Niin otsikon mukaan mitkähän ne oli.
Ukkini tuli sodasta lomalle ja löysi vaimonsa saksalaisen kersantin kanssa komerosta.
Ihmettelen ettei ukkini tappanut sitä. Hyvä niin, muuten en olisi voinut elää hänen ja hurskaaksi kääntyneen mummuni kanssa ensimmäisiö kahdeksaa vuottani.
Vuosikymmeniä myöhemmin ukkini tuli taas meille silakkamarkkinoiden aikaan (kävi samoihin aikoihin yleensä) mutta myöhemmin vatsasyöpä joka oli kyllä taltutettu mutta muut sairaudet (toispuoleinen halvaus) nujersivat hänet.
Kysyin häneltä että miksi et käynyt koskaam mummun haudalla. Vastaus oli aika karmiva: meidän suvun naiset ovat kaikki olleet huorahtavia. Olin kysymysmerkkinä että mitä.
Näin oli ollut ja nyt jälkeenpäin en voi ihailla mummoani lainkaan.
Minut kasvatettiin hänen toimestaan uskonnoliseksi, tosin se lahko mihin hän kuului ei ole minulle vieläkääm selvä.
Hänen kanssaan en käynyt ev.lut.kirkossa missä tosin kävin kaverini kanssa. Normi kirkonmenot olivat tuttuja ja tykkäsin laulaa virsiä, ylipäätään tykkäsin laulaa.
Isompana mua ei enää viety seuroihin jonka menot olivat pelottavia.
Penkkirivit oli täysi ihmisiä ja kun pappi alkoi paateksolla puhumaan, ensimmäinen rivi tai heistä joku halusi syntinsä asteeksi.
Tämän jälkeen jokainen (en muista josko ihan kaikki) yksi kerrallaan pyysivät syntejään anteeksi itkien ja parkuen. Se oli se kohta missä pelotti.
Oli se eri istua kirkossa ja kukaan ei itkenyt tai huutanut, siellä oli hyvä olla.
Muutenkin mummuni kasvatusmetodi oli aika outo.
Jos leikin vuotta nuoremman kaimani kanssa vessan takana , joka oli ulkohuussi mutta sen takana oli iso pätkä vihreätä nurmea. Siinähän ei ollut muuta vikaa kuin että se oli vessantakana.
Vessan reikään ei saanut katsoa, siitä tuli näppylöitä silmiin. Ja vaikka mitä.
Sitä mummuni ei yrittänytkään estää että kun ukki otti hevosen tallista (talonomistajan HORPANHURRA) ja minun rakkain hevonen ikinä ja kun lähdettiin paskakeikalle aina talvisaikaan niin minä olin mukana.
Ukki kasasi reen täysi, veti pressun päälle ja sitten me, ukki ja minä mentiin. Matka oli aika pitkä ja siinä oli yksi aika jyrkkä mäki. Horpanhurra väsyi, ei ollut enää nuori, ukki antoi sen huilata ja taas mentiin vähän matkaa.
Miten minun vanhan naisen silmissä voivat nuo paskareissut olla niin rakkaita. Yleensö kaikki mitä ukin kanssa tein ovat mieluisia muistoja.
Kävi vaan niin että kun mummu kuoli ja ukki oli viinaanmenevä, ei kaupungin johto ollut enää valmis minua ukille jättämään. Eli jouduin siis lähtemään Helsinkiin.
Se mitä sen jälkeen on tapahtunut on niin käsittämätön määrä erinäisiä asioita että niistä tulisi hyvin kirja.
Vaiherikasta on ollut, nyt elän hiljaiseloa mieheni ja koirani kanssa ja mieheni terveyden ehdoilla.
Ukkini tuli sodasta lomalle ja löysi vaimonsa saksalaisen kersantin kanssa komerosta.
Ihmettelen ettei ukkini tappanut sitä. Hyvä niin, muuten en olisi voinut elää hänen ja hurskaaksi kääntyneen mummuni kanssa ensimmäisiö kahdeksaa vuottani.
Vuosikymmeniä myöhemmin ukkini tuli taas meille silakkamarkkinoiden aikaan (kävi samoihin aikoihin yleensä) mutta myöhemmin vatsasyöpä joka oli kyllä taltutettu mutta muut sairaudet (toispuoleinen halvaus) nujersivat hänet.
Kysyin häneltä että miksi et käynyt koskaam mummun haudalla. Vastaus oli aika karmiva: meidän suvun naiset ovat kaikki olleet huorahtavia. Olin kysymysmerkkinä että mitä.
Näin oli ollut ja nyt jälkeenpäin en voi ihailla mummoani lainkaan.
Minut kasvatettiin hänen toimestaan uskonnoliseksi, tosin se lahko mihin hän kuului ei ole minulle vieläkääm selvä.
Hänen kanssaan en käynyt ev.lut.kirkossa missä tosin kävin kaverini kanssa. Normi kirkonmenot olivat tuttuja ja tykkäsin laulaa virsiä, ylipäätään tykkäsin laulaa.
Isompana mua ei enää viety seuroihin jonka menot olivat pelottavia.
Penkkirivit oli täysi ihmisiä ja kun pappi alkoi paateksolla puhumaan, ensimmäinen rivi tai heistä joku halusi syntinsä asteeksi.
Tämän jälkeen jokainen (en muista josko ihan kaikki) yksi kerrallaan pyysivät syntejään anteeksi itkien ja parkuen. Se oli se kohta missä pelotti.
Oli se eri istua kirkossa ja kukaan ei itkenyt tai huutanut, siellä oli hyvä olla.
Muutenkin mummuni kasvatusmetodi oli aika outo.
Jos leikin vuotta nuoremman kaimani kanssa vessan takana , joka oli ulkohuussi mutta sen takana oli iso pätkä vihreätä nurmea. Siinähän ei ollut muuta vikaa kuin että se oli vessantakana.
Vessan reikään ei saanut katsoa, siitä tuli näppylöitä silmiin. Ja vaikka mitä.
Sitä mummuni ei yrittänytkään estää että kun ukki otti hevosen tallista (talonomistajan HORPANHURRA) ja minun rakkain hevonen ikinä ja kun lähdettiin paskakeikalle aina talvisaikaan niin minä olin mukana.
Ukki kasasi reen täysi, veti pressun päälle ja sitten me, ukki ja minä mentiin. Matka oli aika pitkä ja siinä oli yksi aika jyrkkä mäki. Horpanhurra väsyi, ei ollut enää nuori, ukki antoi sen huilata ja taas mentiin vähän matkaa.
Miten minun vanhan naisen silmissä voivat nuo paskareissut olla niin rakkaita. Yleensö kaikki mitä ukin kanssa tein ovat mieluisia muistoja.
Kävi vaan niin että kun mummu kuoli ja ukki oli viinaanmenevä, ei kaupungin johto ollut enää valmis minua ukille jättämään. Eli jouduin siis lähtemään Helsinkiin.
Se mitä sen jälkeen on tapahtunut on niin käsittämätön määrä erinäisiä asioita että niistä tulisi hyvin kirja.
Vaiherikasta on ollut, nyt elän hiljaiseloa mieheni ja koirani kanssa ja mieheni terveyden ehdoilla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvin mielenkiintoisesti kirjoitat kyllä, kirjoita vaan kirja :)