Mitä sitten?
niin, mitä mies tuo naisen elämään?
mitä nainen tuo miehen elämään?
Kysyn, koska ihmiset jankkaa asiaa "sinkuudesta"
ja "yksinjäämisestä".
Ymmärrän ikävän, ihminen voi ikävöidä menneitä ja tulevia, helposti.
niin, mitä mies tuo naisen elämään?
mitä nainen tuo miehen elämään?
Kysyn, koska ihmiset jankkaa asiaa "sinkuudesta"
ja "yksinjäämisestä".
Ymmärrän ikävän, ihminen voi ikävöidä menneitä ja tulevia, helposti.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minulla on tunne että täälläkin suurinosa jotka kovimpaan ääneen mukamas kärsii ikävästä ovat mielenterveysongelmaisia tai muuten yksinäisiä ja kokevat sisäistä tyhjyyttä kuvitellen että sen pystyy täyttämään se johon ihastunut on sillä hetkellä. Omiin sisäisiin ongelmiin tunne-elämässä haetaan "pelastajaksi" ja "tyhyyden tätttäjäksi" "onnen tuojaksi" toista ihmistä.
Itsellä oli vakava masennus ja tunsin sen aikana monesti syvää tyhjyyden tunnetta, tunsin olevani niin yksin, vaikka oikeasti en ollut yksin, Olin onneton, vaikka "en ollut onneton". Tarkoitan tällä sitä että elämäni oli ulkoisesti suhteellisen hyvin, mutta kun sisältäni olin "nyrjähtänyt sijoiltani" niin tunsin jatkuvaa tyhjyyttä, onnettomuutta ja yksinäisyyttä.
Olin parisuhteessa ja aluksi ensihuumassa depression oireet vaimeni vaikka hiukan tasapainoton olin ja tunnepuoli oli reaktiivinen eli vaivuin syvään alakuloon pienistä asioista joita ex-mieheni teki ja vajosin syvään toivottomuuteen helposti eli sairauteni jota kannoin siellä pohjalla oli jatkuvasti läsnä ja aiheutti voimakkaasti heilahtelevaa oloa rakastuneena. Olin onneni kukkuloilla kun asiat sujui, mutta pienikin kiista ja erimielisyys syöski minut takaisin siihen vakavan masennuksen toivottomuuden syöveriin missä olin ennen rakastumista.
Toisaalta suhde teki hyvää vaikka olin vakavasti masentunut, mutta kun suhde eteni ja arkipäiväistyi, suurin ensihuuma tasoittui alkoi tunne-elämäni sairaus tasaantua takaisin pelkkään syvään alakuloisuuteen, tyhjyyden tunteisiin, onnettomaan oloon eli palauduin samaan tilaan kuin ennen suhdetta.
Tunsin helposti ettei minua rakasteta, hain jatkuvasti läheisyyttä koska yritin täyttää sisälläni olevaa tyhjyyttä toisen ihmisen kautta. Toinen ihminen rakastuneena ensin antoikin paljon tarvitsemaani ja pystyi täyttämään masennuksen aiheuttamaa sisäistä tyhjyyttäni, mutta sitten kun suhde eteni hän ei enää kiinnostunut oleen niin symbioottisessa suhteessa kanssani vaan alkoi suhteen luonnollisen elinkaaren mukaisesti hakeutuun taas enemmän omiin harrastuksiin, kaveripiireihinkin takaisin ja kotonakin puuhaileen omiinkin eikä se ollut enää samaa vasta rakastuneiden jatkuvaa lääppistä, niin aloin taas tuntea parisuhteessakin tyhjyyttä ja yksinäisyyttä.
Mietin monesti että "ikävöin" ja "kaipaan" jotain ja sisälläni on tyhjyys mutta en tiedä mitä vailla olen ja mitä kaipaan.
Se oli sitä vakavaa masennusta jonka takia olenkin nyt sitä mieltä että vain itsensä kanssa tasapainossa olevat ihmiset pystyy hyvään suhteeseen. Itse en vakavasti masentuneena lähtisi edes haaveileen suhteesta koska se olisi aika rasite sekä minulle että sille toiselle. Olisin aikamoinen taakka ja taasen itse alkaisin masentuneena reagoimaan liian voimakkaasti ailahdellen rakkauden huuman ja vakavan masennuksen oireiden välillä joka ylikuormittaisi minua liikaa
Harva täällä varmaan kaipailee sillai terveen ja tasapainoisen ihmisen tavoin ja todellisesti sitä ihmistä eikä vain tyhjyyden täyttäjää ja pelastajaa
hyvä kirjoitus
olen tunnistanut tuon saman toisen ihmisen kautta elämisen ennenkin joissain ihmisissä.
Kuin heitä ei olisi olemassa ilman toista ihmistä. Se on oikeastaan aika järkyttävää sälyttää toisen niskoille sellainen vastuu...."täytä elämäni, keksi minulle tekemistä ja tarkoitus"
On totta että hyvässä suhteessa pari kasvaa yhdessä ja yksilöt erikseen. Eriasia, kestääkö suhde kasvamista - kasvavatko samoilla tavoitteilla.
On todella vähän ihmisiä, jotka ovat valmiita tulemaan suhteeseen omana eheänä
itsenään, joka ei vaadi toiselta mitään. Tulisi ystävänä, jakamaan arkea, ei vaatimaan mitään velvollisuuksia.
Eihän ihmisen ole pakko mainostaa omia saavutuksia ja päteä toiselle, jotta olisi hyväksytty ihmisenä.
...niin tietysti riippuen mitä suhteelta hakee.
On jotenkin alentavaa, että joku tulee keskeneräisyyttään ja julmuuttaan
hakemaan minusta kävelevää terapeuttia. Mä en ole terapeutti, eikä minua tarvitse muuttaa.
Aika egoistista. Harva on valmis sietämään keskeneräisyyttä, muuttumaan ja kasvamaan toisen rinnalla. Tämän vuoksi on niin paljon sinkkuja, jotka eivät löydä ketään rinnalleen. On helpompaa olla yksin.
Minusta se on vähän itsekästäkin, omat tarpeet ovat kaikkein tärkeimmät. Ei haluta kohdata mitään ongelmia, halutaan elää vain itselle.
Tietenkin masennus on todella vaikea sairaus sekä masentuneelle, että läheisille. Silloin voi olla helpompaa keskittyä vain omiin tarpeisiinsa ja hoitaa itseään, mutta nykypäivän trendi on myös helposti minäkeskeisyys, selfiet ja kulissipäivitykset.
Tuo keskeneräisyys on tässä se juttu.
Tuolla on niin paljon äippien ja isien lellimiä ääliöitä, jotka etsivät parisuhteesta perunankuorijoita ja elättäjiä. Se tyttöystävä sitten kasvattaa siitä miehen.....
Toisaalta jos itse on jo "kypsä" niin miksi sellaisen pitäisi ottaa parikseen joku teini
jos ei itse ole enää halukas rypemään niitä samoja kasvukipuja.
ei se ole aina itsekästä. Tottakai elämässä tulee ongelmia; elämä on, maailma on.
Tarkoitin keskeneräisyydellä, sitä että on kuppasta kuvitella, että jotkut sarjamurhaajat paranevat kun vaan joku nainen rakastaisi hänet ehjäksi.
Tuolla on terapeutteja, jotka suosittelevat asiakkaalleen, "etsi suhde"
Joo periaatteessa, mutta ei kukaan ei ole velvollinen terapoimaan toista
ehjäksi ja sitten terapoitu oikasee jalkansa ja jatkaa matkaa .....jonkun paremman kanssa.
Ei ihmisen kruunu ja ihmisen mitta ole kärsimys ja hänen pitää kärsiä näyttävästi
toisen silmissä (suhteessa), jotta olisi hyväksytty...esim. työpaikallaan.
Ehkä pitäisi etsiä paria, joka on samalla "kyspsyysasteella" ja joilla on samanlaiset tavoitteet.
Kukaan ei voi kaappiutua ja odottaa, että kasvaa aikuiseksi ihmiseksi vasta sitten kun pääsee "pillunppäälle" ja suhteeseen kokeilemaan
miten alistaminen ja kilpailu onnistuu suhteessa - ja mitä ihmisestä jää jäljelle avioeron jälkeen.
Miksi kukaan ottaa tietoisesti alkoholistia parikseen, koska se ongelma hallitsee koko elämää, eikä se anna toisen kasvaa omille tavoitteilleen. Eihän suhteen tarkoitus voi olla toisen rajoittaminen. Eikä suhteessa voi elää myöskään sinkkuna.
Nyt vähän parempia tavoitteita kansalaiset.
Mietippä asiaa tämän kuvauksen kannalta:
Olet parisuhteessa vakavasti masentuneen kanssa, jolla sairauden oireet pahoina.
Hän on erittäin herkkä ja unirytmi sekaisin, Nukkuu miten sattuu ja ei jaksa aina syödä vaan sinun pitää hänelle ruoka tehdä valmiiksi ja kantaa sänkyyn asti ehkä syöttääkin ensimmäinen lusikallinen, jotta masentunut löytää jostain motivaation ruokailemiseen.
Masentunut viettää päiväkausia nukkuen koko ajan. Katselet sitä miettien että miten tuolla unta riittääkin noin paljon. Miten voikin olla noin uupunut elämään vaikkei tee edes mitään!
Suihkussa jaksaa käydä vaihtelevasti. Siivous, ruualaitto ja laskujen maksu takkuaa. Tarvitsee patisteluja ja perseelle potkimista että jaksaa nämä asiat tehdä.
Joskus jättää terapiaan menemättä koska ei jaksa nousta sängystä ylös ja pukea vaatteet päälle. Hänet täytyy välillä patistella lähtemään ja saatella perille asti.
Itkee paljon ja valittaa kurjaa oloaan ja ongelmiaan 24/7 jos ei sitten nuku.
Erittäin herkkä. Ottaa helposti itseensä. Jos pahoitat hänen mielensä hän vajoaa syvälle masennukseen ja itsetuhoinen käytös sekä ajattelu laukeaa päälle. (viiltely, itsemurhayritykset, itsemurhan suunnittelu jne) Milloin löydät hänet puukko kädessä ja verisellä ranteella, milloin kiikkumassa parvekkeen kaiteen reunalla kyynel silmin, milloin lääkepurkki kädessä miettimässä ottaakko vai eikö.
Onko ihminen ehkä kuormittava? Entäpä onko suhde masentuneelle ehkä liikaa kuormittava jos ihminen ei edes jaksa vaatteita päälleen pukea? Miten hän jaksaa keskittyä parisuhteeseen ja kestää siihen liittyviä velvollisuuksia ja tunteita?
Olen nähnyt tuollaisen suhteen ja mietin "...tyypillinen suomalainen pari..."
Ihmettelin aloittivatko he sairaskertomuksella ja tiedustelin asiaa. Selvisi, että he tapasivat ensimmäisen kerran "terveenä" ja toiselle tuli masennus myöhemmin. Aloittivat uudelleen suhteen ja sitten se eteni niin, että toinen hakeutui sairaseläkkeelle masennuksesta, eikä mikään arjen asia tai paine hoidu häneltä ....enkä tiedä enää miten se etenee. Mutta ihmettelin jo silloin kummankin roolistusta ja tarvetta jatkaa.
Ymmärrän rakastumisen, ymmärrän että joku tuntee rakkautta toisen "huonoista" piirteistä huolimatta. Olen minäkin rakastanut holistia. Hän oli nuorena toisenlainen ja hän oli myöhemmin mukava nousuhumalan ensimmäiset 10 minuuttia, kunnes viha leimahti taas. Juominen on valinta. Turha tulla sanomaan sitä sairaudeksi. Ihmisellä on valinta hakea ammattiapua.
Kuvailemaasi tilannetta on vaikeaa arvostella, mutta se kuulostaa siltä, että "hoitajalla" on todella rankka ja vastuullinen osa. Siinäpä taiteilee, ettei vaan "aiheuta" toisen huonoa päivää.
Miksi masentunut on niin masentunut? Odottiko hän hetkeä jolloin on lupa romahtaa? Tuliko elämä ja oli voimakkaampi kuin kulkija? Kuka tietää.
Onko suhde masentuneelle todella se mitä hän tarvitsee?
Rakastuminen on jo sinällään voimakas tunne, toisille se tuo möröt kaapista esille.
Olen nähnyt myös suhteen, jossa molemmat olivat raivohulluja mutta nainen kärsi silminnähden miehen vihaisuudesta ja alistamisesta. Mutta vakka kantensa valitsee. En säälinyt kumpaakaan. Hirvittäviä naapureita.
Olen kokenut senkin, että kaveri lähti oman käden kautta, ja ihmettelen edelleen olisinko voinut auttaa. Toisaalta hänellä OLI siihen oikeus.
Rakastat ja hoidat ilmeisesti ...koska rakastat.
Sinä olet siinä, koska hän täyttää sinussa jonkin tarpeen sinussa.
Ja jos suhde on vanhempi lapsi, eihän lastakaan sanota taakaksi vaikka olisi kuinka kamala ihmisenä.
Ketä kehotat miettimään? Kyllä minä tiedän, mitä masentuneen kanssa eläminen on. Todellakin tiedän. Olen elänyt aikoja, jolloin olen miettinyt, missä vaiheessa joudun toiselle hautajaiset järjestämään. Milloin löydän toisen kuolleena ja miten. Tiedän, millaista on, kun toinen ei näe mitään tulevaisuutta, ei ole mitään elämänhalua. Piilotat kotoasi lääkkeet ja terävimmät veitset. Tiedän tämän kaiken hyvin läheltä. Silti olen sitä mieltä, että ihmiset ovat valmiita vain vähään ihmissuhteissaan tänä päivänä.
Tarkoitukseni ei ole kannustaa ihmisiä heittäytymään vaikeisiin ihmissuhteisiin, mutta jokainen voi omakohtaisesti miettiä asiaa myös siltä kannalta, että itsekin voi olla joskus toisen avun tarpeessa ja tuossa tilanteessa hyljätyksi tuleminen voi olla raskas kokemus. Joskus toisen eteen nähty vaiva voi lopulta kääntyä myös omaksi hyväksi. Minulle kävi näin. Olen siitä onnellinen, että jaksoin olla tukena toiselle.
Jokaisella on ne omat voimavarat ja sitä pitää kunnioittaa, ettei aina jaksa tilanteita ja ihmissuhteita. Kuitenkin on hyvä olla joustava ja harjaannuttaa itseään kestämään vaikeuksiakin. Siinä kasvaa ihmisenä.
Niin no, olin itse tuo vakavasti masentunut josta tuossa kirjoitin ja siksipä olen tätä mieltä
Ymmärsin, mutta halusin näyttää myös yhden katsantokannan masentuneeseen lähellä eläneeltä.
Oma teoriani; erittäin hyvää pohdintaa!
Itteä masentaa maailman tilannw. Korjaan ensin maailman sitten vasta suhde
Saat täältä halauksen (virtuaalinen palstalaisilta)
Aika moni maailmanparantaja auttaa ensin intialaisia katulapsia, ratkoo sotia jossain muualla, mutta kukaan ei hae hänen omille isovanhemmille maitoa kaupasta kun talvella on liukasta, eivätkä he pääse. Eikä kukaan auta naapurin vanhusta miten käytetään nettiä omissa asioinneissa, eikä kukaan tarjoudu auttamaan
toisen naapurin YH- isää/ äippää ulkouluttamaan koiraa kun oma jalka on paketissa.
Aika monet vanhemmat jättävät lapsensa koulun ja yhteiskunnan kasvatettaviksi ja itse
liehuvat maailmalla tekemässä lisää rahaa. Ajattelevat että lapsilla ei ole mitään hätää..."osaahan ne itekki". Ja sitten ne ihmettelee miksi lapset eivät tule katsomaan ...
Ihmisellä voi olla ihan hyvin asiat elämässä ja silti ikävöidä jotain ihmistä. Ei siksi, että odottaa sen ihmisen täyttävän jonkun tyhjiön, vaan siksi, että se ihminen on tehnyt niin lähtemättömän vaikutuksen, ettei voi unohtaa. Turha yleistää, kaipausta on monenlaista ja monista syistä johtuvaa.
Kokonaan eri asia on se, miten ikävä liittyy toiveisiin siitä, mitä toisen pitäisi tuoda suhteeseen. Ikävä voi johtua niin monista asioista ja se voi olla täysin irrallaan konkreettisista haaveiden toteutuksesta.