varhainen hylkääminen lapsena

Moi, minulla ei ole hylkäämiskokemuksia lapsena, vaikkakin minulla oli etäinen suhde isääni lapsena (mikä myöhemmin korjaantui). Kehotan sinua kuitenkin etsimään psykologista apua, siellä varmasti osataan ohjata vertaisryhmien pariin, jossa on sinun kohtalotovereita, joilta saada tukea ja apua.

yst. terv.

Minulla tavallaan on hylkääminen, ettei äiti olisi halunnut minua. Hän tuli raskaaksi 50-luvulla ja jouti pakkoavioliittoon. Minulla on tunne että äiti olisi voinut päätyä vaikka aborttiin, mikäli se olisi ollut silloin mahdollista, hän puhui kerran jossain siihen malliin. Aika etäinen ja viileä äiti oli ja ei osannut osoittaa lämpöä ja rakkautta lapsilleen.

Oli minullakin nuorena sisäinen orpous ja tunne etten kuulu minnekään ja tunne että olen irrallinen kuin Liisa ihmemaassa.
Nyt olen jo seniori-ikää lähestyvä ja elämä on pitkään tasapainossa. Nuorena oli minullakin ongelma että en saanut helposti ystäviä ja jos joku tuli läheiseksi, niin takerruin kuin takiainen ja menettämisen surut olivat pitkiä ja piinaavia.
Kuitenkaan ei tarvitse liikaa miettiä ja heittäytyä lapsuuden menetyksen uhrin asemaan. Jos sinulla on kuitenkin ollut tuon seitsemän kuukauden jälkeen pysyvä hoito- ja kasvatussuhde, niin traumasi saattaa olla oletettua lievempi.
Ja on se ihan tervettä, että ihminen suree menettäessään rakkaan ja tärkeän ihmisen ja asian. Jos ihminen ei osaa surra, niin se ei ole tervettä.
Jos tuo mies on rakastanut sinua sellaisena kuin olet, niin miksi hän sinut sitten jätti.