Hei.
Olen 11 vuotias tyttö. Täytän kesän jälkeen 12v. Menen ensi vuonna yläasteelle, koska meidän koulussa ei ole enään tilaa kuudesluokkalaisille.
Olen itseasiassa ollut jo pienestä lähtien todella yksinäinen, mutta en ole ymmärtänyt sitä. Olen luullut ilmeisesti sen olevan normaalia.
Minulla oli ekalla luokalla vain yksi ystävä, jonka kanssa vietin paljon aikaa. Sanotaan vaikka henkilö A.
Olin hänen kanssa aina koulussa kaksistaan.
Se jatkui kakkosluokkaan saakka, kunnes kolmosluokalla hän pisti välit poikki. Syytä en tiedä vieläkään. Kyselin sitä, mutta hän sanoi aina, että ei kerro. Luulin sen olevan väliaikaista, mutta ei ollutkaan. Löysin uuden ystävän. Hän on nyt vaikka henkilö B.
Minulla on aina ollut vaikea ystävystyä, ja olen todella ujo.
Olin henkilö B:n kanssa sitten koko kolmosluokan loppuun.
Kesälomalla huomasin hiukan masennuksen merkkejä itsessäni, eikä ne lähteneet pois.
En kertonut kenellekkään, ja yritin vähätellä itselleni sitä, että minulla olisi masennus.
Sitten siirryn nelosluokalle.
Minun ja henkilö B:n välit ovat viilentyneet, ja en enää muista miksi. Emme olleet siis enään ystäviä.
Olin siis yksin, itkin joka ilta ja päivä, tunsin itseni arvottomaksi.
Ajattelin sen olevan ohimenevää, niin kuin ennenkin.
En jaksannut mennä kouluun, olin yleensä vain 4 päivää viikossa koulussa ja joskus vain 3 päivää. Opettajanikin oli niin paljon pois, joten opettaja ei välittänyt poissaoloistani.
Kului yli puolet lukukaudesta kunnes henkilö A ilmestyi takaisin kuvioihin, kun laitoin siitä hänelle viestiä.
Pyysin hänen olevan ystäväni, ja hän suostui. Mutta ensiksi hän sanoi omituisesti ehkä.
Olimme nelosluokan kaksistaan loppuun.
Vitosluokan alkaessa olimme ihan vähän aikaa ystäviä.
Yhtäkkiä eräällä liikuntatunnilla, jolla oli ulkoliikuntaa, (oli syksy) hän ystävystyi erään toisen kanssa. Ajattelin, että voimme olla kolmistaan.
Ajatelkaa, vain yksi liikuntatunti muutti sen kaiken.
Samana päivänä välitunnilla olimme ulkona kolmistaan. He vain juttelivat kaksistaan. Kun sanoin jotain, jompi kumpi puhui päälle.
Kumpikaan ei kuunnellut ja piti juttujani tyhminä.
Olin hämilläni. Ajattelin sen olevan ohimenevää, mutta tällä kertaa se ei ollutkaan.
Pian karsiuduin heistä ulos, ja jäin yksin.
Olin vähän yli kuukauden sitten erään tytön kanssa, sanotaan nyt henkilö C.
Ystävystyin henkilö C:n kanssa 4 vuotiaana puistossa. Hän kävi siellä joka päivä äitinsä kanssa, ja minä isäni kanssa.
Ja hänen takia menin tuohon paskakouluun, joka oli aivan väärä minulle.
Hän ehdotteli ja kehuskeli sitä niin kovasti minulle, koska silloin siellä oli hyvä opettaja hänen isoveljellään.
Mutta hän ei kumminkaan ollut minun kanssa yhtään siellä, paitsi nyt vitosluokalla vasta.
Mutta hän muutti jouluna pois. Jäin yksin.
Monien nettitestien mukaan olen liian yksinäinen, ja että sairastan pahaa masennusta. Kyllä, ajattelen joka päivä kuolemaa, ja miksi elän.
Itken joka päivä, itken itseni uneen, olen koko ajan väsynyt, surullinen, uupunut, väsynyt ja masentunut.
Minun elämäni on myös aika tylsää.
Aina koulusta kotiin. Sitten taas kotoolta kouluun ja kolusta kotiin. En käy vapaa-ajalla missään, enkä koskaan ulkomailla. Minulla on aina niin tylsää.
Lisäksi minun äiti on vihainen koko ajan, hän suuttuu jos itken hiukan. Hän on vihainen koko ajan. En uskalla puhua hänelle, koska hän alkaa heti raivoamaan.
Hän myös haukkuu minua. Nukun myös joka päivä päiväunet.
Minulla ei ole koskaan ollut vapaa-ajalla kavereita, minulla ei ole myöskään mitään harrastuksia.
Onko ok, jos aloitan puhtaalta pyödältä yläasteen, ja alottaisin harrastuksen? Harkinnassa olisi telinevoimistelu.
Menen eri kouluun kuin muut luokkalaiseni, sen takia etten näe heitä.
Olen ollut myös kiusattu noin 4-6 vuotiaana, mutta en nyt jaksa enempää siitä avautua.
Äiti ajattelee kavereitilanteestani, että "ihan sama".
Olen siis todella yksinäinen ja masentunut. Olen myös kotona yksinäinen. Naapurustossa ja lähistölläni asuu vain poikia, ja he ovat vielä minua paljon nuorempia tai vanhempia.
Kysymyksiä:
1. Mistä voin hakea apua masennukseeni, vanhemmat eivät usko ja ymmärrä, heille en kerro. En myöskään aio kertoa tästä sossuille, koulukuraattorille (eli sossulle), tai muulle tälläiselle viranomaselle. En haluaisi vanhempia tähän sekaantumaan, he eivät usko mitään.
2. Miten superujo saa ystäviä? Tiedän, tyhmä kysymys.
Toivon vastausta varsinkin ensimmäiseen kysymykseen. En oikeastaan tarvitse hirveästi kakkoskysymykseen vastausta.
Kiitos kun jaksoit lukea pitkän avautumiseni.
Anteeksi, kun kirjoitan näin myöhään.
Toivon asiallisia vastauksia, kiitos.
Olen 11 vuotias tyttö. Täytän kesän jälkeen 12v. Menen ensi vuonna yläasteelle, koska meidän koulussa ei ole enään tilaa kuudesluokkalaisille.
Olen itseasiassa ollut jo pienestä lähtien todella yksinäinen, mutta en ole ymmärtänyt sitä. Olen luullut ilmeisesti sen olevan normaalia.
Minulla oli ekalla luokalla vain yksi ystävä, jonka kanssa vietin paljon aikaa. Sanotaan vaikka henkilö A.
Olin hänen kanssa aina koulussa kaksistaan.
Se jatkui kakkosluokkaan saakka, kunnes kolmosluokalla hän pisti välit poikki. Syytä en tiedä vieläkään. Kyselin sitä, mutta hän sanoi aina, että ei kerro. Luulin sen olevan väliaikaista, mutta ei ollutkaan. Löysin uuden ystävän. Hän on nyt vaikka henkilö B.
Minulla on aina ollut vaikea ystävystyä, ja olen todella ujo.
Olin henkilö B:n kanssa sitten koko kolmosluokan loppuun.
Kesälomalla huomasin hiukan masennuksen merkkejä itsessäni, eikä ne lähteneet pois.
En kertonut kenellekkään, ja yritin vähätellä itselleni sitä, että minulla olisi masennus.
Sitten siirryn nelosluokalle.
Minun ja henkilö B:n välit ovat viilentyneet, ja en enää muista miksi. Emme olleet siis enään ystäviä.
Olin siis yksin, itkin joka ilta ja päivä, tunsin itseni arvottomaksi.
Ajattelin sen olevan ohimenevää, niin kuin ennenkin.
En jaksannut mennä kouluun, olin yleensä vain 4 päivää viikossa koulussa ja joskus vain 3 päivää. Opettajanikin oli niin paljon pois, joten opettaja ei välittänyt poissaoloistani.
Kului yli puolet lukukaudesta kunnes henkilö A ilmestyi takaisin kuvioihin, kun laitoin siitä hänelle viestiä.
Pyysin hänen olevan ystäväni, ja hän suostui. Mutta ensiksi hän sanoi omituisesti ehkä.
Olimme nelosluokan kaksistaan loppuun.
Vitosluokan alkaessa olimme ihan vähän aikaa ystäviä.
Yhtäkkiä eräällä liikuntatunnilla, jolla oli ulkoliikuntaa, (oli syksy) hän ystävystyi erään toisen kanssa. Ajattelin, että voimme olla kolmistaan.
Ajatelkaa, vain yksi liikuntatunti muutti sen kaiken.
Samana päivänä välitunnilla olimme ulkona kolmistaan. He vain juttelivat kaksistaan. Kun sanoin jotain, jompi kumpi puhui päälle.
Kumpikaan ei kuunnellut ja piti juttujani tyhminä.
Olin hämilläni. Ajattelin sen olevan ohimenevää, mutta tällä kertaa se ei ollutkaan.
Pian karsiuduin heistä ulos, ja jäin yksin.
Olin vähän yli kuukauden sitten erään tytön kanssa, sanotaan nyt henkilö C.
Ystävystyin henkilö C:n kanssa 4 vuotiaana puistossa. Hän kävi siellä joka päivä äitinsä kanssa, ja minä isäni kanssa.
Ja hänen takia menin tuohon paskakouluun, joka oli aivan väärä minulle.
Hän ehdotteli ja kehuskeli sitä niin kovasti minulle, koska silloin siellä oli hyvä opettaja hänen isoveljellään.
Mutta hän ei kumminkaan ollut minun kanssa yhtään siellä, paitsi nyt vitosluokalla vasta.
Mutta hän muutti jouluna pois. Jäin yksin.
Monien nettitestien mukaan olen liian yksinäinen, ja että sairastan pahaa masennusta. Kyllä, ajattelen joka päivä kuolemaa, ja miksi elän.
Itken joka päivä, itken itseni uneen, olen koko ajan väsynyt, surullinen, uupunut, väsynyt ja masentunut.
Minun elämäni on myös aika tylsää.
Aina koulusta kotiin. Sitten taas kotoolta kouluun ja kolusta kotiin. En käy vapaa-ajalla missään, enkä koskaan ulkomailla. Minulla on aina niin tylsää.
Lisäksi minun äiti on vihainen koko ajan, hän suuttuu jos itken hiukan. Hän on vihainen koko ajan. En uskalla puhua hänelle, koska hän alkaa heti raivoamaan.
Hän myös haukkuu minua. Nukun myös joka päivä päiväunet.
Minulla ei ole koskaan ollut vapaa-ajalla kavereita, minulla ei ole myöskään mitään harrastuksia.
Onko ok, jos aloitan puhtaalta pyödältä yläasteen, ja alottaisin harrastuksen? Harkinnassa olisi telinevoimistelu.
Menen eri kouluun kuin muut luokkalaiseni, sen takia etten näe heitä.
Olen ollut myös kiusattu noin 4-6 vuotiaana, mutta en nyt jaksa enempää siitä avautua.
Äiti ajattelee kavereitilanteestani, että "ihan sama".
Olen siis todella yksinäinen ja masentunut. Olen myös kotona yksinäinen. Naapurustossa ja lähistölläni asuu vain poikia, ja he ovat vielä minua paljon nuorempia tai vanhempia.
Kysymyksiä:
1. Mistä voin hakea apua masennukseeni, vanhemmat eivät usko ja ymmärrä, heille en kerro. En myöskään aio kertoa tästä sossuille, koulukuraattorille (eli sossulle), tai muulle tälläiselle viranomaselle. En haluaisi vanhempia tähän sekaantumaan, he eivät usko mitään.
2. Miten superujo saa ystäviä? Tiedän, tyhmä kysymys.
Toivon vastausta varsinkin ensimmäiseen kysymykseen. En oikeastaan tarvitse hirveästi kakkoskysymykseen vastausta.
Kiitos kun jaksoit lukea pitkän avautumiseni.
Anteeksi, kun kirjoitan näin myöhään.
Toivon asiallisia vastauksia, kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensiksi, nuo kaikki keille et aio puhua on varmasti ne keille sinun kannattaisi ensiksi mennä puhumaan. Varsinkin koulukuraattori, jos pelkäät että vanhemmat suuttuu. Sillä nyt ei ole mitään väliä uskooko vanhemmat vai ei, kunhan saat apua tilanteeseen. Koulukuraattorilla nyt ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin uskoa. On myös puhelinnumeroita, joihin voi soittaa ja pyytää apua.
"Lasten ja nuorten puhelimeen voi soittaa maksutta koko maassa joka päivä. Puhelimen toisessa päässä on koulutettu vapaaehtoinen aikuinen, jolla on aikaa kuunnella.
Lasten ja nuorten puhelimessa voi kysyä tai keskustella luottamuksellisesti mistä tahansa itseä mietityttävästä asiasta. Puhelimen aikuiset päivystäjät ovat vaitiolovelvollisia. Lasten ja nuorten puhelimen puheluja ei nauhoiteta.
Soita 116 111
maanantaista perjantaihin kello 14–20
lauantaisin ja sunnuntaisin kello 17–20"
Usko pois, kyllä ne ystävätkin löytyy. Esim. harrastusten kautta.
Kiitoksia todella paljon! Syy siihen, etten voi puhua siitä koulukuraattorille, että hän kertoo sen eteenpäin, vaikka kovasti sanotaan, että ei kerro.
Saatan ehkä kokeilla soittaa antamaasi numeroon.
Superujoja on paljon. Olet siinä iässä, et monet asiat voivat tuntua tylsiltä. Mutta ajan myötä tilanne muuttuu, usko pois.
Jos pidät jostain harrastuksesta, niin sitä kautta löytää kavereita ja tulee parempi olo. Kaikilla meillä on huonompia aikoja välillä. Ja puhuminen helpottaa varmasti.