Olen kateellinen nuorille naisille

Ehkä sä elät ruuhkavuosia? Mä oon kohta 50 ja musta tuntuu että nyt vasta mulla onkin elämä edessä :). Tykkään siitä että voin katsoa elämääni taaksepäin ja nähdä mitä siellä on ollut ja tunnen silti, että edessä päinkin on vielä jotain. Ei loputtomasti, mutta vielä paljon hyvää. Tsemppiä!

Aika kulkee niin nopeasti, että eipä aikaakaan että heilläkin on "parhaat vuodet" takana.

Itse olen 32 vuotias ja pakko sanoa että 18-29 v oli aikamoista aikaa elämässäni. 18-25vuotiaana oli kovin riippuvainen vielä ryhmästä johon kuului ja kamalan tärkeää että tuli siellä tykätyksi. Ei uskaltautunut erottua oikein omilla mieliteillään muista.
Kaikki oli vähän sillai että kun kaverit niin minäkin.

Huomasin saman muista ikäisistäni jopa ex-avomieheni toimi niin vaikka ajattelin aina hänet sellaiseksi provokatiiviseksi henkilöksi joka kulki sinne minne halusi eikä kavereiden mukana.
Hänkin silti raijas kotiin kaikkea tavaraa mikä nyt olin "kovin juttu" sen kaveripiireissä ja halusi tehdä kaikkea mitä nyt oli kaveripiirien uusin juttu.

18-29 v oli myös sellaista oman elämäntien hakuaikaa. Ei oikein tiennyt mitä haluaa, missä on oma paikka, ammatti oli mutta teininä nopeasti valkattu kun ykkös valintaan ei tullut hyväksytyksi joten ammatinvalinta kysymykset nousi pintaan, oli siinä pitkä vakinainen suhde, mutta sekin tuntui siinä 23 vuotiaana siltä että tätäkö tämä nyt on loppuelämäni. Aloitin niin nuorena vakavan suhteen ja heti ensimmäisen poikaystävän kanssa kihloihin ja avoliittoon. 23 vuotiaana tuli tunne että jotain puuttuu. Nyt olen tässä ja tätäkö nyt pitöisi sitten elää kuolemaan saakka.

Tunsin nuoruuden rauhattomuutta, alkoi jokin itsensä etsiminen. Halusin muutoksia. Kaipasin nuoruutta, vapautta. Olin jopa salaa kateellinen ystävilleni jotka viiletti sinkkuna eläen nuoruuttaan kun minä olin jo lyönyt itseni "kahleisiin"

Veri veti johonkin, tunsin suonissani nuoruuden voiman joka teki minusta rauhatonta enkä tiennyt mihin kuulun, kuka olen, mitä haluan

Ylpeä olin että ammatti oli opiskeltuna sillä monilla ikäisilläni ei sitäkään ollut, mutta tuntui että väärä ammatti.

Myöskin itsetunnossa oli epävarmuuksia. Oli paljon tyytymättömämpi itseensä silloin. Epävarmempi ja riippuvaisempi muiden näkemyksistä.

Nyt 32 vuotiaana mulla on aika selvä kuva siitä mitä haluan elämältä, parisuhteilta, miehiltäni, ammatillisesti ja kuka ja millainen minä olen. En ole riippuvainen muista ja heidän mielipiteistään. Uskallan erottua massasta mielipitein enkä tarvitse muiden hyväksyntää mihinkään. Kuljen elämääni nyt suuntaan mihin haluan sitä kuljettaa jotta olisin itse henk.kohtaisesti siihen tyytyväinen.

kolmenkympin puolella on jotenkin tunne-elämätasaisempaa.
Olis ollut suuri virhe minulta perustaa perhe nuorella iällä, sillä nyt vasta koen olevani henkisesti kypsä aikuinen ja sellainen nuoruuden kuohunta ja rauhattomuus on hävinnyt. Olisi ollut esim 23 v hirveä virhe saada muksuja, koska hain vielä paikkaani yhteiskunnassa ja sitä mitä haluan elämältä.

Olen myös sitä mieltä että näytän ulkonäöllisesti paremmalta nyt kuin mitä näytin 18-29 vuotiaana. En siis voi sanoa että ikääntyminen huono asia olisi ja että parikymppisillä olisi helppoa ja kivaa se elämä.