Tässä nyt olen elänyt 17 vuotta ja risat. Aina mulla ja vanhemmillani on ollut hyvät välit, kotona puhutaan asiasta kuin asiasta erittäin avoimesti ja vanhemmilleni kerron lähes kaiken. Ei, mulla ei ole sisaruksia, jonka takia suhde molempiin vanhempiin on niin vahva. No kuitenkin, suhde heihin on muuttunut rajusti. Varsinkin äidin kanssa on välillä tosi vaikeaa ja tunnen hirveitä omantunnon tuskia, jos tiuskaisen jotakin suutuspäissäni. Yleensä kaikki "yhteenotot" menevät ohi joko ajan kanssa tai pyydän anteeksi käytöstäni. Mutta nyt asiat ovat vähän huonommin.
Olen itsekin huomannut, että olen alkanut kiroilemaan erittäin voimakkaasti. Väitän, että kaikki huono käytöksen johtuu koulun aiheuttamasta stressistä ja muutenkin kaikenlaisesta yhteiskunnan, kavereiden ja perheen asettamista paineista. Äitini ei pidä yhtään siitä, että kiroilen (en kyllä tykkää itsekään) ja otammekin asiasta usein yhteen. Tänään kuitenkin aisat meni astetta pidemmälle: äidin mielestä en kunnioita vanhempiani tarpeeksi vaikka saankin hänen mielestään kaiken, mitä ikinä haluan (ei pidä paikkaansa). Äiti myös uhkasi katkaista rahahanat (olemattomat, mutta pitävät mut vaatteessa ja en kuole nälkään), joka ei kyllä minua haittaisi eikä "uhkaus" muutenkaan tuntunut missään. Hänen lauseensa loppu kuitenkin satutti ja syvästi: "Olen epäonnistunut sun kasvatuksessasi". Kumpikaan ei ole koskaan satuttanut mua tolla tavalla. Itkin jonkun puoli tuntia yhteen menoon, niin paljon se satutti. Nyt äiti keskustelee isäni kanssa kun mitään ei olisi tapahtunut, itse en voi edes kohdata häntä. Mä en voi sanoa hänelle yhtikäs mitään, koska muhun sattuu niin paljon. Kukaan tutuista tai kavereista ei tiedä tästä eikä myöskään siitä, kuinka vaikeeta mulla on nykyään kotona koskien mun ja äidin huonoja välejä.
Ei, en ole minkäänlainen ongelmanuori. En polta, en juo perseitä viikonoppuisin tai käytä/kokeile huumeita, hoidan koulun kohtuullisesti ja yritän parhaani aina. Nyt kyseessä on vain sellainen ongelma, että miten voi päästä yli tästä äidin sanomisesta ja siirtyä eteenpäin. Voin sanoa, että ennenkin kaikenlaista on tullut kuultua itsestäni, mutta että oma äiti toteaa epäonnistuneensa kasvatuksessani, satuttaa aivan jäätävästi.
Onko kellään minkäänlaista neuvoa mun tilanteeseen? Tai kukaan kokenut samanlaista? Tiedän jo nyt, että joku tulee tähän tokaisemaan jotain yhtä mukavaa kuin "olet liian herkkänahkainen" tai muuta yhtä mukavaa, mutta voin sanoa, että nahkaa on tullut kasvatettua paksummaksi muiden ihmisten sanomien perusteella.
Olen itsekin huomannut, että olen alkanut kiroilemaan erittäin voimakkaasti. Väitän, että kaikki huono käytöksen johtuu koulun aiheuttamasta stressistä ja muutenkin kaikenlaisesta yhteiskunnan, kavereiden ja perheen asettamista paineista. Äitini ei pidä yhtään siitä, että kiroilen (en kyllä tykkää itsekään) ja otammekin asiasta usein yhteen. Tänään kuitenkin aisat meni astetta pidemmälle: äidin mielestä en kunnioita vanhempiani tarpeeksi vaikka saankin hänen mielestään kaiken, mitä ikinä haluan (ei pidä paikkaansa). Äiti myös uhkasi katkaista rahahanat (olemattomat, mutta pitävät mut vaatteessa ja en kuole nälkään), joka ei kyllä minua haittaisi eikä "uhkaus" muutenkaan tuntunut missään. Hänen lauseensa loppu kuitenkin satutti ja syvästi: "Olen epäonnistunut sun kasvatuksessasi". Kumpikaan ei ole koskaan satuttanut mua tolla tavalla. Itkin jonkun puoli tuntia yhteen menoon, niin paljon se satutti. Nyt äiti keskustelee isäni kanssa kun mitään ei olisi tapahtunut, itse en voi edes kohdata häntä. Mä en voi sanoa hänelle yhtikäs mitään, koska muhun sattuu niin paljon. Kukaan tutuista tai kavereista ei tiedä tästä eikä myöskään siitä, kuinka vaikeeta mulla on nykyään kotona koskien mun ja äidin huonoja välejä.
Ei, en ole minkäänlainen ongelmanuori. En polta, en juo perseitä viikonoppuisin tai käytä/kokeile huumeita, hoidan koulun kohtuullisesti ja yritän parhaani aina. Nyt kyseessä on vain sellainen ongelma, että miten voi päästä yli tästä äidin sanomisesta ja siirtyä eteenpäin. Voin sanoa, että ennenkin kaikenlaista on tullut kuultua itsestäni, mutta että oma äiti toteaa epäonnistuneensa kasvatuksessani, satuttaa aivan jäätävästi.
Onko kellään minkäänlaista neuvoa mun tilanteeseen? Tai kukaan kokenut samanlaista? Tiedän jo nyt, että joku tulee tähän tokaisemaan jotain yhtä mukavaa kuin "olet liian herkkänahkainen" tai muuta yhtä mukavaa, mutta voin sanoa, että nahkaa on tullut kasvatettua paksummaksi muiden ihmisten sanomien perusteella.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.