Mä olen jo aikuinen nainen, tulen tavallisesta perheestä ja minulla on useita sisaruksia. Olin lapsena älyttömän ujo ja muistan pelänneeni lähes kaikkea. Olen alkanut käydä läpi asioita lapsuudestani, sillä tänä päivänä monet asiat on mulle tosi hankalia..
Mun kotona ei ikinä halattu, en saanut erityistä huomiota, en tehnyt vanhempieni kans kahdestaan mitään, ei kiitetty tai kehuttu. mä pelkäsin kuollakseni vieraita, uusia paikkoja ja kokemuksia.. äiti naureskelee vielä tänäkin päivänä sille, kun itkin lapsena joskus "tyhjästä". mulle tehtiin hyvin selväksi että oon ujo ja arka, mihinkään ei kuitenkaan kannustettu. mä en ollu koskaan päiväkodissa, mulla ei ollu kavereita alle kouluikäisenä eikä harrastuksia. kouluun kun menin, olin sairaan riipöuvainen tietyistä kavereista. kiusattiin myös kun olin ujo.. kun teini ikään tulin, olin äidin ja sukulaisten mukaan "lomesko", tarkoitusta koommin tietäen. koulukiusattiin ja nöyryytettiin, lähinnä henkisesti, kun en uskaltanut sanoa vastaan. yhtään halausta en saanut keltään, aloin haaveilla olevani joku muu, ihailin ja kadehdin muita, aloin matkia muita.
mä en oo mitenkään vihainen vanhemmilleni, he tuskin on tajunneet miten paljon hallaa tekivät. musta vaan tuntuu, ettei mulle koskaan kehittynyt minkäänlaista itseluottamusta. mä en tänä päivänä pysty katsoa itseäni peilistä jos joku muu katselee, siis se tunne kun näet itsesi jonkun katsellessa. kun en näe itseäni, voin kuvitella itseni miksi haluan. en puhu puhelimessa muiden kuullen, tai ylipäätään pidä puhelimessa puhumisesta. mua ahdistaa kaikki koskeminen, en halaa ikinä kavereita ja musta tuntuu että miehenikin halaaminen on nykyään väkinäistä. inhoan seksiä, en ikinä tee aloitetta kun en kehtaa olla niin avoin.. häpeän itseäni.
olen jotenkin kauhean kateellinen muille, toivon muille pahaa ja saan voimia kun jollain menee huonosti. puhun paljon muista pahaa.
päällepäin olen kuitenkin normaali javieraille puhun kuin kaikki olis mulle ok. lapsilleni haluan kaikinpuolin normsalin ja rakastetun elämän.
mä en usko pystyväni saamaan apua psykiatrilta tms. koska mä oon liian tottunut pitämään roolia, vähättelen ja esitän. vaikken haluaiskaan. oon käynyt pyytämässä apua.. mutten oo saanut yhteydenottoa takas, koska en usko että otti niin vakavasti kun olin niin "ok".
miten tällaista asiaa voi purkaa itsekseen?
Mun kotona ei ikinä halattu, en saanut erityistä huomiota, en tehnyt vanhempieni kans kahdestaan mitään, ei kiitetty tai kehuttu. mä pelkäsin kuollakseni vieraita, uusia paikkoja ja kokemuksia.. äiti naureskelee vielä tänäkin päivänä sille, kun itkin lapsena joskus "tyhjästä". mulle tehtiin hyvin selväksi että oon ujo ja arka, mihinkään ei kuitenkaan kannustettu. mä en ollu koskaan päiväkodissa, mulla ei ollu kavereita alle kouluikäisenä eikä harrastuksia. kouluun kun menin, olin sairaan riipöuvainen tietyistä kavereista. kiusattiin myös kun olin ujo.. kun teini ikään tulin, olin äidin ja sukulaisten mukaan "lomesko", tarkoitusta koommin tietäen. koulukiusattiin ja nöyryytettiin, lähinnä henkisesti, kun en uskaltanut sanoa vastaan. yhtään halausta en saanut keltään, aloin haaveilla olevani joku muu, ihailin ja kadehdin muita, aloin matkia muita.
mä en oo mitenkään vihainen vanhemmilleni, he tuskin on tajunneet miten paljon hallaa tekivät. musta vaan tuntuu, ettei mulle koskaan kehittynyt minkäänlaista itseluottamusta. mä en tänä päivänä pysty katsoa itseäni peilistä jos joku muu katselee, siis se tunne kun näet itsesi jonkun katsellessa. kun en näe itseäni, voin kuvitella itseni miksi haluan. en puhu puhelimessa muiden kuullen, tai ylipäätään pidä puhelimessa puhumisesta. mua ahdistaa kaikki koskeminen, en halaa ikinä kavereita ja musta tuntuu että miehenikin halaaminen on nykyään väkinäistä. inhoan seksiä, en ikinä tee aloitetta kun en kehtaa olla niin avoin.. häpeän itseäni.
olen jotenkin kauhean kateellinen muille, toivon muille pahaa ja saan voimia kun jollain menee huonosti. puhun paljon muista pahaa.
päällepäin olen kuitenkin normaali javieraille puhun kuin kaikki olis mulle ok. lapsilleni haluan kaikinpuolin normsalin ja rakastetun elämän.
mä en usko pystyväni saamaan apua psykiatrilta tms. koska mä oon liian tottunut pitämään roolia, vähättelen ja esitän. vaikken haluaiskaan. oon käynyt pyytämässä apua.. mutten oo saanut yhteydenottoa takas, koska en usko että otti niin vakavasti kun olin niin "ok".
miten tällaista asiaa voi purkaa itsekseen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.