... siis ihan uteliaisuudesta. Voisiko joku kertoa minulle vastauksia muutamiin kysymyksiin. En halua arvostella, vaan ihan kysellä vaan seuraavaa...
Monen palstan kirjoitusten mukaan jäädään odottamaan lasta heti seurustelun alkumetreillä. Ollaan siis seurusteltu muutama kuukausi ja kaikki nähdään vielä vaaleanpunaisten lasien läpi. Mitä sitten tapahtuu, kun tulee arki? Onko kukaan ajatellut asiaa niin pitkälle... esimerkiksi vuoden päähän seurustelun aloittamisesta? Lapsi itkee, raha on vähissä, on hädin tuskin varaa ostaa se tarpeellinen (vaipat tuttelit. Vuokrat, sähkölaskut tms eivät häviä mihinkään, vaikka onkin pieni lapsi huollettavana. Entäs, jos lapsi sairastaa -> lääkärikulut) ja kaiken muun lisäksi pitäisi päästä kavereiden kanssa hurvittelemaan. Suhteesta on jo hävinnyt se ensihuuma ja elämä alkaa maistua puulta.
Tuleeko seurustelun alussa mieleen, että arki tulee jossain vaiheessa vastaan. Silloin saattaa tulla myös miettineeksi uudelleen, miksi se lapsi pitikään tehdä. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että vain harvat suhteet kestävät "loppuelämän". Itselläni on ollut muutama poikaystävä sitten 15 ikävuoden jälkeen. Jokaisen kanssa ensimmäinen 6kk-vuosi oli niin ihanaa. Olisin voinut kuvitella viettäväni jokaisen kanssa lopun elämäni. Ensi-ihastuminen kuitenkin päättyi jossain vaiheessa ja sitten tuli erokin. Mitäs, jos olisin parin kuukauden seurustelun jälkeen jäänyt odottamaan lasta. Olisin nyt kouluttamaton, "köyhä" ja yksinhuoltaja. Tämäkö on jokaisen teiniäidin ihannekuva tulevaisuudestaan?? Olettavatko "teiniäidit" sinisilmin ihanaa perheidylliä, jossa molemmat osallistuvat täysin rinnoin lapsen kasvatukseen niin kauan, kunnes lapset ovat aikuisia?
Eikö teininä kannattaisi ottaa siitä ajasta kaikki irti? Saa vielä mennä ja hurvitella niin paljon kuin jaksaa. Ei tarvitse kantaa huolta muusta kuin itsestään. Itse tapasin nykyisen mieheni 19 vuotiaana, kolmen "vakavamman" suhteen läpi käytyäni. Vakavammalla tarkoitan yhtä kihlausta ja kahta muuta, yli puolitoista vuotta kestänyttä suhdetta. Monille teineille tämän kaltaiset suhteet näyttävät nykyään olevan jo todella vakavia suhteita. Miksi nykynuoret eivät opettele ensin tuntemaan poika-/tyttöystäväänsä? Jos suhteenne kestää ylä/alamäet, armeijat, opiskelut toisella paikkakunnalla, pikkuriidat, rahahuolet yms, niin miksi ette vasta sitten alkaisi suunnittelemaan lapsia? Miksi pitää olla niin kiire perheen perustamisen suhteen?
Näitä muutamaa asiaa siis kysyisin, ja toivoisin, että joku teini-äiti vastaisi rehellisesti. Millaisena näette tulevaisuutenne n. 1-2 vuoden kuluttua/kuluessa? Ajatteleeko kukaan näin pitkälle? Kun esimerkiksi 15-18 vuotiailla ei olisi mitään kiirettä lasten tekemiseen. Sitä ehtii loistavasti vielä 10 vuodenkin kuluttua. Kuinka esim. tulette toimeen rahallisesti? Entä opiskelut? Työpaikka?
Ja vielä kerran... en halua arvostella ketään. Olen vain ihan rehellisesti utelias. Yritän siis saada selville, millaisena todella tulevaisuutenne näette.
Monen palstan kirjoitusten mukaan jäädään odottamaan lasta heti seurustelun alkumetreillä. Ollaan siis seurusteltu muutama kuukausi ja kaikki nähdään vielä vaaleanpunaisten lasien läpi. Mitä sitten tapahtuu, kun tulee arki? Onko kukaan ajatellut asiaa niin pitkälle... esimerkiksi vuoden päähän seurustelun aloittamisesta? Lapsi itkee, raha on vähissä, on hädin tuskin varaa ostaa se tarpeellinen (vaipat tuttelit. Vuokrat, sähkölaskut tms eivät häviä mihinkään, vaikka onkin pieni lapsi huollettavana. Entäs, jos lapsi sairastaa -> lääkärikulut) ja kaiken muun lisäksi pitäisi päästä kavereiden kanssa hurvittelemaan. Suhteesta on jo hävinnyt se ensihuuma ja elämä alkaa maistua puulta.
Tuleeko seurustelun alussa mieleen, että arki tulee jossain vaiheessa vastaan. Silloin saattaa tulla myös miettineeksi uudelleen, miksi se lapsi pitikään tehdä. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että vain harvat suhteet kestävät "loppuelämän". Itselläni on ollut muutama poikaystävä sitten 15 ikävuoden jälkeen. Jokaisen kanssa ensimmäinen 6kk-vuosi oli niin ihanaa. Olisin voinut kuvitella viettäväni jokaisen kanssa lopun elämäni. Ensi-ihastuminen kuitenkin päättyi jossain vaiheessa ja sitten tuli erokin. Mitäs, jos olisin parin kuukauden seurustelun jälkeen jäänyt odottamaan lasta. Olisin nyt kouluttamaton, "köyhä" ja yksinhuoltaja. Tämäkö on jokaisen teiniäidin ihannekuva tulevaisuudestaan?? Olettavatko "teiniäidit" sinisilmin ihanaa perheidylliä, jossa molemmat osallistuvat täysin rinnoin lapsen kasvatukseen niin kauan, kunnes lapset ovat aikuisia?
Eikö teininä kannattaisi ottaa siitä ajasta kaikki irti? Saa vielä mennä ja hurvitella niin paljon kuin jaksaa. Ei tarvitse kantaa huolta muusta kuin itsestään. Itse tapasin nykyisen mieheni 19 vuotiaana, kolmen "vakavamman" suhteen läpi käytyäni. Vakavammalla tarkoitan yhtä kihlausta ja kahta muuta, yli puolitoista vuotta kestänyttä suhdetta. Monille teineille tämän kaltaiset suhteet näyttävät nykyään olevan jo todella vakavia suhteita. Miksi nykynuoret eivät opettele ensin tuntemaan poika-/tyttöystäväänsä? Jos suhteenne kestää ylä/alamäet, armeijat, opiskelut toisella paikkakunnalla, pikkuriidat, rahahuolet yms, niin miksi ette vasta sitten alkaisi suunnittelemaan lapsia? Miksi pitää olla niin kiire perheen perustamisen suhteen?
Näitä muutamaa asiaa siis kysyisin, ja toivoisin, että joku teini-äiti vastaisi rehellisesti. Millaisena näette tulevaisuutenne n. 1-2 vuoden kuluttua/kuluessa? Ajatteleeko kukaan näin pitkälle? Kun esimerkiksi 15-18 vuotiailla ei olisi mitään kiirettä lasten tekemiseen. Sitä ehtii loistavasti vielä 10 vuodenkin kuluttua. Kuinka esim. tulette toimeen rahallisesti? Entä opiskelut? Työpaikka?
Ja vielä kerran... en halua arvostella ketään. Olen vain ihan rehellisesti utelias. Yritän siis saada selville, millaisena todella tulevaisuutenne näette.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olin "seurustellut" ennen nykyistä miestäni vain kerran hieman pitempään, mutta se oli sellaista viatonta. Nykyisen mieheni tapasin 19 vuotiaana ja 4kk seurustelun jälkeen tulin raskaaksi.
Päätin että teen parhaani, jotta lapseni eläisi hyvän elämän. Muutimme yhteen miehen kanssa (tätä, mutta vain tätä olen joskus elämässäni katunut) ja rupesimme tutustumaan toisiimme.
Hoidin lasta 2 vuotta kotona jonka jälkeen jatkoin opiskelua. Tein töitä, opiskelin pari vuotta jonka jälkeen saimme toisen lapsen.
Nyt olen valmistunut, olen töissä, molemmat lapset hoidossa ja mies se sama kuin alussakin.
Olen ollut tosi poikki monta kertaa. Työn teon ja lasten hoidon päälle ei riitä enää energia minkäänlaiseen huvitteluun. Entiset kaverit on kyllä melkein kaikki jääneet ja tilalle on tullut uusia. Joskus mietin, ettei se ole ehkä kovin normaalia...vaihtaa kaverit uusiin. Ja loppujen lopuksi , oikeasti olen tosi yksinäinen.
Ehkä osasyynä on luonteenikin. En ole ikinä viihtynyt isoissa porukoissa tai baareissa. Sen sijaan tykkään esim. vetää erilaisia kerhoja. Niistä saan pientä lisätienistiä ja niissä on minulla lapset mukana.
Rahaa ei ole koskaan ollut liikaa ja kyllä ketuttaa laskea jokainen penni, mutta olemme onneksi aina pärjänneet esim. ilman sosiaalitoimen palveluja.
Laskut maksan aina heti kun saan rahaa, en jätä niitä odottamaan eräpäivää. Säästöjä ei ole paljoa kertynyt omaa kotia/autoa varten, mutta muuten ollaan saatu vaatteet, harrastukset, lääkekulut, reissut, vakuutukset jne. maksettua.
Uskoisin että olen sopeutunut elämään näin niin hyvin, koska en tiedä paremmasta/ helpommasta. (Kertokaa te, jotka tiedätte, millaista se on !!!!)
Olemme miehen kanssa puhuneet, että jos olisimme ehtineet seurustella kauemmin, olisimme varmasti jo eronneet. Tai ainakin sopeutuminen lapsiperhe-elämään olisi ollut vaikeampaa kun olisi jo ehtinyt vähän nähdä maailmaa. Ei meillä oikein ole mitään yhteistä, mutta ei olla saatu aikaiseksi erotakaan. Sellaista tavallista arkea eletään, ilman räiskyvää rakkautta.
En kyllä jaksaisi mitään uuttakaan suhdetta. Arki tulee aina vastaan... Miksi aloittaa kaikki alusta? Jos eroan, toivottavasti pysyn yksin. Toisen kanssa eläminen on vaikeaa ainakin minulle..
No, on tässä vuosien saatossa itsekin kasvanut lasten ohella ja voima saa jokaisesta uudesta tapahtumasta. Hampaiden irtoamiset, omat valmistumiset, lomareissut, juhlat, uudet kaverit, harrastukset ...niistä on kutoutunut ihan mukavaa muisteltavaa ja elämä on jatkunut epätoivon hetkistä huolimatta.
Tiedän kyllä näin jälkiviisaana että olisi ollut helpompaa jos en olisi vielä äiti. Mutta mitä sitä auttaa murehtia? Tämä on minun ainut elämäni, olen vielä nuori ja terve... en koe , että olisin "menettänyt kaiken". Olen valinnut umpimähkään yhden monista tarjolla olevista poluista, tietäen, ettei taaksepäin voi kääntyä. Ainut suunta on eteen päin.
Niin ja lisään vielä että elämäni epätoivoisimmat hetket koostuvat niistä ajatuksista kun tuntuu ETTEI JAKSA. En ole jaksanut kun olen opiskellut, tehnyt päättötyötä, ollut viikonloput töissä ja pyörittänyt lapsia HARRASTUSTEN, päiväkodin ja kodin väliä yrittäen samalla olla hyvä äiti ja lisäksi mielenkiintoinen ystävä ystävilleni...nämä kaikki samaan aikaan.
Ja kun yritin etsiä töitä eikä mihikään huolittu kuin pätkäläiseksi.
Tai sillon, kun toinen lapseni syntyi ja samaan aikaan mieheni sairastui ja joutui sairaalaan 4 kuukaudeksi. Nyt joutuu kouluttautumaan uudelle alalle eikä työn saamisesta ole minkäänlaista varmuutta.
Tai silloin, kun lapseni jätettiin kutsumatta mieleisen kaverin syntymäpäiville...
Tai silloin, kun lapseni eivät päässeet lähellä sijaitsevaan päiväkotiin vaan jouduin viemään heidät aamuisin 6:ksi 2,5 km.n päähän jalkaisin kaikilla keleillä...
Aina ei siis ole riittänyt energiaa pohtia aikaa seuraavaa päivää pitemmälle. Ja silloin kun aikaa on, alkaa ahdistaa. Pelkään etten ole tarpeeksi hyvä äiti, tai että en osaa antaa lapsilleni hyvää aikuisen mallia. Tai että joudun töistä pois uupumuksen takia... mitä meille sitten käy, kun ei mieskään enää pysty meitä elättämään?
Haluaisin jatkaa opiskelua. Kertakaikkiaan tiedonjanoni on sammumaton. Ja palkaksi siitä voin työllistyä vakituisesti tai ainakin palkkani nousee.
Tiedän että tulee olemaan tosi rankkaa kun taas ensi syksynä töiden ohella menen opiskelemaan. Mutta onhan minulla rankkuudesta kokemusta jo...
Itselläni ei lapsia vielä ole, mutta äitini oli "teiniäiti" ja on kertonut paljon vauva-ajoistani. Hän tuli raskaaksi ollessaan kuusitoista ja ehti juuri valmistua ammattikoulusta ennen kuin synnyin. Isäni oli hieman vanhempi, ylioppilas ja samasta ammattikoulusta valmistunut. Minun syntyessäni he muuttivat yhteen (asuivat kuukauden verran mummilassa kun etsivät asuntoa) ja isäni oli töissä. Taloudellisesti pärjäsivät ihan hyvin, asunto oli onneksi halpa, eikä äiti omien sanojensa mukaan tullut edes ajatelleeksi olevansa liian nuori äiti. Parin vuoden päästä syntyi pikkusiskoni ja kohta pikkuveljeni. Niihin aikoihin he alkoivat rakentaa omaa taloa. Se aika oli kuulemma pahin, isä oli aina töissä tai rakennuksella, silloin meinasi tulla ero kun äiti vain oli yksin lasten kanssa.
Talo kuitenkin valmistui, kun minä menin kouluun, menivät pikkusisarukset tarhaan ja äiti päätti opiskella uuden ammatin. Niin hän tekikin, eikä ole valmistuttuaan ollut päivääkään työttömänä. Tosin pyöräytti sitten "vanhoilla päivillä" vielä kaksi ihanaa mukulaa ja oli pari vuotta kotona. Ehkä meidän perheessä tilanteen pelasti se, että molemmille suvuille lapset olivat iloinen, luonnollinen asia. Apua ja tukea sai aina. Meillä raha ei myöskään ole ollut mikään tärkeä juttu ikinä. Ei meillä ollut kaikkea kamaa mitä kavereilla (kuten tv:tä), me teimme paljon kaikkea yhdessä ja riitti, että pakolliset asiat tuli maksettua. Tietysti kun me lapset tulimme isommiksi, kasvoivat kulutkin, mutta silloin isä oli jo ehtinyt hankkimaan monta ylennystä ja äiti hyvän ammatin, niin että aina pärjättiin. Ensimmäisen kerran perheen "köyhyys" nyrsi varta kun muutin kotoa 17-vuotiaana. Vanhemmilla ei ollut ollenkaan varaa auttaa vuokrassa tms. Silti pärjäsin, ja nykyään olen todella ylpeä siitä, että olen hankkinut kaiken omalla työlläni.
Ei hyvin nuorilla vanhemmilla varmasti helppoa ole, mutta monet pärjäävät ihan kivasti. Ei se raha kaikkea ratkaise, yhteinen aika ja rakkaus ovat tärkeämpiä. Tuntuu, että jotkut uravanhemmat lähinnä paikkaavat poissaolojaan rahalla. Niin ei meillä koskaan tehty. Mitään eivät vanhempani kuulemma kadu, sanoivat, että ehkä lapset olisi hankittu myöhemmin, jos vahinkoa ei olisi tapahtunut, mutta etteivät olisi voineet kuvitellakaan luopuvansa yhdestäkään "vahingosta" (meistä kolme oli vahinkolapsia, kierukoista ym. huolimatta..taidamme olla kovin hedelmällistä sukua...).
sorry, tuohon alkuperäiseen piti vastaamani :)
Tosin en kyllä ole vielä teiniäiti, vasta raskaana.
Mutta olen seurustellut avomieheni kanssa jo noin 4vuotta, ja tietysti alkuhuuma on mennyt jo kauan sitten ohi, mutta yhdessä olemme silti. Meillä on rahaa alettu keräämään jo useampi vuosi sitten. Olen käynyt töissä koulun ohella ja kerännyt rahaa, ja sitä on kasassa jo ihan mukavasti. Lisäksi vanhempani ovat hyvin avuliaita, vähän liiankin avuliaita toisinaan. He ovat ostaneet tulevalle vauvalle jo kaikkea mahdollista tavaraa, vaikka itselläkin varaa olisi ostella. Osan tavaroista ja vaatteista ym. saan pikkusiskoltani, joka sai vauvan vähän aikaa sitten.
Olemme jo selvinneet armeijasta, rahahuolista, isoistakin riidoista ja nyt ollaan selvitty tästä raskausajasta, joten uskon vakaasti, että pärjäämme vastaisuudessakin, vaikka tuleekin yksi lisää perheeseemme.
Tosin kyllä se itseänikin hirvittää toisinaan kun tulee yläastelaisia vatsa pystyssä vastaan, mutta en tuomitse, koska en tiedä heidän taustoistaan sen enempää, ja onhan pikkusiskonikin pärjännyt.
kumma juttu, tuo että monella sellanen mielikuva että kun oot teiniäiti jää koulut käymättä jne.
Itse sain tyttöni 15-vuotiaana. Seurusteltu oltiin vuosi. Tyttö syntyi 9.luokan keväällä. Koulusta jäin jouluna pois ja loput suoritn tenttimällä vauva kainalossa ja päästötodistuksen sain kevätjuhlassa yhdessä muiden kanssa. Peruskoulun jälkeen lähdin heti opiskeleemaan, tyttö meni perhepäivähoitoon. Vuoden jälkeen vaihdoin alaa ja nyt olisi ollut viimonen vuosi mutta äippäloma katkasee opinnot =). Itse olen pian 20 ja tytönen 4v. Ihan hyvin ollaan pärjäilty vaikka tytön isän kanssa erottiin neidin elämän alkumetreillä. Isää ei nyt enää kuvioissa ole, hän kun ei sitten kypsä ollutkaan....
Nyt meille siis toinen lapsi tulossa ja mieskin löytyy....
Päivääkään en ole katunut että tyttöni niin nuorena tein. Paljosta on tietysti joutunut luopumaan mutta paljon enemmän olen saanut kun olen tyttöni kasvua seurannut ja mikä sen ihaninta kun kuulla oman prinsessansa sanovat "äiti mie rakastan sinnuu" =)....
Kun aloin seurustelemaan miehini kanssa v.02 välimatkaa oli 500km. 1,5vuotta elimme että viikonloppuisin vaan nähtiin ja tulin raskaaksi -03loppuvuodesta. 5kuukautta sitten syntyi maailman ihanin lapsi jota en ole katunut päivääkään. Kerrottakoon tässä välissä että olen 16-vuotias. Muutimme yhteen -04 toukokuun lopussa kun kumpikin sai koulut päätettyä,minä peruskoulun ja mieheni amiksen. Siitä alkoi arki,minä olin kotona päivät,miehini töissä (jossa oli aloittanut jo -04 tammikuussa) välillä kävin kaveriani moikkaamassa,mutta usein vain olin kotona kun en jaksanut minnekkään lähteä.Sitten syntyi lapsi,mieheni on isällään töissä joten omaa lomaa sai helposti ja niinpä hän oli kuukauden meidän kanssa kotona,ja meni sitten töihin. Isä hoiti lasta n.3viikkoa kun minä en pystynyt koska en nähnyt leikkauksen jälkeen kunnolla,ja sain levättyä myös. Lapsen itkuisuudesta...sattui koliikkilapsi joka huusi ensimmäiset 3kuukautta illasta yöhön,ei auttanut muu kuin kantelu,jos sekään joskus,mutta minulla on silti hyvät muistot tuosta ajasta,sain nukkua kuin halusin,mikä on tärkeää että jaksaa.Sitten kun mies meni takaisin töihin,minä hoidin yösyötöt joihin sopeuduin tosi hyvin kun lapsella oli jo säännöllinen rytmi. Rehellisesti voin sanoa että meillä ei ole koskaan ollut rahat vähissä,mun tili on aina ollut se johon säästetään ja miehini palkasta on maksettu vuokra (päälle 600e) ja eläminen (kaikki laskut),niin vaipat,tuttelit,vaatteet,kaikki mitä tarvii.Lapsi on tähän mennessä sairastanut kerran,jolloin mentiin lääkäriin,isoja kuluja ei ole vielä tullut siitä,mut siihen ollaan varauduttu jos tulee.Kavereiden kanssa käymme hurvittelemassa/seurustelemassa ehkä kerran kahdessa kuukaudessa,jos lapsi menee hoitoon,mieluiten aika käytetään siihen että ollaan vaan kahdestaan kotona,käydään saunassa yms,suhteelle pitää myös olla aikaa.Meillä ensihuuma on hävinnyt jo ajat sitten,eikä yhteen muuttaminenkään mitenkään erikoista ollu,välimatkan kestämisessä on ollut paljon oppimista.Kun lastani aloin odottaa,tiesin mitä on teiniäitinä oleminen,siskoni myös teiniäiti ollut,mutta siitä nyt ei sen enempää.Tulevaisuuden näen 1-2vuoden päässä siinä että hoidan lastani vielä kotona ja kun täyttää kolme niin lähden opiskelemaan.Suunnitteilla on kyllä myös aikaisemmin aloittaa etäopiskelu ja käydä paljon kursseja.Alaa kyllä pitää miettiä pitkään sairaudestani/allergioista johtuen.Kerrottakoon vielä että mies on nyt armeijassa,tämä suhde kyllä kestää vaikka lasta hoidan yksin nyt,mutta hyvin pärjätty ja välimatkaan on jo liiaksikin totuttu.Kihloihin menimme vähän ennen kuin tiesin olevani raskaana.Mitään tukea emme ole saaneet kelalta asumiseen jne,paitsi nyt sotilasavustus,mikä on kaikille oikeutettu. Raha ei ole tiukilla,aina voi ostaa mitä haluaa ja eikä laittaa kaikkia palamaan kun tili tulee,järki on sallittua rahan käytössä. Mä en itse ajatellut koskaan olevani teiniäiti,mutta anoppini sanoja lainaten:"Lapset tulee silloin kun aika on",en kuitenkaan lapsentekoon kannusta nuorena,mutta mä en päätä siitä kuka niitä lapsia tekee ja milloin on valmis. Vielä voisin kertoilla tuosta teininä kaikesta irti ottamisesta. Rehellisesti sanoen olen menoni mennyt jo 13-vuotiaana,baareissa käynyt liiakseen ja juonut aivan liikaa.Olen koti-ihminen,joka rakastaa olla kotona,siivoilla ja tehdä päivän kaikki askareet.Päivääkään elämästäni en kadu!Mutta nyt on mentävä. Onnea kaikille äideille iästä riippumatta!
Minä aikanaan tulin 17-vuotiaana raskaaksi ja mieheni kanssa oltiin seurusteltu siihen mennessä 2kk, kumpikin oli mielestään jo tarpeeksi mennyt ja nähnyt joka viikonloppuista rallia. Ei kertaakaan käynyt mielessä että jotain menettäisi, päin vastoin jotain ihanaa oli tulossa! Ja niin tuli, niin ihanaa että odotin jo toista lastamme 18- vuotiaana ja nyt 27- vuotiaana lapsia on neljä. Hyvin on lapset jaksettu hoitaa ja rahat on riittänyt kun arvomaailma on kohdallaan. Naimisissäkin on oltu kohta kymmenen vuotta :) Silloin ensimmäistä lasta odottaessani näin tulevaisuuteni juuri tällaisena kun se nyt on. Oma talo, lainaa lyhennellään. Koulussa olevat lapset pärjää hyvin, oma elämäkin ihan hyvällä mallilla. Töitä kyllä löytyi heti kun niitä aktiivisesti etsi (tällä hetkellä äitiyslomalla). Oma perhe on ollut haaveeni ja tavoitteeni jo pienestä pitäen ja sen olen saanut :)
Tämä nyt menee pikkasen aiheen sivuun mutta tässä on mun tarina.
Tapasin nykyisen kihlattuni koulussa ollessani vain 14-vuotias.Aloimme seurustella,ja hän on minua 3 vuotta vanhempi.
Alussa tietenkin olin onnesta aivan sekaisin ja todella onnellinen.Olisin voinut vaikka siltä istumalta mennä naimisiin mieheni kanssa.Kuitenkin etenimme hitaasti ja seksiäkin harrastimme vasta 6 kk seurustelun jälkeen,kun oli jo oppinut tuntemaan toisen.
Nyt olemme seurustelleet jo kohta 6 vuotta,odotan esikoistamme ja menemme ensi kesänä naimisiin.
Tämä rakkaus on jo kestänyt pitkän ulkomaanleirit,riidat,vanhempien eristämiset ja kaikki mahdolliset,ens vuonna vielä armeija edessä,mutta eiköhän me siitäkin selvitä.
Ajattelin kertoa välillä tälläsen tarinan :)
minä ainaki teen lapset näin nuorena kun jaksan niistä vielä huolehtia ja kasvattaa. 30-40 mammat o jo nii itsekkäitä ja väsyneitä elämiinsä ettei välitetä lasten tarpeista huolehtia.
raha ei korvaa rakkautta!
tosin, me oltiin seurusteltu 2,5v ku tulin raskaaks, ni tää ei varsinaisesti koske mua, mutta ikinä en oo katunu lastani, vaikka itkis huutais ja vaikka mitä.
ja tosirakkaus kestää sen arjen tylsyyden ja ongelmatkin. välillä menee huonommin, välillä paremmin. rakkaus on sitoutumista.
JA. me käytetää vain ja ainoastaa yksityislääkäriä kun muksu tulee kipeeks. ja, lapsilisä riittää niihin vauvan vaippoihin ym ym ym.
mä nautin nuoruudestani täysin rinnoin. mulle se ei vaa oo sellasta päätöntä dokausta ja örveltämistä kavereiden kanssa hurvittelua. sitä ehtii tehä sitte ku muksu on parikymppine ja osaa jo huolehtia itsestään.
että näin.
ei kommentoi vastauksiin? Sano ny jottai :)
Meillä lapsi tuli 'ajankohtaiseksi' vasta 4 seurusteluvuoden (josta 1v kihloissa) jälkeen. Olin 18, kun poikamme syntyi (täytin 2kk myöhemmin 19). Rahallisesti talous on tuettu, Kela maksaa sen mitä maksaa ja loput rahat tulevat mieheni työstä. Opiskelut alkavat syyskuussa aikuislukiossa ja työpaikka minulla oli ennen odotusta ja odotuksen aikanakin (lopetin sen työn kokonaan lapsen syntymän jälkeen)
Sain 16-vuotiaana lapsen.Ja silloin seurustelin itseäni vanhemman miehen kanssa.Ja lapsi oli 10-kk ikäinen kun erosimme.
Todellisuudessa elämäni rupesi menemään paremmin.Lapseni oli 2 vuotis kun menin kouluun. Opiskelin pari vuotta ja nykyään olen töissä.
Olen 25 vuotis ja lapseni on kahdeksan. Nykyään kun lapseni on jo vanhempi viihtyy mummilassa ja minä olen saanut viettää omaa aikaa.Käydä juhlimassa ja pitämässä hauskaa.Ja raha ei ole ongelma. Kun olen töissä niin saan rahaakin.
Ja en kadu että tein nuorena lapsen vaikka elämässä joutui suurien muutosten eteen.Ja ei enään voinut olla itsekäs. Olen jo oppinut sen!
On myös muistettava ettei kaikilla käy näin hyvin,koska ei se helppoa ole.
Ja paljon tukea tarvitsee.
Onnea kaikille nuorille vanhemmille!!!!