Maallisuudesta luopuminen

'Change comes from within'!

Kerjäläismunkille annettava vastaus.

Opiskelen itse kaupallista alaa parhaillaan (Haaga-Helia). Sitä ennen olin yrittäjänä, lopetin ja opiskelin buddhalaisuutta luostareissa eri puolilla maailmaa. En opiskele tienatakseni rahaa, rakentaakseni uraa tai saadakseni mainetta. Opiskelen, koska yksinkertaisestipidän siitä. Se on kiinnostavaa, tuottaa iloa ja auttaa ymmärtämään miten asiat toimivat. Enkä koe mitään ristiriitaa siinä, että se on joidenkin mielestä puhtaasti "maallista" ja olen "buddhalainen". Mielestäni se on hiukka keinotekoinen koko rajaus- lopulta samsara on nirvana ja nirvana on samsara.

Buddhalainen (tai kuka tahansa) voi palvella muita missä tahansa ja omistautua henkiselle elämälle missä tahansa. Jo se, että on itsensä kanssa tasapainossa ja pyrkii löytämään ratkaisuja, jotka tuottavat parhaan ratkaisun kaikille, on palvelemista. Se, että rakastaa sitä mitä tekee juuri nyt ja tekee sitä parhaalla taidollaan ja tosissaan on palvelemista.

Se, että haluaa omistautua "henkisille" asioille, tulee varmaa kaikille polulla jossain vaiheessa vastaan. Suurin este on yleensä pelko -pelko tulevasta ja epävarmuudesta. Se on yksi takertumisen muoto, jota kannattaa itsessään tutkia. Toinen suuri ongelma on kokemukseni mukaan se, että "henkisestä" tulee uusi "maallinen", jossa vertaillaan kokemuksia ja ymmärryksen syvyyttä. Tai siitä tulee pakopaikka -kuten minulle kävi, johon paetaan omia henkilökohtaisia ongelmia ja pahaa, materiaalista maailmaa. Eikä koskaan tarvitse kohdata niitä ongelmia ja ristiriitoja, jotka oma mieli tuottaa jokapäiväisessä, maallisessa elämässä.

Meditointi on mahtavaa luostarissa ja luonnon ympäröimänä, siitä saa hyvät kiksit. Mieli on tasapainoinen ja onnellinen. Mutta miten olisi meditointi keskellä ongelmia ja ikäviä ihmisiä? Se on usein vielä parempi opettaja kuin retriitti yksinäisyyteen. Se tuo esiin ne mielentilat, joita mikään muu ei tuo. Vastapainoksi se tosin usein vaatii myös ainakin tilapäisen eristäytymisen ja rauhan, joten jos sen kokee tarpeelliseksi, niin siihen suuntaan kannattaa tietysti pyrkiä.

Opettajalla, hyvällä opettajalla erityisesti, on erityinen vastuu. Se on vastuu oppilaasta ja hänen henkilökohtaisesta matkastaan. Se on vastuu, jota ei voi ulkoistaa ennenkuin oppilas on valmis ottamaan sen vastuun itselleen. Se vastuu vaatii kokemusta ja koulutusta aivan kuten mikä tahansa muukin asia.

Länsimaissa meillä on valitettavasti tilanne, jossa joka toinen idässä käynyt ja sopivat kirjat lukenut uskoo olevansa valmis opettamaan jotain "henkistä tietä". Mindfulness eritoten on tämän vuoden pinkki, sanotaan. Ja pahimmassa tapauksessa kaveri seisoo tornitalon katolla valmiina hyppäämään pahan tripin jälkeen, tai vanhempi rouvashenkilö, jonka menneisyyydestä paljastuu seksuaalista hyväksikäyttöä viedään psykoosissa ambulanssilla sairaalaan 60e/h aloittelijoiden mediaatiokurssilta (molemmat omakohtaisia kokemuksia matkoilta, en opeta itse).

Oletko valmis ottamaan sellaisen vastuun? Tai onko sinulla valmiina kokemusta, yhteisö tai joku johon turvautua avun saamiseksi? Henkistä työtä on monenlaista. Luostarin lattian siivoaminen on henkistä työtä. Mutta jos sanot, että pohdit elämäsi rahoittamista sillä eli ilmeisesti jonkinlaista koulutusta tai opettamista, niin asiaa kannattaa miettiä erityisen realistisesti. Se voi olla parasta tai pahinta mitä voit toiselle ihmiselle tehdä.

Aloittajalle. ZenKivi tuossa ylhäällä vastasin taitavasti kysymykseesi. Ajattelin kertoa omia ajatuksianikin, koska meitä kaikkia tässä yhdistää mm. buddhalaisuus ja suomalaisuus. Olen sitä mieltä että jos tarpeeksi suurta hyvää oloa on kokenut meditaatiossa, niin siihen tulee aina palaamaan, samoin kuin Buddhan opetuksiin. Aloittelevalla buddhalaisella on luonnollisesti lähes epärealistinen ihannekäsitys buddhalaisuudesta. Siitä kuvasta puuttuu lähes täysin se että nähtäisiin korkeat opettajat myös tavallisina ihmisinä, eikä siinä ole mitään vikaa jos se ajaa opiskelemaan lisää 8-osaista polkua ja meditoimaan. Yksi keskeinen osa buddhalaisuudessa on tajunnantila jossa "itsen" ajatus ei nouse, tai se voidaan huomata ajoissa, ja ymmäretään että juuri se on se mikä ajaa meidät kärsimykseen. Uskon että se noudattaa luonnolista kehitystä. Logiikka ja omat johtopäätökset asioista ajavat syvemmälle meditaatioon. Esim. jos saa aina sähköiskun kun kääntyy vasemmalle, alkaa kääntyä oikealle, mutta sen huomaamiseen vaaditaan sitä mindfulnessia ;) Ei pidä yrittää tehdä kaikkea kerralla!

"Ajahn Achalo guided meditation" (YouTubessa). Monta tosi hyvää meditaatiota. Kannattaa kokeilla. Esim. kun kuuntelee jonkun Metta meditaation ja istuu pitkään, niin kovakin pään tai lihaksien särky voi kadota kokonaan, koska siinä rentoutuu ja huomio keskittyy positiivisiin asioihin. (Meditaation suhteen voi maagisen ajattelun jättää pois ja keskittyä silkkaan logiikkaan, mutta en sano ettei siinä olisi myös maagisia aspekteja, keskitytäänhän siinä mm. aineellisen sijasta aineettomaan)...

Kiitos tosi hyvistä vastauksista! :) Ymmärsinkin juuri, että mielessäni olen asettanut vaatimuksen "täydellisyydestä", joka on mahdoton egon vaatimus. Että ego siirtyy siitä materialismista kohti henkistä egoa, eli vaatimuksia ja oletuksia mitä pitäisi olla henkisenä olentona. Mutta jos en enää pyri mitään ihannetta kohti, mitä sitten tapahtuu? Jäänkö paikoilleni tekemättä mitään? Vai onko kyse siitä, että voisin asioiden tavoittelun sijaan nauttia itse tekemisestä/olemisesta? Miten voin nauttia tästä hetkestä ja tekemisestä ilman stressiä ja painetta lopputuloksesta? Tässä yhteiskunnassa arvostetaan enemmän tekemistä ja suorituksia, kuin olemista ja tämän hetken sellaisenaan hyväksymistä. Miten voin kiireen keskellä keskittyä tähän hetkeen eikä keskeneräisiin suorituksiin?

En tunne budhalaisuutta ja sen logiikkaa hyvin pintapuolsiuutta lukuunoattamatta.

"Buddhalaisuuden tärkein opetus on, että elämässä on kärsimystä (paal. dukkha) tai se on epätyydyttävää[6], eivätkä ohimenevät asiat voi tuottaa todellista onnea. Tästä huolimatta buddhalaisuus ei ole pessimistinen uskonto[7], sillä kärsimyksestä voi myös vapautua. Buddhan neljän jalon totuuden mukaan kärsimystä on (ensimmäinen totuus), mutta sillä on syy eli janoaminen sekä tietämättömyys (toinen totuus), se voidaan lopettaa pääsemällä irti sen syistä ja valaistumalla (kolmas totuus), ja on olemassa tapa saada se loppumaan: jalo kahdeksanosainen polku (neljäs totuus)."

- https://fi.wikipedia.org/wiki/Buddhalaisuus

Kuitenkin vaikuttaisi siltä kuin budhalaisuuden ideologian / filosofian tavoite on paeta raadollisen ihmisyyden todellisuutta. Pakotiet tiivistettynä Wikin lainauksessa.

Ketjun kommenteistakin tulee esille miten tehdään kovastikin töitä ihmisyyden todellisuudesta pakenemiseksi, kuin toiseen ulottuvuuteen.

Uskontoa liippaa ainakain materiaalin halveksivan sävyinen "synillistäminen" ja termi "palveleminen." Samoin tuo "oppaan" sen uskollolistyyppisen filosofian eri askeleiden ja arvotuksien seuraaminen.

Mielestäni ihmisen elämä on kaikkien _ihmisyyteen_ liittyvien elementtien kanssa tasapainon ja harmonian löytämistä, joka toki on haastavaa kun nyky-yhteiskunnissa jo pelkästään asumisen kustannukset ovat konkreettinen taloudellinen taakka, joka edellyttää aktiivisuutta taloutensa hyässä hoitamisessa. Ilmaisia lounaita ei ole ja toisaalta ponnistelun tuoma tyydytys on myös siitä saatu palkka, jota edustaa mm. aktiivisen liikunnan tuoma tyydytys ja parempi terveys.

Ideologeista ja vakaumuksista riippumatta kaikkein tärkein on ..... universaalien ihmisarvojen kunnioittaminen.

Monet uskonnot, kristinuskokin dogmeineen todellisuudessa polkee jalkoihinsa nuo universaalit ihmisarvot, puhumattakaan islmamin kimmoittamista rikoksista ihmisyyttä vastaan, jotka ovat nyt laajenemassa myös länsimaiden maaperälle.