Pyydän neuvoa, mitä tehdä. Olen elänyt samassa suhteessa 8 vuotta. Välillä erosimme, joka kesti kaksi vuotta. Ensin noin viisi vuotta yhdessä, sitten ero, ja kahden vuoden jälkeen uudelleen yhteen. Eli olemme tunteneet nyt 10 vuotta. Tässä ajassa tunnekuohut ja säädöt ovat poissa, tilalla on rakastaminen ja toisen kunnioittaminen. Käsitykset suhteesta, omista tunteista ja yhdessä olemisen piirteistä ovat aikalailla tiedossa. On luottamus, jne mutta puuttuuko jokin. En ole varma.
Taustoistani sen verran, että omat elämäntavoitteeni eivät koskaan ole olleet parisuhdekeskeiset eli olen suuntautunut elämässä aika paljon kaikkeen muuhun, parisuhde on ikään kuin siinä ohimennen ilmaantunut kuvio, joka onkin alkanut toimia ja vähän kuin huomaamattaan sitä on sitten ollutkin saman ihmisen kanssa, jopa eroamisenkin jälkeen uudelleen.
Suhde on saanut aikaa kehkeytyä rauhassa, kun isoja tavoitteita ei ole ollut perheen perustamisesta eikä edes yhteisen kodin hankinnasta. Yhdessä olon laatu onkin oikeastaan siinä henkisessä yhteennivoutumisessa. Muuta yhteistä ei olekaan, mutta se tietenkin on jo paljon. En ole halunnut lapsia, ja omalta osaltani sen aika on ohi, jo iän puolestakin.
Yhdessä asumisesta on 4 vuoden kokemus. Nyt kun olemme palanneet yhteen, emme asu yhdessä ja aavistan, etten haluakaan sitä. Syystä, että ehkä en osaa asua kenenkään kanssa. Tai ainakaan en osaa asua kaupungissa, missä hän on omimmillaan.
Hankin eron myötä oman kodin maalta ja tiedän, että haluan asua maalla. Tiedän myös, että kumppanillani on vain puolinainen kiinnostus maalla asumiseen: hän kyllä mielelään viettää välillä maalla aikaa, mutta ei ole kiinnostunut töistä ja tekemisistä mitä väistämättä liittyy maalla elämiseen.
Jos siis ajattelee, että teen itse polttopuut, lumityöt isolta pihalta ja pyrin korjaaman itse kaiken mikä menee rikki, yms mitä kaikkea nyt maalla omassa talossa tulee eteen, niin välillä mietin jaksanko sellaista aina. Tehdä itse kaiken. Haluaisinko kuitenkin jonkun joka jakaa saman elämäntavan.
Mieleen nouseekin pettymys. Ehkä olisinkin halunnut kumppanin, joka on kätevä käsistään ja joka haluaa tehdä kanssani tällaisia maalaisjuttuja luonnostaan. Joka on kiinnostunut kasvimaan pitämisestä, pottumaasta, maakellarista. Ja metsän harvennuksesta. Olen ollut sinut tämän asian kanssa, että ok teen itse, ja olen saanut tämän toimimaan niin, että saan kaiken tehtyä. Pyydän joltain apua, jos jokin on itselle liian raskasta ja kumppaniltakin sitä välillä saan, jos hänellä vain on aikaa kaupunkikuvioiltaan. Ja tämä on ollut minulle ok.
Nyt mieleni täyttää levottomuus. Jo vuosi sitten laitoin merkille erään fiksun maalaismiehen täältä samalta kylältä. En tunne häntä, en tiedä kuka tai millainen hän on, mutta hänen tonttinsa ja talonsa on hyvässä kunnossa ja mitä olen häntä nähnyt ja muutaman sanan vaihtanut, vaikuttaa tolkulta ihmiseltä. Minun harmikseni hän on vieläpä hyvänäköinen ja oletettavasti aikalailla saman ikäinen itseni kanssa. Olen siis laittanut merkille sen millainen hän on, mutta en ole ajatellut häntä sen kummemmin, koska olen ajatellut, että tietysti sellainen mies on varattu. Nyt alkaa näyttää, ettei ole. Ja nyt tiedän, että haluaisin tutustua häneen, jos en eläisi suhteessa, haluaisin ottaa hänestä selvää.
Olen nyt viimeisen kuukauden aikana huomannut ajottain hieman kyseenalaistavani nykyistä suhdettani, mikä sinällään tuntuu järjettömältä, kun vuosien satsaus yhteen suhteeseen on iso satsaus. Ei sellaista kannata haihatella piloille. Se, että uuden ihmisen kanssa voisi olla samanlaisessa kumppanuudessa, vie yhtä paljon aikaa. Ja tiedän sen, että ei se välttämättä sen ihanampaa tai kummempaa ole. Mutta kenties kiinnostuksen kohteet samanlaisesta elämäntavasta voisivat olla yhteiset. Onko sillä sitten mitään merkitystä. En tiedä.
Mitä tehdä? Pyrkiäkö välttelemään tätä maalaismiestä, ettei mitään juttua pääse kehkeytymään? Ohittaako tämä orastava kiinnostus? Saako tätä mitenkään hallittua, että tämä kiinnostus menisi ohi? Haasteena tässä on se, että saatan unohtaa hänen olemassa olon, mutta sitten yhtäkkiä olemmekin huolto-asemalla tai kaupassa yhtä aikaa. Tilanne jotenkin sähköistyy. Tervehdimme toisiamme, ja jokunen sana vaihdetaan ohimennen.
Aavistan, että olemme molemmat "huomanneet" toisemme ja pelottaa jo valmiiksi, mitä tuleva tuo. Järjellä tiedän, että haluan valita nykyisen kumppanin ja vaalia sitä mitä meillä on, koska se on tietyllä tapaa ainutlaatuista. Siitäkin huolimatta, että olemme monissa asioissa erilaiset. Näin saan tämän järkeiltyä, elämä jatkuu oman arjen parissa, kunnes tämä maalaismies on taas yllättäen siinä. Järkevät ajatukset unohtuvat, ja hetkessä olen itseni kanssa solmussa ja jännittyneenä kuin suuremman luokan typerys.
Olen kaikesta aivan ihmeissäni, että mitä teen, ei mitään tällaista pitänyt kohdalle tulla. Tutustuako vähän, että pääsee selvyyteen hänestä. Voihan olla, että mielikuvani hänestä ovat aivan väärät.
Taustoistani sen verran, että omat elämäntavoitteeni eivät koskaan ole olleet parisuhdekeskeiset eli olen suuntautunut elämässä aika paljon kaikkeen muuhun, parisuhde on ikään kuin siinä ohimennen ilmaantunut kuvio, joka onkin alkanut toimia ja vähän kuin huomaamattaan sitä on sitten ollutkin saman ihmisen kanssa, jopa eroamisenkin jälkeen uudelleen.
Suhde on saanut aikaa kehkeytyä rauhassa, kun isoja tavoitteita ei ole ollut perheen perustamisesta eikä edes yhteisen kodin hankinnasta. Yhdessä olon laatu onkin oikeastaan siinä henkisessä yhteennivoutumisessa. Muuta yhteistä ei olekaan, mutta se tietenkin on jo paljon. En ole halunnut lapsia, ja omalta osaltani sen aika on ohi, jo iän puolestakin.
Yhdessä asumisesta on 4 vuoden kokemus. Nyt kun olemme palanneet yhteen, emme asu yhdessä ja aavistan, etten haluakaan sitä. Syystä, että ehkä en osaa asua kenenkään kanssa. Tai ainakaan en osaa asua kaupungissa, missä hän on omimmillaan.
Hankin eron myötä oman kodin maalta ja tiedän, että haluan asua maalla. Tiedän myös, että kumppanillani on vain puolinainen kiinnostus maalla asumiseen: hän kyllä mielelään viettää välillä maalla aikaa, mutta ei ole kiinnostunut töistä ja tekemisistä mitä väistämättä liittyy maalla elämiseen.
Jos siis ajattelee, että teen itse polttopuut, lumityöt isolta pihalta ja pyrin korjaaman itse kaiken mikä menee rikki, yms mitä kaikkea nyt maalla omassa talossa tulee eteen, niin välillä mietin jaksanko sellaista aina. Tehdä itse kaiken. Haluaisinko kuitenkin jonkun joka jakaa saman elämäntavan.
Mieleen nouseekin pettymys. Ehkä olisinkin halunnut kumppanin, joka on kätevä käsistään ja joka haluaa tehdä kanssani tällaisia maalaisjuttuja luonnostaan. Joka on kiinnostunut kasvimaan pitämisestä, pottumaasta, maakellarista. Ja metsän harvennuksesta. Olen ollut sinut tämän asian kanssa, että ok teen itse, ja olen saanut tämän toimimaan niin, että saan kaiken tehtyä. Pyydän joltain apua, jos jokin on itselle liian raskasta ja kumppaniltakin sitä välillä saan, jos hänellä vain on aikaa kaupunkikuvioiltaan. Ja tämä on ollut minulle ok.
Nyt mieleni täyttää levottomuus. Jo vuosi sitten laitoin merkille erään fiksun maalaismiehen täältä samalta kylältä. En tunne häntä, en tiedä kuka tai millainen hän on, mutta hänen tonttinsa ja talonsa on hyvässä kunnossa ja mitä olen häntä nähnyt ja muutaman sanan vaihtanut, vaikuttaa tolkulta ihmiseltä. Minun harmikseni hän on vieläpä hyvänäköinen ja oletettavasti aikalailla saman ikäinen itseni kanssa. Olen siis laittanut merkille sen millainen hän on, mutta en ole ajatellut häntä sen kummemmin, koska olen ajatellut, että tietysti sellainen mies on varattu. Nyt alkaa näyttää, ettei ole. Ja nyt tiedän, että haluaisin tutustua häneen, jos en eläisi suhteessa, haluaisin ottaa hänestä selvää.
Olen nyt viimeisen kuukauden aikana huomannut ajottain hieman kyseenalaistavani nykyistä suhdettani, mikä sinällään tuntuu järjettömältä, kun vuosien satsaus yhteen suhteeseen on iso satsaus. Ei sellaista kannata haihatella piloille. Se, että uuden ihmisen kanssa voisi olla samanlaisessa kumppanuudessa, vie yhtä paljon aikaa. Ja tiedän sen, että ei se välttämättä sen ihanampaa tai kummempaa ole. Mutta kenties kiinnostuksen kohteet samanlaisesta elämäntavasta voisivat olla yhteiset. Onko sillä sitten mitään merkitystä. En tiedä.
Mitä tehdä? Pyrkiäkö välttelemään tätä maalaismiestä, ettei mitään juttua pääse kehkeytymään? Ohittaako tämä orastava kiinnostus? Saako tätä mitenkään hallittua, että tämä kiinnostus menisi ohi? Haasteena tässä on se, että saatan unohtaa hänen olemassa olon, mutta sitten yhtäkkiä olemmekin huolto-asemalla tai kaupassa yhtä aikaa. Tilanne jotenkin sähköistyy. Tervehdimme toisiamme, ja jokunen sana vaihdetaan ohimennen.
Aavistan, että olemme molemmat "huomanneet" toisemme ja pelottaa jo valmiiksi, mitä tuleva tuo. Järjellä tiedän, että haluan valita nykyisen kumppanin ja vaalia sitä mitä meillä on, koska se on tietyllä tapaa ainutlaatuista. Siitäkin huolimatta, että olemme monissa asioissa erilaiset. Näin saan tämän järkeiltyä, elämä jatkuu oman arjen parissa, kunnes tämä maalaismies on taas yllättäen siinä. Järkevät ajatukset unohtuvat, ja hetkessä olen itseni kanssa solmussa ja jännittyneenä kuin suuremman luokan typerys.
Olen kaikesta aivan ihmeissäni, että mitä teen, ei mitään tällaista pitänyt kohdalle tulla. Tutustuako vähän, että pääsee selvyyteen hänestä. Voihan olla, että mielikuvani hänestä ovat aivan väärät.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Se on ihan tavallista, että uusi ihminen avaa joskus silmiä kyseenalaistamaan omia valintoja. Joskus voi todeta että oma polku on oikea, joskus tajuaa että pitää muuttaa asioita.
Tutustu maalaismieheen ystävänä.
Kyllä sinulle selviää siinä sitten ajan kanssa mitä mieltä olet hänestä ja etenkin itsestäsi ja tyytyväisyydestäsi elämäntilanteessasi.
Hyvänoloinen fiksu tarina. En osaa sanoa mitään neuvoa. Ehkä ei kannata erityisemmin tehdä mitään. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Tuo neuvo, että tutustukaa ystävinä, on hyvä. Jotenkin viehättäväkin tarina tämä. Maalaistunnelmaa.