perustein annetaan. Valitettavasti jotkut, ei niin ADHD-lääkitystä hyvin tuntevat tahot, tuntuvat määräävän hoidoksi esim. masennus- tai epilepsialääkkeitä, joilla tietystikään ei hoitovaste ole haluttu.
Liikunta itsessään tuottaa aivoihin välittäjäaineita. Siksi ADHD:t kuulemma ovat usein myös hyperaktiivisia, koska tietämättään nostattavat välittäjäainetasoaan.
Mielestäni kyse ei ole unenpuutteesta. Hänellä on kyllä ollut ajoittain hyvinkin levottomia kausia nukkumisen suhteen, eli heräilee yöllä. Nukkumiseen ja nukahtamiseen hänellä on vauvasta asti liittynyt "heijaaminen", eli hän keinuttaa itseään edestakaisin ja välillä hakkaa päätä tyynyyn. Tällä tavoin hän jotenkin rauhoittaa itsensä, siitä tietää että nyt poika on sikiunessa kun ei enää mikään ruumiinosa ole liikkeessä.
Ulkoilun ja tekemisen puutteestakaan tuskin on kyse, ulkoilut ym. touhut kuuluvat päivittäiseen ohjelmaan.
Ritalin ja Concerta, tuskin vaikuttavat "normaalilapseen"
?????!!!!!!!! *no huhhuh*
Tekevät ihan takuusti jotain ihan normaalilapsellekin! (miksi jenkeissä opiskelijat ja yritysjohtajat napsivat moisia "pysyäkseen tehokkaina"?) Liika vähän ollut puhetta / näyttöä pitkäaikaiskäytön vaikutuksista esim. sydämen toimintaan.
Pumpatkaa joo lapsenne täyteen lääkettä... Niin kaikki pääsevät helpommalla!!! (Jatkoseurauksista viis veisatkaamme... kunhan ei ole vaan liian vaikeaa muille...)
Joo, oli tuo kirjoitukseni vähän huonosti aseteltu. Toki Ritalin tai Concerta "normaalilapseen", tuollaisessa negatiivissessa merkityksessä, voivat vaikuttaa.
Kyllä se asia on niin, että jos lapsella on ADHD ja hänelle kokeillaan siihen toimivaa lääkitystä, niin ei jää kellekään epäselväksi, mistä oli kysymys.
Itse kun en tunne yhtään jenkkiläistä opiskelijaa tai yritysjohtajaa, en voi ottaa kantaa heidän napsimiin tabuihin.
Meille lääkäri kertoi että jos Concertaa ottaa ns. normaali lapsi/nuori (=jolla ei ole välittäjäaineiden ongelmaa, eli tarkkaavaisuushäiriön aiheuttajaa), niin laittaa ko. lapsen/nuoren kirjaimellisesti sekaisin. Eli normaali-ihmisellä kun aivojen välittäjäaineet kulkee oikeaan suuntaan ja yleensä on olemassa. Silloin nämä lääkkeet laittavat norm. välittäjäaineet sekaisin.
Ritalin ei meillä hyvin sopinut, lyhytaikaisen vaikutuksen takia, Concerta näkyy käyvän, lapsen on ollut helpompi jäsentää ympäristöään, toimintaansa, kehonhallintaan jne. Ennen varsinkin ympäristö tuntui olevan ihan kaaosta, eikä aivot pystyneet jäsentämään näön- ja kuulon kautta tulevaa ympäristön informatiota. Ja se näkyi kaikessa käytöksen hallinnassa, oppimisessa ja teki lapsen oman olon myös vaikeaksi.
Kun sen on kokenut, niin tietää mistä puhuu. Omalla pojallani on ADHD. Tarkkaavaisuushäiriöiden ja keskittymisvaikeuksien vuoksi lääkitys välttämätön. Kun aivoista puuttuu välittäjäaine ja sitä annetaan tällaiselle lapselle ero on niin selvä että sitä ei voi olla huomaamatta. Meillä se ainakin pysäytti totaalisesti syrjäytymiskierteen. Lapsi oli aivan hirveän stressaantunut saamastaa jatkuvasta epäoikeudenmukaisesta negatiivisesta palautteesta. Nyt lapsi onnellinen ja hienot omat taidot nousseet esille.
en tahdo loukata tai pahoittaa mieltä, mutta tulee mieleen että kotona, perheen sisäisessä dynamiikassa, perhesuhteissa, .. jotakin, jossakin.. on jotain, johon lapsi reagoi.
kyse on sisarusten välisestä suhteesta, tai koko perheen välisessä suhteessa, tai teidän aikuisten parisuhteessa.. jotain, mikä tuo lapselle pahaa oloa ja johon hän reagoi "ilmapuntarina" ja tuo yleisen pahan olon ulos ja näkysälle. Lapsi siis ei välttämättä ole adhd, vaan "vika" on kotona olevissa asioissa ja lapsella on paha olla.
Kannattaisi käydä perheneuvolassa. Itse sitä ei huomaa eikä syytä löydä, ei siis ratkaisuakaan.
Kannattaa olla myös kauhean rehellinen itselleen.
Esim. meillä yksi lapsi käyttäysyi ihan kammottavasti. Olimme kuitenkin ns. hyvä perhe ja hyvä koti.
Kunnes erosimme. Ja lapsi muuttui samantien. Ei raivareita, ei huutoa. Häneen sai kontaktin, hänen kanssaan pystyi keskustelemaan yms.
Hän oli tosin jo teini-ikäinen. Pistin teini-iän piikkiin sen kaiken möykän, murkkuikää siis.
Olimme mekin ihan poikki aina möykkäävästä riidanhaluisesta murkusta. Jos hän olisi kunnolla, olisi meilä kaikki hyvin ja parisuhdekin kärsi ja olisi voitu kunnostaa parisuhteen ongelmat jos se lapsi vaan...
mutta se olikin toisinpäin. Lapsi reagoi meidän parisuhteemme ongelmiin, joita oli !!! en vain tohtunut myöntää niiden vahvuutta. Ei, eihän meillä ollut voimia niitä hoitaa, kun murkku metelöi koko ajan, se oli todella uuvuttavaa, hän oli ihan kamala.
Mutta kummasti hän muuttui ihan toiseksi ihmiseksi, kun se ahdistava ilmapiiri loppui eron jälkeen.
..välisistä suhteista sen verran, että parisuhteemme on ollut aina hyvä. Ainoastaan nyt kun tämä tilanne on jatkunut pitkään ja jaksamisemme alkaa olla kortilla, on se heijastunut myös parisuhteeseen.
Sisarusten välit ovat hyvät, leikkivät yhdessä ja ovat hyviä kavereita. Meillä kun ei naapureita ole tässä niin ovat oppineet leikkimään sisarusten kesken.
Tottakai toivoisin, että lapsi on ns. "normaali", ja ongelmat johtuisivat jostain seikasta joka olisi omalla toiminnalla korjattavissa. Jotenkin vain minusta tuntuu ettei kaikki ole aivan kohdallaan, tuntui jo silloin kun poika oli ihan pieni..
Muiden lastemme kanssa ei ole koskaan ollut tällaisia ongelmia, ja nämä ongelmat ovat pojalla tosiaankin olleet olemassa ihan vauvasta asti. Eivät siis minkään muuttuneen perhe- yms.tilanteen jälkeen.
Perheneuvolaan olisi nyt sitten tarkoitus ottaa yhteyttä ja kysellä sieltä neuvoja.
tilanteesi on tuttu. oma poikani on ollut ylivilkas siitä asti kun oppi kävelemään ja vauvana oli huomiota vaativa. aloin epäillä että pojalla olisi jokin vika koska olin jo elänyt mbd-lapsen kanssa 7v joten olin tietoinen kuinka erityislapsi käyttäytyy mutta kun hain apua, alkoivat neuvolassa ja muualla epäillä että en jaksa lapsen kanssa.
monien vuosien jälkeen sain viimein tutkimuksen käyntiin mutta minut on laitettu jo sosialitoimessa ns.vaara altiiksi äidiksi jota on vahdittava. ja niin käykin että yritän opettaa tulen vaaroista näyttämällä itseni kautta millaista vahinko tuli tekee mutta poika kääntyy rajusti ja hyvin nopeasti edessäni ja tiku osui vahinkossa poikaa, sain syytteen lapsen pahoinpitelystä, oikeuden käynti vielä edessä joten loppu tulosta en osa avielä sanoa mutta tiedän sanoa että jokainen jolla on erityislapsi on oltava vahva ja tietoinen omista oikeuksistaan ja jopa oltava tosi varovainen sen suhteen kuinka toimii lapsen kanssa.
koska sosiaalitoimessa on väärinkäsityksiä erityislapsia kohtaan, sen he tietävät että lapsi on vaativa mutta se ei rasita äitiä niin kuin ympäristön suhtautuminen asiaan ja perheeseen kaikkineen epäluuloineen. kun lapsella on diaknoosi niin ystävät lakavat karttaa perhettä, niinkuin adhd, add tai muu vastaava sairaus tarttuisi. mutta jokainen erityislapsen vanhempi joutuu koville henkisesti asioiden kanssa.
juupa juu saman ongelman kanssa tahin päivittäin .tyttö läx kävelemään 9kk vanhana ja siitä asti ollut niinsanotusti vaativa lapsi.ja tapaturma-altis .kaksi vuotta ollaan käyty tahimista ns päiväkodin omahoitajan saamisessa.noh se saatiin 4kk sitten ja päiväkodissa menee ihan kohtalaisesti.mutta nyt omahoitaja vaihtuu kun porinkaupungilla on kuulemma sellainen tapa että kuusikuukautta pidetään työllistettyjä talossa.ei yhtään ajatella miten tytön maailma taas muuttuu uuden hoitajan tullessa taloon.tytöllä vaikeuksia tutustumiseen ja uuden ihmisen tuleminen on aina jonkimmoinen shokki.nyt likka on todella läheisissä väleissä hoitajansa kanssa.ja pelkään että jos hoitajaksi valitaan joku suoraan työkkärin jonoista tai opiskelia...niin ei tule mitään kyseisellä ihmisellä tarvitsee olla ees pieni tieto adhd lapsista.. mitä enää voi tapahtua???