eristäytyminen

Osa siksi että sosiaalisista syistä eivät pääse osaksi nyk-yhteiskuntaa. Toisaalta osa kai siksi, että ovat ymmärtäneet tämän yhteiskunnan olevan mätä. Introvertit ihmiset keskittyvät itseensä ja mahdollisesti silti hyviin tekoihin yhteiskunnan vuoksi, joskin ymmärtäen miten paljon pskaa tässä yhteiskunnassa on, ja miten paljon pska ohjailee sitä, miten yhteiskunnassa voi elää.

pari vuotta takaperin kavereita oli paljonkin mutta kun he alkoivat saada uusia kavereita niin jäin ihan kokonaan yksin/porukan ulkopuolelle. koitin nähdä ja pitää yhteyttä mahdollisimman paljon näihin "kavereihin" mutta silti unohtivat minut kokonaan. tällästäkö tää oikeesti on että tostanoin unohetaa vanhat kaverit kun uusia löytyy vai onks mussa jotain vikaa?

Huonot kokemukset ihmisistä, pettymykset, pelot, jännitykset, sairaudet, häpeän tunteet voivat olla taustalla... Tai sitten vain ihminen yksinkertaisesti viihtyy hyvin omissa oloissaan eikä kaipaa toisten seuraa.

On muuten hyvä kysymys aloittajalla. Ja kun omalta kohdalta miettii niin osleidyksen vastaus on aika hyvä mutta kenties syitä on vielä lisääkin. Erilaisuus voi olla yksi syy ainakin.

Itse olen ainakin jo 30 vuotta ollut täysin yksin enkä enää edes osaa oikeasti olla ihmisten kanssa. Olo tulee seurassa kovin epämukavaksi ja stressaantuneeksi. Yksin on vapaa ja jotenkin kovin turvallinen olo.

Ensin on porukan harjoittama eristäminen, josta yksilön suojamekanismina seuraa eristäytyminen. Syrjäytyneet ovat todellisuudessa yhteisön syrjäyttämiä.

Suomessa ihmiset ovat yhä hyvin tasalaatuista joukkoa ja pienikin erilaisuus voi johtaa eristämiseen. Mikä tahansa todellinen tai keksitty seikka riittää alkusyyksi eristämiselle ja tämä pätee niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa. Oikeasti olemme hyvin suvaitsemattomia, vaikka muuta uskomme. Eristetyksi joutunut alkaa todella tuntea itsensä joukkoon kuulumattomaksi. Sivullisuudesta tulee hänelle ominainen katselukulma, minkä vuoksi ihmistä voidaankin syyllistää jo oikein todella ja pitää perusteluna ulkopuolelle jättämiseen.

Kun on lapsena ja nuorena kokenut vain pelkoa ja turvattomuutta läheisten taholta (oma perhe), niin psyyke on muodostunut sellaiseksi, että kehenkään ei kykene luottamaan. Se, että pystyisi olemaan aidossa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, edellyttäisi sitä, että kykenee luottamaan ihmisiin.

Kun sairastuin psyykkisesti, minut jätettiin ystäväpiirini ulkopuolelle. Kokemani syrjintä ja muut aiemmat huonot kokemukset ovat saaneet aikaan sen, etten voi luoda normaaleja ihmissuhteita. Uskon, että aika monilla eristäytyneillä samankaltainen tarina takana.

Samaa mieltä teidän kanssa. Pakkohan tuo on tunnustaa rehellisesti ainakin omalta kohdalta. Touseen ihnuseen en pysty luottaamaan, en sitten yhtään. Koska kokemuksesta tiedän ettei kannata

Oon miettinyt samaa. Jos luottamus ihmisiin on aidosti kokeneet kolauksen, sitä on vaikea korjata. Toki luottamuksen arvoisiakin ihmisiä on, ja täytyy olla. Mutta osa luottaa niin vahvasti systeemiin, et se ratkaisee ongelman kuin ongelman, vaikka toisille se on aika tarpomista

Itse ainakin olen tietoisesti alkanut eristäytyä perheestä ja ystävistä pikkuhiljaa. Rehellisesti sanottuna en enää vaan jaksa katsoa toisten onnea ja menestystä. Vaikka itsekkin käyn töissä ja opiskelen hyvällä menestyksellä, elämä on muuten todella tyhjää. Kalenterissa on vaan työpäivät merkittynä. Ollut jo pitkään. Toisaalta myös pakenen vapaapäiviä töihin, koska vapaapäivät makaan vaan lamaantuneena sängyssä. Jos elämä on jo nuorena parikymppisenä tälläistä, en näe edes syytä elää vuosikymmeniä.

Lasten tarhassa jotkut nauroivat, kun olen hitaampi juoksemaan, kuin muut. Ei tuo tarha aikainen pilkkaaminen kovin runsasta ollut, mutta jäi toki mieleen. Leikin monesti kotipihalla hiekkalaatikolla, ja siinä kävi viereisen kerrostalon poika leikkimässä. Sisällä katsoin monesti piirrettyjä VHS-kasetilta. Yksi suosikeista oli prätkähiiret. Omistin joitain prätkähiirilelujakin myös. Legoilla leikin paljon myöskin.

Sain 90-luvulla walkman-kasettisoittimen. Nauhoitin paljon levyiltä kasetille musiikkia, ja kuuntelin sitten sillä walkmanilla. Kaseteille nauhoitus jatkui 2000-luvun alkuvuosiin asti.

Aloitin peruskoulun 90-luvun loppupuoliskolla. Ekaluokalla leikin välituntisin joidenkin kanssa, mutta en sen kummemmin ollut heidän kanssaan tekemisissä vapaa-aikana. Muutettiin toiselle puolen paikkakuntaa, ja olin luokat 2-6 toisessa koulussa. Siellä sain yhden kaverin, jonka luona joskus kävin. Hänkin sitten alkoi jossain välissä kiusaamaan, niin en sitten viitsinyt olla hänen kanssaan tekemisissä.

Ala-asteella oli esimerkiksi sellaista kiusaamista, että kun välitunti alkaa, niin joku on mun kengät piilottanut. Kengät löytyi monesti sellaisesta siivoojan kärryn mustasta roskapussista.

Ala-aste aikoina luin paljon Aku Ankkaa, joka tuli meille tilattuna. Omistin myös ison läjän Aku Ankan taskukirjoja, ja Roope setän taskukirjoja myös. Pokemonia tykkäsin katsoa telkkarista, ja omistin niitä kortteja ison läjän. Ala-asteella säästin viikkorahoja pleikkariin, ja sain sen myös ostetuksi. Ensimmäinen pelini oli Formulapeli.

Kutosluokalla mentiin koko kaupungin kutoset viikoksi leirikouluun lappiin. Nauhoitin kotona stereoilla kaksi 90 minuutin kasettia. Otin ne kasetit, sekä walkmanin reissuun mukaan. Niitä sitten kuuntelin siellä lapissa aina, kun siihen oli mahdollisuus. Viimeisenä iltana loppui patterit.

Yläasteella kyllä joidenkin kanssa juttelin välituntisin, mutta tämä ei johtanut siihen, että olisin vapaa-ajalla ketään tavannut. Ystävänpäivänä oli meidän koululla sellainen perinne, että jokainen sai kaulaan pahvisen sydämen roikkumaan. Siihen sydämeen sai kerätä niiden nimiä, joita oli halannut. Seiskalla olin yhteen ysiluokkalaiseen tyttöön ihastunut. Uskaltauduin mennä häntä halaamaan, ja sain hänen nimensä pahvisydämeen.

Oli sitä kiusaamista myös yläasteellakin. Aknesta jotkut jaksoi huomautella. Yksi tapaus kysyi, että onko mulla kenties joku ihottuma. Menin yläasteen jälkeen amikseen, ja tuona aikana oli vielä aknea. Sain amiksessa lempinimen pizzanaama.

Kotiuduin armeijasta tammikuulla 2011. Saman vuoden kesällä sain olla koulutusta vastaavassa työssä, jonka jälkeen en ole palkkatyössä ollut. Olen ollut kuntouttavassa työtoiminnassa. Oon asunut yksin elokuusta 2015 lähtien. Päivät menee samoja rutiineja toistaen.

Aamulla herään klo 6. Syön lautasellisen puuroa, ja juon kupillisen kahvia. Siinä sitten jonkun ajan päästä lähden kävelemään sinne kuntouttavaan työtoimintaan. Matkaa on noin 1,5km. Kun olen takaisin kotona siinä puoli kolme, niin laitan ruokaa, ja ruuan jälkeen juon kupillisen kahvia. Lähden kävelylle siinä neljän aikoihin, ja tulen kotiin kaupan kautta, jos tarvitsee jotain ostaa. Loppu ilta menee sitten tietokoneella, sekä telkkaria katsellessa.

Olen kuntouttavassa työtoiminnassa neljä päivää viikossa, eli perjantait on vapaita. Perjantaisin menen heti aamusta hakemaan munkkirinkelin Lidlin paistopisteestä. Kotiin palattuani imuroin, ja moppaan lattiat.

En samaistu nykyihmisiin ollenkaan.
Ei tunnu olevan mitään sanomista kellekkään tai kellään minulle.
Työtön ollut miltein koko iän ellei lasketa lyhyitä kk pätkiä, ja 9e/päivä harjoitteluita, tästä syystä saa kuunella huutelua ja halveksuntaa.
Nyt lääkityksessä niin ei haittaa yksinäisyys niin paljon.

En ole itse ainakaan tällä hetkellä täysin eristäytynyt, mutta osaan kyllä kuvitella kuinka niin olisi voinut käydä minullekin.

Suurin syy sosiaalisten verkostojen puuttumiseen on minulla ujouteni ja se että olen perusluonteeltani introvertti. Viihdyn itsekseni pitkiäkin aikoja, vaikka välillä kaipaankin sosiaalisia kontakteja. Lapsena olin älyttömän hiljainen ja ujo. Siksi minun oli kovin vaikea luoda ystävyyssuhteita. Oli minulla muutamia kavereita, mutta ei kovin paljoa. Se on minusta täysin ymmärrettävää, koska onhan se vaikea tutustua kunnolla ja ystävystyä toisen kanssa, jos toinen ei anna oikein mitään itsestään ja on lähes aina hiljaa.

Vähän vanhemmalla iällä minulla oli edelleen muutamia kavereita, mutta ongelma oli joka kerta sama: En ollut koskaan riittävän kiinnostava tai riittävän hyvää seuraa. Olin kyllä tervetullut joihinkin tapahtumiin joissa oli muitakin tuttuja, mutta käytännössä kukaan ei pitänyt minuun aktiivisesti yhteyttä vain siksi että halusi olla nimenomaan minun ystäväni. Olin ns ikuinen kakkonen, en koskaan riittävä itsekseni.

Ne vähäisetkin ystävyyssuhteet katkesivat lopulta kun muutin työpaikkojen perässä eri kaupunkeihin. Uuteen kaupunkiin muuttaessa vanhat kontaktit vähitellen hiipuivat ja uusia oli aina vaan vaikeampi muodostaa.

Lopulta sitä luultavasti vain väsyy yrittämään ja eristäytyy yhä enemmän omiin oloihinsa, koska ei jaksa enää sitä torjuntaa ja yksinäisyyden tunnetta kun näkee kuinka paljon ystäviä muilla on. Minä käyn kyllä töissä ja tapaan siellä ihmisiä ja seurustelenkin tällä hetkellä, mutta ystäviä en jaksa enää edes etsiä. Ei jaksa enää pettyä.

HiljakseenErakoituva, kirjoitit aika osuvan kuvauksen asiasta.

Olen pääasiassa seurustellut, muutamia sinkkuvuosia lukuun ottamatta ja ikää melkein 30 vuotta mittarissa. Noh, lohdullista on se, että joku on musta välittänytkin.

Olen löytänyt kavereita/ystäviä vuosien varrella, tosin melko vähän. Vertailen omia sosiaalisia suhteita jatkuvasti ja totean, että mulla on paljon vähemmän ystäviä kun monella muulla. Vanhat ystävät porskuttaa ja heillä on jopa 10 ystävää ja 20 kaveria. Yksi hyvä ystävä on kai hylännytkin, mutta syytä en tiedä. Yksi menee kiireisenä menosta menoon ja kun ollaan soiteltu, on joka kerta puhuttu että nähdään. Kun kysyn milloin, on sopiva aika yleensä vaikea löytää. Tämänkin henkilön tukena olen ollut aina, kun elämä potkinut päähän...

Nyt olen luovuttamassa. Olen eronnut ja pääsen aloittamaan oman elämän, yksin. Masennusajatukset ovat lisääntyneet ja tuntuu, etten kelpaa, minkäänlaisena. Masentuneena aikoinaan olin masentunut ja yksin ajoittain, nyt työelämässä ihan hyvässä virassa ja yksin. Pyrin olemaan positiivinen ja se hyvä ystävä. Kuitenkin yksi ajatus kalvaa päivittäin: mikä minussa on vikana? Miksi en kelpaa? Miksi minut hylätään, ystävä ystävältä ja kaveri kaverilta. Tekisi ihan oikeasti mieli luovuttaa ja jäädä kokonaan yksin, se olisi helppoa. Miehen saan hankittua, koska miehet ovat minusta pitäneet aina, heistäkään en ole ystäviä saanut, sillä he ovat halunneet aina muutakin vaikka alussa väittäneet, että ystävyys on ok. Pelkään myös, mitä ihmiset ajattelisivat, jos tietäisivät minun todellisen tilanteen. Menisivät pikkuhiljaa taka-alalle ne viimeisetkin..

Jotkut ovat mieluummin yksin kuin ihmisten kanssa. Jotkut taas haluaisivat olla ihmisten kanssa, mutta eivät koe pystyvänsä sen edellyttämiin toimenpiteisiin.

Pienet rahavarat pitää minut kotona ja yksin.

Toisaalta ujous, mutta myös viihtyy hyvin yksinään. Mitäs vikaa tai kummallista on "eristätymisessä"? Olen siitä saanut diagnoosinkin, että eristäytyvä persoonallisuus. Itse en koe olevani mitenkään eristäytyvä. Ehkä en tarvitse ihmisiä niin paljon?
Yksinäisiä ovat narsistit, koska he eivät huomaa ketään ja aivan yhtä yksinäisiä ovat itseriittoiset, koska he eivät tarvitse ketään.
Joskus olisi tosin hauskaa osata puhua ihmisille yms. Ehkä olen liian vaativa ystävien suhteen? En ehkä luota kaikkiin, enkä halua elämääni 'dramaa' tai emotionaalisia syöppöjä. Voi olla, että negatiiviset kokemukset ihmissuhteista, se, että ne eivät anna yhtä paljon kuin ottavat. Koen olleeni monesti vain "empaattinen huora", joka kuuntelee ja käsittelee muiden murheet ja itsetunto-ongelmat. En ole kokenut, että kaverit voisivat olla hauskoja.
Tykkään ehkä pitää etäisyyttä ihmisiin.

Siks kun ihmiset on turhia ja ilkeitä = tyhmiä olentoja. Näkeehän sen koko maapallon tilanteestakin.

No tässä muutama syy: en luota ihmisiin helposti ja olen erilainen kun muut kiinnostuksen kohteilta. Minua ei kiinnosta yhtään urheilu ja pelit. Eikä musiikki eikä tanssi. En kuuntele kotona musiikkia ollenkaan enkä autossa. Eikä kiinnosta vaattet ja muoti. Mutta päästäkääpä minut kirjakauppaan tai johonkin museoon. Sitten on kivaa, tosin muita ei kiinnosta. Mutta tutkin itsekseni monenlaisia asioita.
Olen työelämässä ja talous on kunnossa, en siis ole syrjäytynyt.

jos ei käytä alkoholia niin tekee mieli pois monesta paikasta missa ihmisiä etenkin vkl

Parempi on ollakin yksin entä jonkun ivaajan tms. seurassa. Se mitä "pitää" tai "ei pidä" on vain teidän omia ajatuksianne. Poikkeuksellinen lahjakkuuskin voi olla syynä hyljeksimiseen. Ei osata samaistua... Parasta olisi teidän jotka hoksaatte olevanne täydellisyyden tavoittelijoita ja kovin itsekriittisiä, niin tehdä tarkoituksella virheitä ja näyttää muille, että kyllä tekin teette virheitä. Huomaatkin heti että ihmiset rentoutuvat kommelluksiesi seurauksena. Nykyään pelätään paljon tuntemattomia ihmisiä, jopa kaupassa käynnillä. Muutkin pelkäävät samoin kuin sinä. Pelkäävät myös sitä mitä kaikkea ihanaa siitä voisi syntyä, jos sen pelon aidan saisi jotenkin rikottua.

No joo. Ensin oon yksin. Sitten en enää osaa olla muuten ku yksin. Ei ole mitään yhteistä juttuu tms. muitten kanssa ku ei oo ollu aikoihin messissä. Sitten rupee jo epäilemään omia taitojaan ja tietojaan...sitten vaan eristäytyy ja erakoituu.

Vallii.kukkoon, toinkin esiin kirjoituksessani ystävän kaipuuta. Sitä tunnetta, että on jollekin tärkeä, ei tarttisi Mitä jatkuvasti vertailla omaa koleaa sosiaalista elämää muiden ystävien täyteiseen elämään. Mitä muuten tarkoitat "pelinaisella"? Enhän minä osaa pitää mitään ihmissuhteiden haaremia, enkä halua, heh.