Viikkoa ennen pääsiäistä mieheni lähtee työreissuun. Viikko yksinhuoltajana avaa silmät aina hyvin huomaamaan kumppanin suuren arvon arjen jakajana. Kun on yksin huolehdittava lasten herätyksistä, vietävä tarhalainen ennen töihin menoa, haettava lapsi, käytävä kaupassa, laitettava ruokaa ja siivottava jäljet, huolehdittava pyykit, iltapesut ja iltasadut, ehtii monesti kaivata puolisoaan. Onneksi isommat lapset jo ovat apuna astianpesukoneen tyhjentäjinä, ruuanlaitossakin, lapsenvahteina kauppareissujen aikana. Ja nuorinkin on jo niin iso, että eräänä iltana huomaan istuvani yksin olohuoneen sohvalla tyhjässä asunnossa. Lapset ovat kavereillaan, kukin tahollaan. Mies poissa. Seinistä kaikuu hiljaisuus. Tällaiseltako tuntuu sitten, kun pesä on tyhjentynyt?
Viikon lopulla häämöttää pääsiäisloma. Kiirastorstain iltana huokaisen helpotuksesta. Avaan radion. Istun sohvalle ja kutsun nuorimmaiset kainalooni. Matteus-passion sävelet soljuvat kauniin juhlallisina, välillä riipaisevina. Luemme lastenkirjasta, Vapahtajamme Jeesus, pääsiäisen tapahtumista: viimeisestä ateriasta, jalkojen pesusta, Pietarin kolmesta kieltämisestä ja katkerasta itkusta, Jeesuksen lempeästä katseesta. Kärsimyksestä, ristinkuolemasta ja pääsiäisen ihmeestä. Pääsiäisen sanoma tulee lähelle: Jeesuksen käsittämätön rakkaus ja lempeys syntistä kohtaan. Jumalan armollisuus. Jospa aamulla lähtisi kirkkoon, suunnittelen.
Ennen nukkumaanmenoa nuorimmainen alkaa oksentaa. Sairastelu jatkuu läpi yön. Herätyksiä tulee tunnin, parin välein. Välillä juoksen hakemassa nääntyvälle vettä. Pahalta tuntuu katsoa pienen kärsimystä, vaikka ei vakavammasta olekaan kyse.
Yö alkaa saada myös koomisia piirteitä: Juuri kun olen nukahtanut, saapuu mies kotiin kahden aikaan yöllä. Herään ja sopertelen tervetulosanat. Parin tunnin päästä makuuhuoneen ovella seisoo esikoinen. Hän on omatoimisesti lähdössä Lappiin ystävänsä luokse, mutta linja-auto ei saapunutkaan pyhäaikataulun mukaisesti. Mikä olikaan taksin numero, teini tiedustelee. Mies lähtee avuksi. Miten ihanaa, kun kaikesta ei tarvitsekaan enää huolehtia itse! Uneen vaipuessani lähetän taivaan Isälle pyynnön matkalaisen ja pienen sairastajan puolesta sekä kiitokseni puolison paluusta. Kun aamuyöstä tauti hellittää, ja uni maistuu makeimmalta, alkaa kännykkä soida keittiössä. Olen unohtanut poistaa kello kuuden arkiherätyksen!
Pitkäperjantaina vallitsee kodissamme hiljaisuus aivan luonnostaan. Yksi retkottaa sohvalla, toinen makuuhuoneessa. Pojat ovat terveitä, mutta ymmärtävät leikkiä hiljaa. Teen kävelylenkin pilvisessä säässä hautausmaalla. Vedän raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Miten hyvä, että on pyhäpäivä – vapaapäivä! Aamukirkko jäi kylläkin väliin, eikä iltaseuroihinkaan pääse. Mutta edessä on vielä sunnuntain pääsiäisseurat ja jumalanpalvelukseenkin jonain päivänä ehtisi.
Iltapäivällä kaivan makkarakeittoainekset esiin. Valutan vettä multaisille perunoille. Niiden kuorimisessa on elämän turvallinen arkisuus läsnä. Tätä olen kaivannut kiireisinä kevättalven päivinä, tajuan: tavallista perhearkea. Aurinko herää. Lasten pääsiäisruohot vihertävät ikkunalla. Mietin kulunutta yötä. On meillä elämää, käy mielessäni, ja hymyilyttää. Niin hienoa, kun elämä on vielä täyttä.
Lankalauantain siivoan talvea ulos nurkista. Mielessäni on rakentaa kotiin tänä vuonna pääsiäisen juhla – talo raikkaana, ruokapöytä juhlaan puettuna. Mies herää hyväntuulisena, käy lenkillä ja keksii itselleen puuhaa iltapäiväksi autotallissa. Kun palaan kaupasta ruokakassien kanssa ja jatkan lattioiden kuurausta, alan tuskastua puolison ymmärtämättömyyteen: mikä siellä autotallissa juuri nyt on niin tähdellistä, kun olisi juhlassakin valmistelemista! Sitten tajuan, ettei mies tiedä, että olen saanut päähäni perheen yhteisen pääsiäisjuhlan – emmehän sitä yleensä ole erityisemmin kotona valmistelleet. Saan nielaistua turmeluksen möykyn takaisin mahaani, ennen kuin se pääsee pilaamaan kodin hyvänmielen sään.
Laskostan puhtaat verhot narulle ja kutsun toipuneen kuopuksen kanssani leipomaan. Tyttö sekoittaa hartaana sulavaa suklaata. Äidin rakas apulainen! Ohjeen kakku vaikuttaa taidoilleni haastavalta – eikä lopputulos muistutakaan kuvan mallia – mutta se on tehty yhteisessä rakkaudessa.
Pääsiäisaamu valkenee auringon kylvyssä. Olohuoneen pöydällä paistaa narsissien keltainen, ilmassa tuoksuu puhtaiden verhojen kevään raikas. Lapset rientävät etsimään piilotettuja suklaamunia. Otan kupin kahvia ja istun sohvalle Päivämiehen kanssa. Käännän esiin hartaustekstin: ”Minä en ole kuollut, vaan elän!” Niin turvallinen, ihmeellinen sanoma! Miten hyvä onkaan elää näin – päivän lapsena. Täyttä elämää.
Viikon lopulla häämöttää pääsiäisloma. Kiirastorstain iltana huokaisen helpotuksesta. Avaan radion. Istun sohvalle ja kutsun nuorimmaiset kainalooni. Matteus-passion sävelet soljuvat kauniin juhlallisina, välillä riipaisevina. Luemme lastenkirjasta, Vapahtajamme Jeesus, pääsiäisen tapahtumista: viimeisestä ateriasta, jalkojen pesusta, Pietarin kolmesta kieltämisestä ja katkerasta itkusta, Jeesuksen lempeästä katseesta. Kärsimyksestä, ristinkuolemasta ja pääsiäisen ihmeestä. Pääsiäisen sanoma tulee lähelle: Jeesuksen käsittämätön rakkaus ja lempeys syntistä kohtaan. Jumalan armollisuus. Jospa aamulla lähtisi kirkkoon, suunnittelen.
Ennen nukkumaanmenoa nuorimmainen alkaa oksentaa. Sairastelu jatkuu läpi yön. Herätyksiä tulee tunnin, parin välein. Välillä juoksen hakemassa nääntyvälle vettä. Pahalta tuntuu katsoa pienen kärsimystä, vaikka ei vakavammasta olekaan kyse.
Yö alkaa saada myös koomisia piirteitä: Juuri kun olen nukahtanut, saapuu mies kotiin kahden aikaan yöllä. Herään ja sopertelen tervetulosanat. Parin tunnin päästä makuuhuoneen ovella seisoo esikoinen. Hän on omatoimisesti lähdössä Lappiin ystävänsä luokse, mutta linja-auto ei saapunutkaan pyhäaikataulun mukaisesti. Mikä olikaan taksin numero, teini tiedustelee. Mies lähtee avuksi. Miten ihanaa, kun kaikesta ei tarvitsekaan enää huolehtia itse! Uneen vaipuessani lähetän taivaan Isälle pyynnön matkalaisen ja pienen sairastajan puolesta sekä kiitokseni puolison paluusta. Kun aamuyöstä tauti hellittää, ja uni maistuu makeimmalta, alkaa kännykkä soida keittiössä. Olen unohtanut poistaa kello kuuden arkiherätyksen!
Pitkäperjantaina vallitsee kodissamme hiljaisuus aivan luonnostaan. Yksi retkottaa sohvalla, toinen makuuhuoneessa. Pojat ovat terveitä, mutta ymmärtävät leikkiä hiljaa. Teen kävelylenkin pilvisessä säässä hautausmaalla. Vedän raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Miten hyvä, että on pyhäpäivä – vapaapäivä! Aamukirkko jäi kylläkin väliin, eikä iltaseuroihinkaan pääse. Mutta edessä on vielä sunnuntain pääsiäisseurat ja jumalanpalvelukseenkin jonain päivänä ehtisi.
Iltapäivällä kaivan makkarakeittoainekset esiin. Valutan vettä multaisille perunoille. Niiden kuorimisessa on elämän turvallinen arkisuus läsnä. Tätä olen kaivannut kiireisinä kevättalven päivinä, tajuan: tavallista perhearkea. Aurinko herää. Lasten pääsiäisruohot vihertävät ikkunalla. Mietin kulunutta yötä. On meillä elämää, käy mielessäni, ja hymyilyttää. Niin hienoa, kun elämä on vielä täyttä.
Lankalauantain siivoan talvea ulos nurkista. Mielessäni on rakentaa kotiin tänä vuonna pääsiäisen juhla – talo raikkaana, ruokapöytä juhlaan puettuna. Mies herää hyväntuulisena, käy lenkillä ja keksii itselleen puuhaa iltapäiväksi autotallissa. Kun palaan kaupasta ruokakassien kanssa ja jatkan lattioiden kuurausta, alan tuskastua puolison ymmärtämättömyyteen: mikä siellä autotallissa juuri nyt on niin tähdellistä, kun olisi juhlassakin valmistelemista! Sitten tajuan, ettei mies tiedä, että olen saanut päähäni perheen yhteisen pääsiäisjuhlan – emmehän sitä yleensä ole erityisemmin kotona valmistelleet. Saan nielaistua turmeluksen möykyn takaisin mahaani, ennen kuin se pääsee pilaamaan kodin hyvänmielen sään.
Laskostan puhtaat verhot narulle ja kutsun toipuneen kuopuksen kanssani leipomaan. Tyttö sekoittaa hartaana sulavaa suklaata. Äidin rakas apulainen! Ohjeen kakku vaikuttaa taidoilleni haastavalta – eikä lopputulos muistutakaan kuvan mallia – mutta se on tehty yhteisessä rakkaudessa.
Pääsiäisaamu valkenee auringon kylvyssä. Olohuoneen pöydällä paistaa narsissien keltainen, ilmassa tuoksuu puhtaiden verhojen kevään raikas. Lapset rientävät etsimään piilotettuja suklaamunia. Otan kupin kahvia ja istun sohvalle Päivämiehen kanssa. Käännän esiin hartaustekstin: ”Minä en ole kuollut, vaan elän!” Niin turvallinen, ihmeellinen sanoma! Miten hyvä onkaan elää näin – päivän lapsena. Täyttä elämää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.