kahden vuoden tapailu

Ensi viikolla tulee kaksi vuotta siitä että alettiin tapailemaan miehen(i) kanssa. Tapailu ei ole koskan edennyt seurusteluksi koska mies ei sitä halua. Siihen on kuulunut paljon hyvää ja olemme mielestäni ehkä jonkin tason pariskunta mutta emme hänen mielestään. Olen oppinut elämään hänen kanssaan hänen ehdoillaan. Silti herää kysymys että mikä tässä mättää.

Periaatteesa olen onnellinen vaikka hän ei ole aina läsnä. Joskus nähdään useamman kerran viikossa ja joskus vain kerran. Nyt viime näkemisestä on peräti kolme viikkoa ja olen ilmaissut tarpeeni nähdä. Hän vetoaa työkiireisiin joten tänään nostin puhelimen ja kävimme keskustelun joka ei ole meille ensimmäinen kerta.

En ymmärrä miksi hän tekee näkemisestä ongelman vedoten työkiireisiin mikä ei vaan ole uskottavaa. Kysyin onko hänellä muita mutta kuten tähänkin asti niin vastaus on aina ei. Kysyin että miksi hän välttelee ja vastaus oli että on vaan niin väsynyt ja ei aina kiinnosta nähä. Okei mutta miten hän voi olettaa että se on okei minulle. Ja siihen hän vastasi kysymällä että miksi minä haluan enää nähdä häntä jos hän ei ole tullut kolmeen viikkoon. Vastasin että sen takia kun vetoat kiireisiin. Eri asia jos sanoisit että ei kiinnosta. Hän yrittää sanoa että minun tarvitsisi nauttia elämästä ja olla murehtimatta ja se on minulle vaikeaa koska tilanne on kärjistymässä siihen että hän venyttää ja venyttää näkemistä joka on tässä vaiheessa jo menettämässä merkityksensä koska jos aina toista pyytää eikä se tule niin se hohto mikä meillä on tässä jutussa katoaa. Mielestäni jutun juuri on juurikin se, että hän tulee kun pyydän tai jos ei pääse niin tulee joku toinen päivä. Eikä toinen kuukausi. Sitten hän alka esittää marttyyriä että "ei sitten jos ei kiinnosta".

On okei haluta eri asioita ja on okei jos ei joka viikko näe mutta rakastan häntä ja tuntuu väärältä mitä hän tekee. Tiedän miksi itse haluan edelleen häntä nähdä mutta en tiedä miksi hän tulee aina uudelleen takaisin elämääni taukojen jälkeen (aiemmin taukoja on ollut kun hän on sanonut että haluaa lopettaa kokonaan ja niin yhteydenpito on loppunut joksikin aikaa). Kukaan ei häntä ole pakottanut palaamaan eikä edes pyytänyt.

Tuntuu teennäiseltä viettää porukalla aikaa yhdessä hänen ystäviensä kanssaja yks kaks emme näe pitkiin aikoihin. Nyt hänellä on tulossa kolmekymppiset ja haluaisin viettää niitä yhdessä ja muistaa häntä jotenkin mutta hänen käytöksensä saa minut haluamaan olla muistamatta häntä mitenkään jos on noin idiootti.

Minulla on omassa elämässäni tarpeeksi omia haasteita ja en kaipaa elämääni lisää stressiä. Yritän olla ottamatta stressiä hänestä mutta se on vaikeaa koska hän on niin ailahtelevainen. Itselläni on hyvinkin selväst sävelet, viihdyn hänen seurassaan ja siinä ei ole mitään sen ihmeempää. Ei vaan ole kivaa että se tuntuu olevan hänelle niin vaikeaa tai ahdistavaa. Ja vaikka hän vetoaa että "ei seurustella" niin ei kai se niinkään voi mennä että hän ei suostu enää tekemään mitään kompromisseja vaan kaikki täytyisi koko ajan mennä hänen pillin mukaan. Aika luotaantyöntävää. Mitä kiinnostavaa siinä enää olisi? En minä ainakaan jaksa pyytää miestä harrastamaan seksiä kanssani jos vastaus on aina ei. Menee fiilikset...