Toivotun lapsen määritelmä

jokainen päättää omasta puolestaan, et sinä, en minä, eikä kukaan muukaan voi sanella kenellekään mitä hänen pitäisi tehdä oman elämänsä suhteen.

Alla itseni vuosien saatossa luomia karkeita stereotypioita erilaisista ihmisistä.

Joku on valmis sietämään epävarmuutta (ryhmä 1), pärjäämään vähemmällä tai enemmällä, he uskovat, että elämä kantaa eteenpäin sattuipa mitä tahansa. He ovat valmiita vanhemmaksikin jo syntymästään saakka, pärjäävät yhden tai useamman lapsen kanssa ainakin kohtalaisesti. He uskovat että elämä kantaa jollakin tapaa eteenpäin, voi olla työttömyyttä, sairauksia, mutta niistä selvitään, niin kuin elämästä nyt yleensäkin on aina selvitty. Ehkä voisi sanoa, että näillä ihmisillä on lapsenomainen usko siihen, että elämässä tapahtuu hyviä asioita enemmän kuin pahoja.

Joku toinen panostaa enemmän ehkä omaan itseensä ihmisenä enkä tarkoita tätä huonossa mielessä, ja siihen, että maallista mammonaa ja materiaa on riittävästi ennen kuin alkaa menoja lisäämään. Tämä elämäntapatyyppi 2 on vallalla tällä hetkellä. He tulevat toimeen ilman parisuhdetta ja lapsia koska heillä on elämässä muuta sisältöä. Lapsia tehdään jos hyvä kumppani osuu kohdalle tai ei tehdä ollenkaan. He ovat realisteja, pelaavat osittain varman päälle, eivät tyydy puolinaiseen, haluavat tavallaan kaiken hyvän ja karsivat pois negatiivisia juttuja elämästään. He ovat tietoisempia, eivät tyydy keskinkertaiseen tai kyllin hyvään.
En osaa selittää tätä paremmin.

Sitten on sellaisia ihmisiä jotka ajelehtivat tilanteesta toiseen ja joko pärjäävät tai eivät. Tähän ryhmään kuuluu sellaiset joilla elämäntilanteet vaihtuvat äärilaidasta toiseen. Lapsilla on eri isät/äidit, on vaikka ja mitä elämässä.Tämä porukka on kuitenkin marginaalinen joukko koko väestöstä.

Lopuksi on ihmisia jotka ovat syrjäytyneet muusta väestöstä, ykkös- ja kakkosryhmän normaalista elämästä, ovat osittain syrjäytyneet siitä omastakin elämästään. Etenkin nuoret ovat riskiryhmässä joutua tähän joukkoon, on paljon masennusta, mielenterveysongelmia työttömyyttä, pelkästään yksin tapahtuvaa somettamista ilman fyysistä kontaktia, kumppanin löytyminen on vaikeaa jne. Heille toivoisi enemmän tukea ja sellaista perinteistä nuorisotalomeininkiä jossa ihmiset ovat yhdessä, olisi paljon sosiaalisia tilanteita elämään pääsyn turvaamista.

Itse kuulun ryhmään 1. Tulin raskaaksi ollessani vajaat 17 vuotias. Olin seurustellut vasta kaksi kuukautta, mennyt äskettäin töihin, mutta minulle oli itsestään selvää että pidän lapsen vaikka ei ollut edes kunnon tuloja enkä edes tuntenut miestä kunnolla. Siitä huolimatta kun kerroin raskaudestani poikakaverilleni hän oli ihan jeeees, seuraava kysymys häneltä oli mistä me löydämme asunnon johon vauva mahtuu ja autokin pitää saada kuntoon, että päästään vauvan kanssa liikkumaan. Minulle, tai siis meille vahinkoraskaus oli hyvin valoisa asia, tiesimme heti että me pärjäämme ja tiesin että minä olisin pärjännyt vauvan kanssa vaikka yksin. Ehkä se oli minulta sellaista lapsenomaista uskoa.
Yhdessä ollaan nyt oltu 44 vuotta, meillä on useampi lapsi, on pärjätty taloudellisesti lopulta erinomaisesti ja parisuhde on vahvistunut vuosi vuodelta, rakkaus on säilynyt puolin ja toisin.
Varmasti olisin voinut tehdä elämäni varrella monia asioita toisin, mutta lapsen saamista noin nuorena, siinä silmänräpäyksessä kun tiesin olevani raskaana se oli siinä, tiesin että tämän lapsen minä haluan, häntä en ole katunut sekuntiakaan.

Minulla on monta ystävää jotka ovat tehneet abortin heille hyvistä syistä, se on ollut heidän valintansa ja kunnioitan heidän päätöksiään, en koskaan ole lähtenyt enkä lähtisi kyseenalaistamaan heidän syitään aborttiin.
Vanhemmuus kestää koko loppuelämän, se voi olla siunaus tai siitä voi muodostua iso taakka. Koskaan ei voi tietää onko lapsi 100% terve, sattuuko elämän varrella jotain isoa tragediaa lapselle tai itselle, ei voi tietää millaiseksi elämä muodostuu kun joutuu kantamaan huolta toisesta ihmisestä.

Mitä tukiin tulee, niin minä sain tämän ensimmäisen lapsen kohdalla minimipäivärahaa, mies oli hyvin pienipalkkaisessa työssä, asuimme asunnossa jossa oli mm. ulkohuussi, vauvan pesuvede lämmitettiin kattilassa, asunto lämpeni öljykamiinalla, aamulla oli lämmintä 15 astetta illalla 25. Siitä huolimatta me olimme hyvin onnellisia. Sosiaaliavustuksia, asumistukea tms emme ole koskaan saaneet. Mutta me olemme eläneet sitä aikaa jolloin työn saanti oli paljon helpompaa kuin nykyisin joten ei meillä ollut siinä määrin taloudellisia huolia kuin mitä nykynuorilla on. Me teimme yhdessä vaiheessa molemmat kahta työtä, niillä rahoilla on ostettu omakotitalo, kesämökki, sun muut ja turvattu hyvä eläke vanhuudenpäiville.

Nykyään jo vakituisen työpaikan löytyminen on lähes kaikille kiven alla. Joten en myöskään syyllistä ketään siitä jos he saavat toimeentulotukea tms. Nykyään monet asiat ovat paljon paremmin, mutta monet jutut todella paljon huonommin kuin mitä oli 1970-1980 luvulla.

Nykyään jokainen tekee itse omat päätöksensä ja se siitä. Ei siinä ulkopuolisten arvelut ja sanomiset vaikuta enää sitä eikä tätä ja hyvä niin, että aikuiset osaavat huolehtia omista asioistaan.

Mielenkiintoinen kysymys, tässä oma mielipiteeni:
En itse kannata aborttia, mikäli vauva ja äiti ovat terveitä, mutta loppupeleissä abortti on jokaisen oma asia.

Itse toivoisin, että jos lapsia saan, olisin naimisissa ja taloudellisesti toimeentuleva, ja että myös puolisoni haluaisi oikeasti lapsia ja osallistuisi lapsen elämään täysillä. Ei niin, että lapsia hankitaan parisuhteessa vain sen takia, että ne kuuluvat asiaan, kuten monet näyttävät ajattelevan.

Haluaisin kuitenkin, että aikuiset ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta omasta elämästään jo hyvissä ajoin. Sama myös taloudellisen tilanteen suhteen, eli vaikka ihminen haluaisi kovasti lasta tai useampaa, mutta on jo valmiiksi sellaisessa tilanteessa, että ei pysty itse pitämään perheestään taloudellisesti huolta, kannattaisi miettiä tarkkaan, onko lasten hankinta järkevää juuri sillä hetkellä.

Toivoisin myös, että sekä äidit, että isät miettisivät etukäteen sen, että jos parisuhde kariutuu tai puoliso kuolee, pystyisikö yksin huolehtimaan suurperheestä, vai riittäisikö perheeseem sittenkin 1 tai 2 lasta.

Minun mielestä myös yksinhuoltaja voi hyvin saada lapsen, ja pystyy siitä siitä myös hyvin huolehtimaan. Kyse ei siis olekaan yksittäisistä asioista, mitkä kaikki elämässä on ns. kunnossa. Lapsen näkökulmasta tärkeää on se, missä kunnossa VANHEMMAT ovat.

On sitten yh- tai pariskunta, niin jos vanhempien elämänhallinta on nolla (huumeita, alkoholin liikakäyttöä, arkea haittaavia mielenterveysongelmia, köyhyyttä jonka kanssa ei pärjää tm...) niin siinä tilanteessa lapsen hankinta olisi puhtaasti vastenmielisen itsekästä.

Mutta jos vanhemmat tai vanhempi nyt sattuu olemaan vaikka opiskelija tai työtön, niin asialla ei ole mitään merkitystä, kunhan lapsesta pystytään pitämään hyvä huoli.

Itselläni on tänä päivänä 8v ja 11v lapset, ja olen elänyt parisuhteessa yhteisessä kodissa nyt 4 vuotta. Minulla on työ, jossa tienaan keskimääräistä paremmin yms. Onnellinen perhekokonaisuus, jossa isäpuolikin osallistuu ihailtavan aktiivisesti lasten elämään.

Lasten ollessa pieniä olin yh yli 3 vuotta. Olin silloin myös opiskelija, joten tuloja oli hyvin vähän. Pärjäsin kuitenkin hyvin tuloihin nähden, ja minulla oli tarvittaessa rahallisena puskurina lasten isovanhemmat, vaikka kaukana asuvatkin. Elämänhallintani oli kunnossa, eli jaksoin huolehtia lasten hyvinvoinnista koko ajan. Sehän se tärkeintä on.

Vaikka lapsi syntyisi avioliittoon, koskaan ei tiedä, milloin ja miksi se liitto päättyy. Sekin kannattaa muistaa. Jokaisen äidin ja isän parisuhteessakin kannattaa ajatella, että haluaako lapsen, vaikka ehkä jonain päivänä joutuisi huolehtimaan lapsesta aivan yksin.