Turhan panttina

Näinhän se on. Et ole ainut.

Vanheneminen on vain niin mahdottoman luonnollista, sitä vaan putoaa kärryiltä. Niin käy jokaiselle.
Kuitenkin sitä on vain itse yritettävä.
Niin sinun kuin minun, ja tuon toisen.

Eipä siinä auta kuin vain itse "nostaa se häntä ylös".
Tämä on samalla myös itselleni neuvo.

Pärjäillään, kuoma kulta!

Onhan se haikeaa kun näkee lapsiperheitä ja muistelee omaa nuoruutta, haluais sen ajan takas vielä vaikka silloin välillä toivo et lapset kasvais isoks nopeemmin :)
Ei kannata jäädä miettimään liikaa, keittää kahvit ja ratkoo ristikoita, miettien samalla, ei ole puutetta mistään kuitenkaan.
Annetaan muiden elää ja eletään itsekkin eikä aleta marttyyriksi.

Tavallaan sehän on osa vanhenemista, että hyväksyy omien lasten kasvamisen erilleen itsestä ja ymmärtää että nämä elävät pääsääntöisesti omaa arkeaan. Omille lapsenlapsille on tärkeintä saada viettää aika vanhempiensa kanssa, mummot ovat sellainen kiva ekstra silloin tällöin. Monissa perheissä se yhteinen aika on tiukassa kiinni, kun työt kuormittavat vanhempia. Kannattaa yrittää ajatella, että onnekkaita ovat lapset joiden vanhemmat nauttivat niin paljon lapsistaan, ettei niitä olla kokoajan viemässä milloin kummille ja milloin mummille. Mutta totta kai on myös luonnollista haluta välillä viettää aikaa omien aikuisten lasten ja heidän lasten kanssaan, ja sitä varmasti kannattaa välillä ehdottaakin lapsilleen.

Ajattelen niin että ei isovanhempien rooli ole sitä arkea kuitenkaan jakaa lasten ja lastenlasten kanssa. Se on perheen omaa aikaa, mutta isoavanhempia kuitenkin toivottavasti tavataan ja he ovat osa elämää. Mielestäni sinun arkesi kuitenkin kaipaa enemmän ihmiskontakteja. Oletko harkinnut, että ottaisit selvää kuntasi tarjoamasta toiminnasta eläkeläisille? Näissä voisi käydä vaikka viikoittain, ja ehkäpä sieltä saisi ystävänkin jonka kanssa mennä nille stokkan hulluille päiville? Eihän kaiken sosiaalisen kontaktin suinkaan pidä tulla omasta suvusta. Omille lapsillesi voit varmasti syyllistämättä ehdottaa, että tulisivat silloin tällöin edes pikavisiitille tai menisitten jonain pyhänä porukalla ravintolaan.

Niin minäkin koen, että lapsenlapset viettävät pääosin aikaansa omien vanhempiensa kanssa ja oppivat heiltä. Nykyvanhemmilla on melko vähän aikaa työnsä puolesta viettää tuota perheen yhteistä aikaa, joten se aika annettakoon heille.
Sitä vastoin on paljon sellaisia hetkiä perheissä, että tarvitaan lastenvahti, jonka sitten soisin suotavan isovanhempien viettää lapsukaisten kanssa, vanhemmilla saattaa olla työmatkoja tai vuorotyötä, jossa tarvitaan todella apua ja siinä voisimme olla jos kunto antaa myöten apuna, ilman, että vaatisimme perheen yhteistä aikaa.

Ent'äs jos soitat lapsellesi ja pyydät kanssasi Stockalle tai muualle. Itse yllätyin kun lähdin matkalle. Kysyin jos lapsi veisi lentokentälle. Ihan ilomielin vei, maksoin pienen summan, muttei olisi ottanut. Kun kone tuli takaisin kentälle, oli puhelimessani viesti, haenko sinut. Tuntui hyvältä.
Ex-puoliso, lasten isä, sairastui. Lapset oitis alkoivat käydä tervehtimässä ja auttamassa siivoamisessa ja muussakin. Taas yllätyin, kun olin ajatellut, etteivät joutaisi, olen heidät aikanaan passannut - en näköjään pilalle. Tuntui turvalliselta, varmaan sitten minuakin jos sairastun.
Onkohan niin, ettemme vaan oikein uskalla. Minä päätin että seuraavan kerran kun tarvitsen seuraa tai apua, soitan ja kysyn, saisinko sitä, enkä jään yksin pohtimaan ja masentumaan, etteivät kuitenkaan... jotta pitäkään tunkkinne.

Hei Turhanpanttina.

Kirjoitat toiveesta saada elämääsi enemmän ihmissuhteita ja kohtaamisia. Se on varsin inhimillinen tarve. Erityisesti haluaisit viettää aikaa perheesi kanssa, muttet tahdo olla velvollisuuden kohde, vaan aidosti haluttua seuraa.

Uskon, että olet perheellesi tärkeä etkä turha. Ruuhkavuodet vain tuppaavat täyttämään ajan niin, ettei perhe jaksa ehkä vapaa-aikoinaan muuta kuin ladata akkujaan heille helpoimmalla tavalla. Voihan olla että he suunnittelevat mielessään tapaavansa sinua useammin, mutta sitten vain tulee kaikenlaista ja tapaaminen siirtyy.

Joka tapauksessa olet tilanteessa, jossa joudut elämäsi täyttämään itse. Jokainen joutuu elämänsä sisällön itse kehittelemään.
Minulle tuli mieleen, millaisena mahdollisuutena näet vapaaehtoistyön osana elämääsi? Toisiko se sinulle sellaista merkityksellisyyden tunnetta ettet kokisi olevasi turha tai aikasi olevan pitkä? Vapaaehtoistyötä on todella erilaista, eri toimijoilla eri paikkakunnilla. On vaikkapa ympäristön huoltoa, eläinten auttamista, vanhusten ystävänä oloa, auttamista erilaisissa kulttuuri-ym tilaisuuksisa (esim. festarit) jne. Myös seurakunta tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen osallistumiseen antamalla aikaansa ja osaamistaan toisten hyväksi. Voisiko se karkottaa turhuuden tunnetta ja auttaa sinua kokemaan todellista elämäniloa ja myös antaa mahdollisuuksia uusille ihmissuhteille?

Merja, diakoni

Ei mitään vaikeuksia. Ei ole lapsia eikä tietty lapsenlapsia. Elo on ihan mukavaa vaikka omissa oloissaan. Nyt otan vähän kuppia ja maanantaina taas työreissuuun. Siellä pitää opettaa 'junnuille' ja vähän vanhemmillekkin asiojen laitoja. Kun tulee aika jättää nämä työreissut, niin sitten sitä vasta eleillään, päivä kerrallaan naatiskellen.

Aikuisissa lapsissa ei pidä roikkua kun siitä syntyy ainoastaan syyllisyyden tunteita, jotka eivät häviä vaikka vanhempi kuolee. Omalla kohdalla vapaus alkoi vasta 55 vuotiaana niin että lähdin Suomesta.
Kyllä oma elämä pitää elää loppuun asti ja itse etsittävä seuraa. Sitä kyllä löytyy ellei kynnys ole liian korkea. Nyt 70 suorastaan nautin yksinäisyydestä kun oma elämä vapautui liian myöhään.
Ulkomailla asuminen myös opetti sen että suomalaiset ovat roikkua kansaa.

Nyt mennään hieman eri aikaan ja paikkaan, mutta ikäisenne varmaankin muistavat tästä jotain, asuivat missä päin Suomea tahansa. Kun siis 80-luvun Pohjanmaalla meillä meni lapsuus niin että isän puolen vanhemmille oli taattu asumisoikeus, siinä meidän pihapiirissä oma asunto. Ei jääty sillä lailla urbaanisti etäisiksi, vaan käytiin joka päivä kuulemassa vanhoja tarinoita siellä.

Tällaiseksi ovat maailman laittaneet. Downshiftaus, tai ihan perinteinen rehellinen laiskuus ei ole pahasta. Pahasta on se että palautuminen on leimattu pahaksi (se kehitys alkoi jo monta sataa vuotta sitten - toki teidänkin sukupolvellanne on siinä sopassa hämmentimensä).

Siinä on taas tehty lapsia vain sen takia ettei vanhana tarvitse olla yksin mutta toisin kävi ajatellen tässä sitä kun lapsettomia peloitellaan yksinäisestä vanhuudesta mutta yksinhän sitä suurin osa jää jos puoliso kuolee ensin ja yksin sitä kaikki lähtee hautaankin, kukaan ei tuu sinne kädestä pitelemään ja seuraksi.

Hakeudu samankaltaisten ikäistesi seuraan mutta kun toisilla ei ole muuta tehtävää kuin sukulaistensa riesana olla. Varmasti löytyy kaikenlaista varttuneiden harrastus kerhoa jos alkaa etsimään. Oma mummoni kävi seurakunnan retkillä aikoinaan yms. meillä nuorilla oli omat menomme ja omanikäistä seuraa. Ei voi velvoittaa nuoria omaksi seuralaiseksi ja yksinäisyyden poistajaksi.